Kyllä se varmaan nyt on todettava, että tämä oli tässä. Niin pitkään on huonossa parisuhteessa kärvistelty ja niin paljon on jo ehtinyt tapahtua, liian pitkään.
Mutta ero tuntuu ihan järjettömän pahalta, aivan käsittämättömältä. Että nytkö se on totta meilläkin. Vaikka lähes alusta asti on ollut tunne, että kuulutaan yhteen.. tehdään yhdessä.. päätetään yhdessä.. ollaan loppuelämä yhdessä. On paljon kauniita muistoja, jotka olisi halunnut pitää osana jatkumoa. Matkan varrelle, yli 20v aikana, on mahtunut paljon, sekä ihania asioita että vastoinkäymisiä. On riidelty, on oltu eri mieltä asioista, toinen on pitänyt päänsä. Mutta aina ollaan oltu jotenkin tasavertaisia ja on ollut tunne, että kuitenkin loppujen lopuksi tehdään yhdessä yhteisen elämän eteen.
Jossain vaiheessa tuo tunne muuttui. Tulikin kilpailua, kumpi saa enemmän, jatkuvaa henkistä valtataistelua. Enää ei tiennyt tekikö toinen jotain huomaamattaan vai tarkoituksella loukatakseen. Ei riittänyt ymmärrys toiselle, keskustelusta ei tullut mitään. Mies oli päättänyt myös purkaa omaa ahdistustaan toiselle naiselle. Eli meni luottamuskin.
Monesti yritettiin keskustella, enemmän ja vähemmän. Lopputulos oli aina sama. Kumpikaan osapuolista ei ollut tyytyväinen. Keskustelut olivat umpikujassa. Päättyivät siihen yhä uudelleen ja uudelleen. Puheenvuoroista tuli lähes toistensa kopioita. Kuin olisi samaa näytöstä teatterissa katsonut. Mikään ei edennyt, mistään ei tullut mitään.
Pitkään mentiin ja odotettiin. Josko joku ihme voima ulkopuolelta tulisi ja ratkaisisi tilanteen. Ei tullut. Lopulta ahdistus pahasta olosta kasvoi minulla niin, että totesin, etten pysty enää jatkamaan näin. Taaskaan vastakaikua tai ymmärrystä en tunteilleni saanut. Ei merkkiäkään siitä, että mikään tulisi koskaan muuttumaan.
Nyt on varmaan pakko myöntää, että on lähdettävä eri teille. Aivan kamalaa. Miten olisinkaan halunnut tuon miehen kanssa onnellisen, tavallisen, elämän. En olisi vaatinut mitään ihmeellistä. Vain normaalia onnellista perhe-elämää. Mutta se ei onnistu. Keskustelu- ja kommunikaatioyhteyttä ei enää löydy.
Asia surettaa järjettömästi. Mutta myös harmittaa. Tuntuu turhauttavalta ajatella, että joskus jonkun muun kanssa voisi olla paremmin. En jaksa uskoa. On luultavasti hyvin vaikeaa löytää ns. parempaa miestä kuin minulla nyt on ollut. Ja samat ongelmat voivat olla edessä vastaisuudessakin, muiden ongelmien lisäksi. Minusta nykyisessä liitossamme ainoa perustavanlaatuinen ongelma on kommunikaatio, sen puute, yhteisen kielen löytymättömyys. Miehen mielestä ongelmat voivat olla muitakin, mutta en tiedä, koska hän ei kerro.
Luopumisen tuska on mieletön. Miten paljon joudunkaan heittämään pois. Sekä mennyttä, nykyistä, että niitä haaveita ja toiveita, joita tulevaisuudesta on ollut. Miten kipeää se tekeekään. Miten paljon vaaditaankaan voimavaroja uuden rakentamiseen. Miten epävarmalta tulevaisuus tuntuukaan. Paljon mieluummin olisin jäänyt oman rakkaani kainaloon ja tehnyt sen työn mitä tämän suhteen eteen olisi pitänyt tehdä. Mutta yksin en pysty siihen.
Miksi elämä menee näin? Miksi kommunikaatio häiriintyy niin pahasti, ettei yhteistä kieltä ja ymmärrystä enää löydy? Mistä se johtuu? Miten se voi olla mahdollista? Tuntuu aivan käsittämättömältä, kun muistaa sen tunteen, joka joskus on ollut.
Mutta ero tuntuu ihan järjettömän pahalta, aivan käsittämättömältä. Että nytkö se on totta meilläkin. Vaikka lähes alusta asti on ollut tunne, että kuulutaan yhteen.. tehdään yhdessä.. päätetään yhdessä.. ollaan loppuelämä yhdessä. On paljon kauniita muistoja, jotka olisi halunnut pitää osana jatkumoa. Matkan varrelle, yli 20v aikana, on mahtunut paljon, sekä ihania asioita että vastoinkäymisiä. On riidelty, on oltu eri mieltä asioista, toinen on pitänyt päänsä. Mutta aina ollaan oltu jotenkin tasavertaisia ja on ollut tunne, että kuitenkin loppujen lopuksi tehdään yhdessä yhteisen elämän eteen.
Jossain vaiheessa tuo tunne muuttui. Tulikin kilpailua, kumpi saa enemmän, jatkuvaa henkistä valtataistelua. Enää ei tiennyt tekikö toinen jotain huomaamattaan vai tarkoituksella loukatakseen. Ei riittänyt ymmärrys toiselle, keskustelusta ei tullut mitään. Mies oli päättänyt myös purkaa omaa ahdistustaan toiselle naiselle. Eli meni luottamuskin.
Monesti yritettiin keskustella, enemmän ja vähemmän. Lopputulos oli aina sama. Kumpikaan osapuolista ei ollut tyytyväinen. Keskustelut olivat umpikujassa. Päättyivät siihen yhä uudelleen ja uudelleen. Puheenvuoroista tuli lähes toistensa kopioita. Kuin olisi samaa näytöstä teatterissa katsonut. Mikään ei edennyt, mistään ei tullut mitään.
Pitkään mentiin ja odotettiin. Josko joku ihme voima ulkopuolelta tulisi ja ratkaisisi tilanteen. Ei tullut. Lopulta ahdistus pahasta olosta kasvoi minulla niin, että totesin, etten pysty enää jatkamaan näin. Taaskaan vastakaikua tai ymmärrystä en tunteilleni saanut. Ei merkkiäkään siitä, että mikään tulisi koskaan muuttumaan.
Nyt on varmaan pakko myöntää, että on lähdettävä eri teille. Aivan kamalaa. Miten olisinkaan halunnut tuon miehen kanssa onnellisen, tavallisen, elämän. En olisi vaatinut mitään ihmeellistä. Vain normaalia onnellista perhe-elämää. Mutta se ei onnistu. Keskustelu- ja kommunikaatioyhteyttä ei enää löydy.
Asia surettaa järjettömästi. Mutta myös harmittaa. Tuntuu turhauttavalta ajatella, että joskus jonkun muun kanssa voisi olla paremmin. En jaksa uskoa. On luultavasti hyvin vaikeaa löytää ns. parempaa miestä kuin minulla nyt on ollut. Ja samat ongelmat voivat olla edessä vastaisuudessakin, muiden ongelmien lisäksi. Minusta nykyisessä liitossamme ainoa perustavanlaatuinen ongelma on kommunikaatio, sen puute, yhteisen kielen löytymättömyys. Miehen mielestä ongelmat voivat olla muitakin, mutta en tiedä, koska hän ei kerro.
Luopumisen tuska on mieletön. Miten paljon joudunkaan heittämään pois. Sekä mennyttä, nykyistä, että niitä haaveita ja toiveita, joita tulevaisuudesta on ollut. Miten kipeää se tekeekään. Miten paljon vaaditaankaan voimavaroja uuden rakentamiseen. Miten epävarmalta tulevaisuus tuntuukaan. Paljon mieluummin olisin jäänyt oman rakkaani kainaloon ja tehnyt sen työn mitä tämän suhteen eteen olisi pitänyt tehdä. Mutta yksin en pysty siihen.
Miksi elämä menee näin? Miksi kommunikaatio häiriintyy niin pahasti, ettei yhteistä kieltä ja ymmärrystä enää löydy? Mistä se johtuu? Miten se voi olla mahdollista? Tuntuu aivan käsittämättömältä, kun muistaa sen tunteen, joka joskus on ollut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Miksi elämä menee näin? Miksi kommunikaatio häiriintyy niin pahasti, ettei yhteistä kieltä ja ymmärrystä enää löydy? Mistä se johtuu? Miten se voi olla mahdollista? Tuntuu aivan käsittämättömältä, kun muistaa sen tunteen, joka joskus on ollut."
Minusta se kommunikaatio vain hautautuu vähitellen sinne arjen harmauden alle. Ei ole enää sitä läheisyyden tunnetta ja varmuutta siitä että toinen rakastaa sinua sellaisena kuin olet. Aletaan taas elää omina erillisinä yksilöinä ilman yhteen kuuluvaisuuden tunnetta. Ei enää osata olla paljaita ja haavoitautuvia toisen edessä vaan mennään puolustuskannalle. Näin minä sen olen nähnyt ja kokenut, myös omassa liitossani.
Meillä ei onneksi olla ihan yhtä pitkällä kuin teillä mutta valitettavasti ehkä matkalla sinne päin. Se on kai lähtenyt ihan pienistä asioista. Vaimon pienistä huomautuksista ja tyytymättömyyden osoituksista. Pienestä etäisyyden ottamisesta ja hiljaisuudesta. Omaa osuuttani asioissa en osaa objektiivisesti analysoida mutta onhan minulla toki asiaan osuutta, ehkä paljonkin. Mutta toisaalta tuntuu että silloin ennen moni asia ei olisi ollut ongelma ja niistä ei olisi edes tullut sanomista kuten nyt. Ja kun se täysi luottamus toisen rakkauteen ja hyväksyntään menee, ei suhde koskaan ole enää sama. Otetaan suojakuori ympärille ja se toinen jää etäämmälle, ihan väkisinkin.
Millä tuon estää, sitä en valitettavasti tiedä...
Kun toisen kunnioitus lakkaa, siitä tulee vähitellen molemminpuolista.
Se mikä sinua itkettää on kun joudut luopumaan unelmastasi ja totutusta, turvallisesta elämästä. Haluaisit muuttaa miehen entiseksi, mutta se ei onnistu. Ethän ole enää itsekään se mikä olit joskus. Olet voimaton.
Koita hyväksyä tuo muutos. Katso tulevaan. Suhteen loppumista saa surra, mutta kohtuudella. Syyttelyihin ja katkeroitumisiin ei pidä langeta. Niistä ei seuraa edes itselle mitään hyvää, vaikka hetken kuvitteleekin saavansa voimaa toisen moittimisesta. Pian olo on vain entistä pahempi.
Joskus arvostat sitä että osasit lähteä etkä jäänyt kituuttamaan ja voimaan huonosti. Älä aseta erotilanteeseen miehelle mitään odotuksia tai toiveita, että asiat hoituisi hyvin ja rakentavasti. Niin voi käydä, mutta ota se plussana. Ei kannata alkaa riitelemään eron lisäksi myös erotyylistä. Sekin kun on kummallakin omanlainen vaikkakin ehkä ainutkertainen. Musita että myös siinä menettää haaveensa ja yhteisen tulevaisuuden. Ei se ole koskaan helppoa kummallekaan, vaikka toinen sellaista esittäisi ja sanoisi.
Tuo kertomus on kuin omasta elämästini. Huomenna on elämäni yksi rankemmista päivistä. Muutto pois yhteisestä unelmien kodista. Yhteistä taivalta takana 20v. Mutta, toivottavasti voimme katsoa parempaan tulevaisuuteen. Ehkä saamme kommunikaation ja kunnioituksen takaisin ja voimme mahdollisesti palata vielä yhteen, kokonaisina ja vahvoina!