En ole ymmärtäny miksi ihmeessä en voi unohtaa henkilöä ja
olen itekki ollu aina sitä mieltä että ei kannata jäädä
miettii jotain yhtä henkilöä, mutta tämän henkilön kohdalla on
joku aivan mahdoton poikkeus. Välissä tunnen unohtaneeni koko
henkilön ja välissä alkaa pimeinä iltoina hiljaisuudessa
näkemään painajaisia. Tätä on nyt jatkunu 2 vuotta.
2 vuotta! Aivan helvetin pitkä aika tällaiselle!
Kaikki alkoi siitä kun olin 18 vuotta ja tutustustuin yhteen
tyttöön joskus amiksen loppu vaiheilla. Olimme aika hyvät
kaverit ja siitä se kehitty mulla sitten ihastukseksi josta
sitten ihan oikeaksi rakkaudeksi. Ikinä en ole tuntenu
ketään ihmistä kohtaan niin paljon ja olo oli suorastaan euforinen.
Silloin tuntui siltä että olisi voinut tehdä hänen hyväkseen aivan
mitä vaan. Hän oli mielestäni maailman kaunein,mukavin ja täydellisen
ihminen koko maailmassa.
Ystävyytemme meni niin pitkälle että olin
jo valmiiksi miettiny että tätä en mokaa ja tämä kyllä onnistuu.
Silti olin vielä hieman epävarma suhteen aloittamiselle kun
en oikeastaan halunnu mitään vakavaa vielä vaan, että voitaisiin aloittaa
kevyesti. Tämä on nyt niitä juttuja joista naiset eivät kuulemma pidä.
Eli oikeasti homman pitäisi olla suoraan "ollaanko vai ei?". No mutta
enhän minä sellaista silloin vielä tienny ja pidin ystävyyttämme
aika neutraalina.
Vasta 4kk jälkeen kun henkilö oli vaihtanu paikkakuntaa
alkoi minua pelottaa että kohta hän ihastuu itse johonkin toiseen.
Lopulta sitten kerroin mitä minä tunsin häntä kohtaan.
Vastaus oli aika laimea ja vastaus oli tietenki tässä tapauksessa "ei".
Olin sitten vain että "no ok, ei siinä mitään" ja elämä jatku.
Seuraavana aamuna maailma kaatui päälleni ja euforia muuttui
sekoamiseksi. Entisten ihastusten kanssa homma oli vaan että
jos jotain ryssi niin sitä oli vaan että "hups, no ei tällä kertaa :D".
Nyt oli tässä tapauksessa jotain aivan totaalisen kamalaa.
Jättäydyin koulusta pois, viikonloppuna ryyppäsin yksin kotona ja
mielessä kävi mitä pahempia ajatuksia mitä voisi itelle tehdä.
Onneksi mitään pahempaa ei sitten tullu tehtyä. Krapulaki tuntu
sen viikonlopun jälkeen pienemmältä ongelmalta kuin nuo pakit.
Jotta teksti ei muuttuisi kovin suureksi romaaniksi niin tässä sitä nyt ollaan.
Vuosia takana ja edelleen menneisyys painaa mieltä. Välissä näen painajaisia ja välissä on et "kaikki hyvin, mitä minä nyt tuollaisen perään". Nykyään
henkilöstä on tullu rumasti sanottuna kauhea jakorasia ja suhteet on
ollu tyyliin viikko/kaks ja kaikki puhuu siitä et se on sellainen ja sellainen
nykyään. Tämä vasta riipii minun omatuntoani ja en olisi ikinä halunnu tapahtuvan tällaista hänelle ja tunnen itseni jopa huonommaksi koska minä en kelvannu, mutta kaikille näille muille voi antaa ihan noin vain.
Minun kanssa elämä olis ollu paljon muuta kuin vain tuollaista.
Jos hänellä olis ollu joku tietty jo kauan tai olis vaikka naimisissa
niin se ei niin haittaisi mieltä kuin se että
annetaan melkein kaikille jotka kävelee vastaan.
Silti vielä tänäkin päivänä näen hänet sellaisena kuin hän oli ennen enkä voi
unohtaa häntä mielestäni. Jos hän nyt tulisi minulle jotain ehdottelee niin
silti en lähtisi hommaan mukaan, koska kaikki ei vaan ole niin ku ennen ja en
harrasta yhdenillanjuttuja.
Olen suorastaan traumatisoitunut tapauksesta niin että en näe ketään
muuta vastaavanlaisena ihmisenä mitä hän oli ennen ja olen siksi luopunu
ajatuksesta löytää jonku toinen. Suoraan sanottuna olen omasta mielestäni
käyttäny kaiken energian hänelle ja sitä ei ole enään jakaa muille.
Poistin tässä kertomuksessani suurimman osan asiasta jota meidän välillä
ennen tapahtu jotta joku jaksaisi edes lukea tätä.
Onko mitenkään mahdollista unohtaa häntä? Onko vastaavia kokemuksia?
Mitä mieltä olette muuten? Olen aina ollu ns.kova jätkä luonteeltani mutta tämä homma vaan vie multa kaiken järjen, että välissä tuntuu ihan oikeasti että pitäisi lähteä hoitoon. Kuka järki ihminen nyt voi miettiä tällaista 2 vuotta putkeen. Tekisin mitä vaan jotta voisin unohtaa hänet.
olen itekki ollu aina sitä mieltä että ei kannata jäädä
miettii jotain yhtä henkilöä, mutta tämän henkilön kohdalla on
joku aivan mahdoton poikkeus. Välissä tunnen unohtaneeni koko
henkilön ja välissä alkaa pimeinä iltoina hiljaisuudessa
näkemään painajaisia. Tätä on nyt jatkunu 2 vuotta.
2 vuotta! Aivan helvetin pitkä aika tällaiselle!
Kaikki alkoi siitä kun olin 18 vuotta ja tutustustuin yhteen
tyttöön joskus amiksen loppu vaiheilla. Olimme aika hyvät
kaverit ja siitä se kehitty mulla sitten ihastukseksi josta
sitten ihan oikeaksi rakkaudeksi. Ikinä en ole tuntenu
ketään ihmistä kohtaan niin paljon ja olo oli suorastaan euforinen.
Silloin tuntui siltä että olisi voinut tehdä hänen hyväkseen aivan
mitä vaan. Hän oli mielestäni maailman kaunein,mukavin ja täydellisen
ihminen koko maailmassa.
Ystävyytemme meni niin pitkälle että olin
jo valmiiksi miettiny että tätä en mokaa ja tämä kyllä onnistuu.
Silti olin vielä hieman epävarma suhteen aloittamiselle kun
en oikeastaan halunnu mitään vakavaa vielä vaan, että voitaisiin aloittaa
kevyesti. Tämä on nyt niitä juttuja joista naiset eivät kuulemma pidä.
Eli oikeasti homman pitäisi olla suoraan "ollaanko vai ei?". No mutta
enhän minä sellaista silloin vielä tienny ja pidin ystävyyttämme
aika neutraalina.
Vasta 4kk jälkeen kun henkilö oli vaihtanu paikkakuntaa
alkoi minua pelottaa että kohta hän ihastuu itse johonkin toiseen.
Lopulta sitten kerroin mitä minä tunsin häntä kohtaan.
Vastaus oli aika laimea ja vastaus oli tietenki tässä tapauksessa "ei".
Olin sitten vain että "no ok, ei siinä mitään" ja elämä jatku.
Seuraavana aamuna maailma kaatui päälleni ja euforia muuttui
sekoamiseksi. Entisten ihastusten kanssa homma oli vaan että
jos jotain ryssi niin sitä oli vaan että "hups, no ei tällä kertaa :D".
Nyt oli tässä tapauksessa jotain aivan totaalisen kamalaa.
Jättäydyin koulusta pois, viikonloppuna ryyppäsin yksin kotona ja
mielessä kävi mitä pahempia ajatuksia mitä voisi itelle tehdä.
Onneksi mitään pahempaa ei sitten tullu tehtyä. Krapulaki tuntu
sen viikonlopun jälkeen pienemmältä ongelmalta kuin nuo pakit.
Jotta teksti ei muuttuisi kovin suureksi romaaniksi niin tässä sitä nyt ollaan.
Vuosia takana ja edelleen menneisyys painaa mieltä. Välissä näen painajaisia ja välissä on et "kaikki hyvin, mitä minä nyt tuollaisen perään". Nykyään
henkilöstä on tullu rumasti sanottuna kauhea jakorasia ja suhteet on
ollu tyyliin viikko/kaks ja kaikki puhuu siitä et se on sellainen ja sellainen
nykyään. Tämä vasta riipii minun omatuntoani ja en olisi ikinä halunnu tapahtuvan tällaista hänelle ja tunnen itseni jopa huonommaksi koska minä en kelvannu, mutta kaikille näille muille voi antaa ihan noin vain.
Minun kanssa elämä olis ollu paljon muuta kuin vain tuollaista.
Jos hänellä olis ollu joku tietty jo kauan tai olis vaikka naimisissa
niin se ei niin haittaisi mieltä kuin se että
annetaan melkein kaikille jotka kävelee vastaan.
Silti vielä tänäkin päivänä näen hänet sellaisena kuin hän oli ennen enkä voi
unohtaa häntä mielestäni. Jos hän nyt tulisi minulle jotain ehdottelee niin
silti en lähtisi hommaan mukaan, koska kaikki ei vaan ole niin ku ennen ja en
harrasta yhdenillanjuttuja.
Olen suorastaan traumatisoitunut tapauksesta niin että en näe ketään
muuta vastaavanlaisena ihmisenä mitä hän oli ennen ja olen siksi luopunu
ajatuksesta löytää jonku toinen. Suoraan sanottuna olen omasta mielestäni
käyttäny kaiken energian hänelle ja sitä ei ole enään jakaa muille.
Poistin tässä kertomuksessani suurimman osan asiasta jota meidän välillä
ennen tapahtu jotta joku jaksaisi edes lukea tätä.
Onko mitenkään mahdollista unohtaa häntä? Onko vastaavia kokemuksia?
Mitä mieltä olette muuten? Olen aina ollu ns.kova jätkä luonteeltani mutta tämä homma vaan vie multa kaiken järjen, että välissä tuntuu ihan oikeasti että pitäisi lähteä hoitoon. Kuka järki ihminen nyt voi miettiä tällaista 2 vuotta putkeen. Tekisin mitä vaan jotta voisin unohtaa hänet.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jos sua lohduttaa, niin sinä et kelvannut jakorasialle koska tyttö välitti sinusta ystävänä ja ei halunnut sotkea asioita ja pahottaa sinun mieltäsi. Hänellä oli kaverillisia tunteita sua kohtaan, et ollu mikään kuka vaan vieras kuten yhden illan jutuissa kuuluu olla.
Lisäksi olet rakastunut oman pään sisällä kehiteltyyn mielikuvaan. Te ette koskaan seurustelleet ja ette ilmeisesti ole mitään vuosia tunteneita parhaita kavereitakaan, joten et voi tietää millaista se olisi oikeasti seurustella hänen kanssaan. Lisäksi tyttö on ilmeisesti muuttunut ja hänestä ei koskaan enää tule edes sellaista mitä hän ennen oli.
Paras keino unohtaa on tavata uusia tyttöjä ja löytää uutta sisältöä elämään. Antaa niille mahdollisuus tutustua, eikä heti ajatella että kukaan ei ole kuten rakastamasi tyttö. Löydät vielä sellaisen, joka haluaa olla kanssasi ja ei jakele itseään kaikille. On myös: poissa silmistä, poissa mielestä. Eli älä esimerkiksi kyttää hänen FB profiilia tai vanhoja kuvia. Yritä tietoisesti muuttaa ajatuksiasi ja ymmärtää ne tosiasiat, että et ole rakastunut todelliseen henkilöö, tyttö ei halua olla kanssasi ja löydät vielä oikean naisen johon kunnolla rakastua eikä sokeasti hullaantua.
Mä kyllä ymmärrä sua, ja kyllä ne tunteet voi joskus kestää vuosiakin. Mutta en tiedä onko se ikävää vai helpostus, ne helpottaa aikaa myöten. Olin itse nuorena rakastunut yksipuolisesti 4 vuotta. Nyt siitä on 20 vuotta. Ja voin sanoa, että muista tulee kyllä ja elämä jatkuu. Mutta rakkaus ei aina kuole koskaan. Et tosiaankaan ole mielestäni lapsellinen, et ainakaan minuun verrattuna sitten, koska rakastan tietyllä tapaa tuota miestä edelleen. Muistan hänen nimensä, ilmeensä, kaiken, ja olen joskus katsonut...niin, säälittävää ;) mutta olen googlannut hänet ja katsonut löytyykö hänestä mitään mikä hänestä tuli. Hänestä tuli yli 30-vuotias kuten minustakin, ja hän on eri näköinen, mutta samannäköinen. En osaa selittää koko asiaa, mutta rakastan häntä vieläkin. En kerro kavereilleni, koska pelkään että olen lapsellinen, että kaikki muut vaan porskuttaa aina eteenpäin, minä se vaan rakastan lapsuuden rakastettuakin vielä, ja hei, kuule... Ei se tule olemaan viimeinen ihminen ketä et unohda. Kyllä ihmisiä saa muistaa, rakastaa ja kaivata.
Olet siis ensimmäistä kertaa rakastunut. Niin, katkeran suloista ja turpaan tulee. Tulee vielä monta kertaa, eikä siinä tarvitse olla kova jätkä tai hullu. Hyväksyä vaan se, että elämä on. Vaikka miten itse rakastaisi, ei se aina auta. Ei auta kun rakastaa.
Se tyttö halusi eri asioita ja se halusi "jakorasiaksi", siis se ei ole sinun haavekuvasi, vaan oma ihmisensä. Se teinityttö mihin ihastuit halusi valita tuommoisen tavan kasvaa aikuiseksi. Se haluaa harrastaa yhden illan juttuja eikä tuntenut samoin. Se tyttö ei siis rakastunutkaan, välitti ehkä, mutta ei ole ehkä riittävän kypsä tai halua vielä rakastua oikeasti.
Sinä roikut haaveessa ja toiveessa, mikä oli niin syvää, että siitä on vaikeaa päästää irti. "Mikään ei kuole niin hitaasti kuin unelma", tämän jokainen rehellinen aikuinen tietää. Ne jotka väittävät vaan selviävänsä ja aina viisastuvansa, valehtelevat: meistä jokainen on menettänyt viimeistään 35 ikävuoteen mennessä jonkun unelman ja jokainen meistä tietää, miten se kituu kuoliaaksi.
Aikuiset vaan lakkaa myöntämästä sitä. Joo, joo, " lopeta höpötykset", ja "semmosta se on" ja sitä rataa. Mutta kuule, unelman kipu voi pistää 20 vuotta myöhemmin. Joskus se on lempeä muisto, joskus kipeä luopuminen. Sitä kutsutaan elämäksi.
Hän nimenomaan OLI, mutta ei ole enää. Odotat tyttöä ja unelmaa, mitä ei koskaan ollutkaan sellaisena kun toivoit. Se tekee kipeää, kun itse olisi rakastanut.
Nyt olet mustasukkainen ja sekin on luonnollista. Miksi muut saa ja minä en, kysymys on luonnollinen. Mutta oletko miettinyt, että ehkä tyttöä kiinnostaa nyt pinta, juuri se 2 viikkoa, hän etsii itseään ja maailmaa, ja on kesken. Ei kyse ole siitä, että muut saa ja sinä et. Kyse on siitä, että hän haluaa liihottaa ja sinä olisit halunnut suhteen.
Nyt mietit miksi hänelle "kävi" noin. Ei hän ole mikään uhri, vaan valinnut elämänsä noin, ei kuten sinä olisit halunnut. Ja se meidän usein pitää toisissa hyväksyä. He valitsevat toisin, he ovat muuta, emme ymmärrä heitä. Mutta usien, rakastamme heitä silti.
Nyt sinun pitää vain rakastaa se tyttö vapaaksi, omista ajatuksistasi, ja rakastaa itseäsi niin, että pystyt taas elämään muuta. Anna sille nyt jo siis naiselle vapaus valita, tehdä omat virheensä ja elää omaa elämäänsä: vaali sitä kaunista muistoa ja muista, että elämäämme elämme jokainen itse.
Vapauta itsesi, maailma on täynnä kaikkea, ja menneisyys on mennyttä. Joten hyppää kuluneista menneisyyden haamuista uuteen elämään.
Mutta. Näätkö asian hienon puolen? Sinä pystyt ja uskallat tuntea noin syvästi! Kovat jätkät ovat pinnallisia, ja kuka tahansa pystyy olemaan ns. kova jätkä. Mutta kuka tahansa ei pysty myöntämään, että rakastaa, välittää ja mitä etsii ja toivoo. Sinä pystyt.
Nyt sinun täytyy myöntää suru, menetys ja kaipaus. Sinä menetit jotain sinulle tärkeää ja on täysin normaalia surra: surun kautta pääset myös yli. Ymmärrät menetyksen ja sen mitä etsit, ymmärrät mitä suret ja voit lopulta päästää irti.
Aika siis korjaa, mutta se voi kestää yllättävä kauan. Älä kuitenkaan itse vangitse itseäsi asioihin,mitä ei ole olemassa. On vastaavia kokemuksia, et ole yksin, et ole hullu etkä tule hulluksi!
Ja kyllä, minä olen ihan järki-ihminen :)
Minä en käyttäisi kenestäkään nimitystä jakorasia. Se on hyvin negatiivinen ja ruma termi. En usko, että kukaan haluaa olla "jakorasia" vaan henkilöllä on jotain vaikeuksia. Voi olla heikko itsetunto tai jotain pelkoja tms muita ongelmia, joita pyrkii peittämään käyttäytymisellään, ettei se paha olo pääsisi pintaan.
Ihminen on niin monimutkainen olento. Ehkä hän on pettynyt teidän suhteestanne, kerroithan, että itse torjuit hänet aluksi tai halusit kevyttä suhdetta. Miksi et ottaisi häneen yhteyttä ja tutustuisi uudelleen ensin ihan ystävänä? Älä ajattele häntä minään "jakorasiana". Se on liian yksioikoinen ajattelutapa. Hän on varmasti ihan mukava tyttö/nainen. Jotain ei vain ole kohdallaan.