Häävi elämä ilman ystäviä

Miksi et itse ota yhteyttä muihin? Joka kerta kun tapaat ihmisen jonka kanssa juttu luistaa, älä päästä otetta vaan tähtää pysyvämpään ystävyyteen.
Ja turha selittää, että enhän mä koskaan tapaa ketään. Ovesta pääsee ulos ellet lusimassa istu, ja pikkupaikkakunnillakin on vaikka mitä harrastustoimintaa jne., jossa tavata samanhenkisiä ihmisiä ja solmia ystävyyssuhteita.
Sulla saattaa olla just sellasta elämäntietoa ja -taitoa jota joku toinen tarvii, teidän pitäisi siis vain tavata toisenne jossain.

Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ajattelee just niin kuin sinä ja vain odottavat, että joku tarvitsisi heitä eli ottais yhteyttä.
Jokainen voi tehdä sen itsekin, koska vaan, TARVITA jotakuta toista, niin että ottaa puhelimen käteen ja soittaa, nappaa hihasta kadulla ja pysäyttää jne.
Ystävyys rakentuu tarpeesta, ei säälintunteesta.

Olen ottanut ihan riittävän monta kertaa yhteyttä vain huomatakseni että kukaan ei halua olla mun kaveri edes. Joten luuleksää et huvikseni kirjoitan. Kyllä sen huomaa jos 10 vuoteen kukaan ei soita ja kysele kuulumisia edes tai pyydä käymään tai pyydä baariin. Jos itse soittaa niin aina on jotain muuta tekemistä ja silleen.

todellinen yksinäisyys täytyy kokea, että tietää mitä se on. "mene ulos ja tapaa ihmisiä" ei oikein toimi. itse aina näen maailman, joka ei minua kaipaa.

pelaatko pelejä? tykkäätkö sci-fistä?

Et kuitenkaan ole ainoa yksinäinen. Aika moni näillä netin keskustelupalstoilla tilittää yksinäisyyttään. Olen niitä puheenvuoroja vuosien mittaan paljon lukenut, koska olen itsekin hyvin yksinäinen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun uskallan itsekin näistä asioista kirjoittaa. Joskus kadulla kulkiessa tulee mieleen, että tässäkin on ympärillä varmasti yksinäisiä - miksi me emme koskaan kohtaa, vaan jatkamme yksinäisissä ympyröissämme elämäämme surren ja murehtien.

Tottahan se on, että ihmisen pitää olla itse aktiivinen ja panostaa ihmissuhteisiinsa, mutta tiedän kokemuksesta, että ei ole helppoa murtautua yksinäisyyden panssarista. Olen silti sikäli onnekas, että minulla on muutama ystävä, mutta asumme eri paikkakunnilla ja näemme oikeastaan vain kerran pari vuodessa. Haluaisin aktiivisempaa sosiaalista elämää ja vuorovaikutusta, mutten enää jaksa olla aina se aloitteellinen osapuoli. Tuntuu, että jos en itse tee aloitetta tai aktiivisesti ja yksipuolisestikin ylläpidä ystävyys- tai kaverisuhdetta, sellaista suhdetta ei synny tai se katkeaa.

En enää jaksa sitä, että kutsun ihmisiä kylään ja järjestän illanviettoja, mutten itse saa vastakutsuja juuri keltään. Tympäännyin siihenkin, että eräät kyllä olivat kerta kerran perään kutsumassa itseään kylään, mutta minua eivät selvästikään kotiinsa halunneet. Ei mielestäni ole asiallista, jos käydään esim. viidettä kertaa kylässä eikä silloinkaan esitetä vastakutsua tai korkeintaan todetaan, että "meilläkin saa käydä" tai muuta sellaista, muttei sitten koskaan oikeasti pyydetä vierailulle tai kutsuille.

Se outo piirre minun elämässäni on, että vuoden mittaan aina muutama tuttava tai työtoveri kyllä ilmoittaa kutsuvansa minut vierailulle tai esim. tupaantuliaisiin, mutta kyseessä on aina vain eräänlainen "ennakkoilmoitus" - kun vastaan, että tulen mielelläni, jos ajankohta käy, saan tietää, että ajankohta on vasta täsmentymässä mutta että siihen palataan myöhemmin. Mutta eipä sitä varsinaista kutsua koskaan tule. Viime vuonna eräs työtoverini tuli varta vasten ilmoittamaan tupaantuliaisaikomuksistaan, mutta eipä sitä ajankohtaa sitten minulle kerrottu. Toinen työkaveri kertoi peräti viidesti järjestävänsä illanvieton ja kutsuvansa minutkin, vaan niinpä sekin jäi ainakin minun osaltani, vaikka joka kerta kysyin ajankohtaa ja vaikka hän joka kerta tuli kertomaan asiasta varta vasten oma-aloitteisesti. Tällaista minulle siis tapahtuu aika usein, esim. tänä ja viime vuonna oli muitakin samanlaisia tilanteita. Ihmettelenkin, mikä minussa on vikana, kun ihmisten on noin vaikea päästää minua kotiinsa. Selvästikin ainakin jotkut ovat halukkaita tulemaan luokseni, jos kutsun heidät, ja jotkut ovat siis kutsuttamassakin itsensä ja jotkut myös ajattelevat minua mahdollisena vieraanaan, mutta kyläilemään en sitten kelpaakaan lukuun ottamatta niitä muutamaa, joita pidän oikeina ystävinäni, vaikka asutaankin eri paikkakunnilla. Olisi helpompi olla kokonaan yksin ja unohdettu kuin pohtia syitä siihen, miksi tullaan tuollaisia ennakkokutsuja esittämään ja pitääkö minun sitten esittää muistini menettänyttä ja teeskennellä, että mitään ennakkokutsua ei ole koskaan esitettykään.

Kuulun myös niihin moniin, jotka ovat kokeneet kummisuhteensa ongelmalliseksi. Ainoan kummilapseni vanhemmat lukeutuvat niihin, jotka kernaasti olisivat tunkemassa kylään ja mieluusti ottavat vastaan lahjat mutta eivät todellakaan kutsu kylään - eivät edes kummilapseni syntymäpäiville - eivätkä lähettämistäni lahjoista tai lahjakorteista kiitä.

Tokihan näistä voisin tilittää yksityiskohtaisemmin, mutta totean vain, että vaikka kärsin yksinäisyydestäni samoin kuin monet muut, olen päättänyt yrittää sopeutua siihen. Viime vuodesta alkaen olen myös alkanut ottaa aktiivisesti etäisyyttä niistä, jotka eivät halua kanssani tasapainoiseen ja asialliseen vuorovaikutussuhteeseen. Työkavereiden kanssa hoidan työasiat asiallisesti, mutta niitä täyttymättömien ennakkokutsujen esittäjiä en enää kotiini kutsu enkä muutenkaan hoida heidän kanssaan enää muuta kuin todellakin ammatilliset asiat. Kummilapseni vanhempiin panin välit poikki sen jälkeen, kun taas kerran jätettiin syntymäpäiväjuhlien ulkopuolelle eikä lähettämästäni lahjasta kiitosta herunut - lasta kyllä muistan yhä kortein mutta todellakin vain kortein. Tämä toimenpide on kyllä johtanut yhteydenottoihin, vaan enpä ole niihin vastannut. Haluan keskittyä niihin harvoihin, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Uskon, että kaikille löytyy kyllä edes muutama oikea ystävä. Joillakuilla niitä ystäviä on enemmän, joillakuilla vähemmän. Kadehdin niitä, joilla ystäviä on paljon, mutta olen iloinen, että kelpaan edes joillekuille. Kannattaa siis etsiä, kunnes ainakin yksi ystävä löytyy. Kuten alussa kirjoitin, kaduilla ja tässä meidän maailmassamme liikkuu ja elää muitakin, jotka ovat enemmän tai vähemmän samankaltaisessa tilanteessa.

Haloo oo sähköpostiosoitteita kehiin tänne. Verkostoitukaa,henk.koht. viestiä ,ei siinä mitään menetä.

missäspäin yksinäinen asustelee?

Minä olen yksinäinen. Mutta minä en kaipaa mitään ryhmää tai tiimiä johon kuulua.

En kaipaa ystäviä.

Minulle kelpaa kun näen kaupassa ihmisiä ja kuntosalilla ihmisiä.

Näiden lisäksi kelpaa myös se että juttelee kollegojen kanssa töissä.

Sokerina pohjalla jos käy baarissa niin siinä sitten juttelee tutuille.

Ja tuossapa se onkin. Loppu peleissä aika laaja sosiaalinen verkosto eikä siinä ole sijaa ystäville.

Niin ja kaikki nuo irl:ssä. Nämä netti jutut on höpö höpö juttuja. Maailma on ulko - oven takana.