Ystäväni, joka oli ollut elämässäni lähes 10 vuotta, kuoli äkillisesti tämän vuoden alussa auto-onnettomuudessa. Hän oli juuri täyttänyt 21 ja elämä oli vasta kunnolla alkanut, meillä oli paljon suunnitelmia. Nyt hän on poissa ja niin on kaikki suunnitelmatkin, jäljellä on vain ammottava tyhjyys.
Olen itse 20 ja aikaisemmin menettänyt enoni syövälle, mutta tämä tuntuu jotenki paljon raskaammalta. Meillä oli monta vuotta aikaa hyväksyä enoni sairaus, mutta tieto ystäväni kuolemasta tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Puhuin ystäväni kanssa puhelimessa onnettomuutta edeltävänä iltana. En olisi koskaan uskonut, että herätessäni häntä ei enää ole.
Alkuvuodesta en muista mitään, kevääseen asti kuljin aikalailla sankassa sumussa. Koulu alkoi mennä huonommin ja olin viikkoja pois tunneilta, makasin vain sängyssä ja itkin loputonta pahaa oloa ja ikävää. Jollain ihmeellä sain kuitenki suoritettua kurssit ja kirittyä koulun loppuun mennessä, sain jopa nostettua joitain numeroita. Kesä meni hyvin sillä matkustin Yhdysvaltoihin tapaamaan ystäviäni, asuin siellä nimittäin aikaisemmin. Paluu Suomeen koitti ja kesäkin vaihtui kylmään syksyyn. Nyt ahdistaa hirveästi, luulin, että aloin jo hyväksymään ystäväni kuoleman, ihan kuin olisin taantunut surutyössäni.
En ole hänen kuolemastaan puhunut hirveästi muille kavereilleni, sillä meillä oli eri kaveriporukat. Kukaan heistä ei ole menettänyt ystäviään, eivätkä oikein osaa ilmeisesti suhtautua suruuni. Kukaan ei kysy miten voin tai miten muuten menee, siitä ei puhuta. Minulla ei hirveästi ole läheisiä ystäviä, mutta hän oli yksi niistä. Ehkä siksi menetys tuntuukin niin hirvittävältä. Tuntuu, kuin olisin pieni lapsi. Lupaan, että jos saan hänet takaisin niin olen tyytyväinen kaikkeen, en halua enää koskaan mitään muuta. En ymmärrä kuoleman loputtomuutta, sitä, että ihminen on tässä ja sitten yhtäkkiä poissa. Minne voi mennä niin nopeasti?
En usko Jumalaan, enkä saa uskonnosta lohtua. Tunnen itseasiassa vihaa ja suuttumusta, kun joku sanoo: "Kaikki tapahtuu jostain syystä, ehkä tälläkin on joku merkitys." En halua kuvitella, että ystäväni kuoli jonkun tuollaisen takia.
Ehkä asia joka sattuu kaikista eniten on se, että ystäväni paljasti olevansa ihastunut minuun pari kuukautta ennen kuolemaansa. Koska minulla oli poikaystävä, en voinut sanoa, että olen myös aina pitänyt hänestä aivan erityisellä tavalla. Ystäväni oli ikäisekseen jätkäksi hyvin kohtelias ja fiksu nuori mies, hän oli sydämellisin ihminen kenet olen koskaan tavannut. Ja nyt hän on poissa, eikä koskaan saanut tietää, miten paljon hän minulle merkitsi. Tottakai kerroin hänelle, etten olisi koskaan voinut saada parempaa ystävää, mutta en koskaan uskaltanut sanoa, että hän on jotain enemmän.
Toivon, että saisin keskustella jonkun ihanan henkilön kanssa, joka on myös kokenut ystävän menetyksen. Muutkin mietteet ja ajatukset ovat hyvin tervetulleita. Nyt vain tuntuu, että olen niin yksin suruni kanssa.
Olen itse 20 ja aikaisemmin menettänyt enoni syövälle, mutta tämä tuntuu jotenki paljon raskaammalta. Meillä oli monta vuotta aikaa hyväksyä enoni sairaus, mutta tieto ystäväni kuolemasta tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Puhuin ystäväni kanssa puhelimessa onnettomuutta edeltävänä iltana. En olisi koskaan uskonut, että herätessäni häntä ei enää ole.
Alkuvuodesta en muista mitään, kevääseen asti kuljin aikalailla sankassa sumussa. Koulu alkoi mennä huonommin ja olin viikkoja pois tunneilta, makasin vain sängyssä ja itkin loputonta pahaa oloa ja ikävää. Jollain ihmeellä sain kuitenki suoritettua kurssit ja kirittyä koulun loppuun mennessä, sain jopa nostettua joitain numeroita. Kesä meni hyvin sillä matkustin Yhdysvaltoihin tapaamaan ystäviäni, asuin siellä nimittäin aikaisemmin. Paluu Suomeen koitti ja kesäkin vaihtui kylmään syksyyn. Nyt ahdistaa hirveästi, luulin, että aloin jo hyväksymään ystäväni kuoleman, ihan kuin olisin taantunut surutyössäni.
En ole hänen kuolemastaan puhunut hirveästi muille kavereilleni, sillä meillä oli eri kaveriporukat. Kukaan heistä ei ole menettänyt ystäviään, eivätkä oikein osaa ilmeisesti suhtautua suruuni. Kukaan ei kysy miten voin tai miten muuten menee, siitä ei puhuta. Minulla ei hirveästi ole läheisiä ystäviä, mutta hän oli yksi niistä. Ehkä siksi menetys tuntuukin niin hirvittävältä. Tuntuu, kuin olisin pieni lapsi. Lupaan, että jos saan hänet takaisin niin olen tyytyväinen kaikkeen, en halua enää koskaan mitään muuta. En ymmärrä kuoleman loputtomuutta, sitä, että ihminen on tässä ja sitten yhtäkkiä poissa. Minne voi mennä niin nopeasti?
En usko Jumalaan, enkä saa uskonnosta lohtua. Tunnen itseasiassa vihaa ja suuttumusta, kun joku sanoo: "Kaikki tapahtuu jostain syystä, ehkä tälläkin on joku merkitys." En halua kuvitella, että ystäväni kuoli jonkun tuollaisen takia.
Ehkä asia joka sattuu kaikista eniten on se, että ystäväni paljasti olevansa ihastunut minuun pari kuukautta ennen kuolemaansa. Koska minulla oli poikaystävä, en voinut sanoa, että olen myös aina pitänyt hänestä aivan erityisellä tavalla. Ystäväni oli ikäisekseen jätkäksi hyvin kohtelias ja fiksu nuori mies, hän oli sydämellisin ihminen kenet olen koskaan tavannut. Ja nyt hän on poissa, eikä koskaan saanut tietää, miten paljon hän minulle merkitsi. Tottakai kerroin hänelle, etten olisi koskaan voinut saada parempaa ystävää, mutta en koskaan uskaltanut sanoa, että hän on jotain enemmän.
Toivon, että saisin keskustella jonkun ihanan henkilön kanssa, joka on myös kokenut ystävän menetyksen. Muutkin mietteet ja ajatukset ovat hyvin tervetulleita. Nyt vain tuntuu, että olen niin yksin suruni kanssa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
MInä olen sinua paljon vanhempi ja olen menttänyt läheisiä ja sukualisa kuoleman ja myös ihan vain että he ovat jättäneet. Se on todella suuri tuska, kun rakas ihmien yhtäkkiä vain lähtee ja sanoo että ei tarvitse enää - on löytänyt toisen. Avioero oli kipein menetys.
Vanhempani ovat kuolleet suhteellisen nuorina ja viimeisin metys oli kesällä tätini. Surutyössä on tärkeää että saa puhua ja käsitellä sanoin mentystä ymmärtävien kanssa. Olet nuori ja on luonnollista, että kaverit eivät voi kysellä: milta sinusta tuntuu, ym. He todella eivät hoksaa ja tule miettineeksi menetystäsi, koska eivät ole itse kokeneet vastaavaa. Se on heille täysin vieras ja elämää koskettamaton ajatus. Joskus saattaa saada asiaa itse kokemattomilta jopa tylyjä ja tökeröjä kommentteja, vaikka he eivät tahallaan halua olla ilkeitä. He eivät vain osaa samaistua.
Kerot että et usko Jumalaan. Itselleni usko on ollut se valtavin voimavara kaikissa mentyksissä, vaikka en ymmärrä aina Jumalan teitä. Olen jopa hyvästellyt uskossa kuolevia ystäviä, esim. kerro sitten äidilleni terveisiä jos se on siellä mahdolllista. Minua lohduttaa, että kuolema ei ole mikään päätepiste ja lopullinen ero vaikkakin mahdollisesti pitkä sellainen.
Kyll uskovainenkin suree ja onhan lopullinen ero täällä ajallisessa elämässä.
Yleensä kaikkein vaikeinta ovat kaksi ensimmäistä vuotta, jos kiintymys on ollut syvää. Sitten suru alkaa muutamaan muotoa, muttta ei sitä koskaan voi luopullisesti unohtaa läheistä. Ja ei tarvitsekkaan.
Toivottavasti saat hekilöitä, jotka ymmärtävät mentystäsi. Iän myötä tulee näitä mentyksiä ja saa työkaluja käsitellä, mutta metyksiin ei koskaan voi tottua. aina ne ovat erilaisa ja jokainen suree tavallaan.
Oma menetykseni on kovin erilainen, oma lapseni, mutta muutamat asiat ovat samoja:
Surutyön kanssa on aina yksin, vaikka olisi sen jakanutkin toisen kanssa. Minun suruni on erilainen kuin mieheni suru. Voisitko kuitenkin ehkä olla yhteydessä kaverisi vanhempiin, sisaruksiin, hänen muihin kavereihin?
Kyllä tunteista kannattaa puhua. Vaikka kaikki eivät löytäisi sanoja, ei se tarkoita, etteivätkö he kuuntelisi tai koettaisi olla tukena...
Surutyössä "taantumat" ovat normaaleja, erilaiset tapahtumat ja muistot tulevat mieleen eri elämäntilanteissa. Myöskin tuollainen "katumus", jostakin asiasta, minkä olisi halunnut tehdä toisin, kuuluu joskus asiaan.
Jokaisella on aivan oma tapansa tehdä surutyötä. Yksin ei tarvitse jaksaa. Suurin osa parikymppisistä ei ole (onneksi) kokenut tällaisia suuria menetyksiä, ja siksi heiltä voi olla vaikea saada ymmärrystä, joten kannattaa lähestyä kokeneempia ihmisiä. Monilla on kipeitä kokemuksia elämän varrelta... olen sen huomannut kun ihmiset ovat minua tulleet kannustamaan ja tukemaan.
vielä tästä: "Tunnen itseasiassa vihaa ja suuttumusta, kun joku sanoo: "Kaikki tapahtuu jostain syystä, ehkä tälläkin on joku merkitys." En halua kuvitella, että ystäväni kuoli jonkun tuollaisen takia."
Koen itse aivan samoin: mikä ihmeen merkitys lapseni kuolemalla voi olla... :(
Mutta toisaalta, koetan ajatella, että ei hänen kuolemansa saa olla turhaa. Ei elämäni saa loppua siihen, ei - sen täytyy jatkua. Minun on ajateltava siis, että tämäkin kokemus kuitenkin opettaa minua jotenkin, ja ehkä sen takia teen elämässäni parempia valintoja myöhemmin. Kyllä onni vielä tulee...
Kiitos kovasti vastauksista. Tuntuu mukavalta, että edes joku jossain on lukenut tilanteestani ja tuntenut tarvetta vastata.
Tosiaan hänen kuolemastaan ei ole vielä edes vuotta kulunut, joten ehkä yritän "kiirehtiä", suru vie varmasti vielä paljon aikaa. Ehkä tulevaisuuskin hieman pelottaa, koska tiedän, että tulen suremaan vielä kauan, sille ei näy loppua. On niin hankala hyväksyä, että ystäväni on poissa. En saa koskaan tietää mitä hänestä olisi vanhempana tullut ja mitä kaikkea hän olisi saavuttanut. Oikein huonona hetkenä, olen hänelle melkein vihainen, miksi hän jätti minut tänne yksin.
Surua35: Osanotot lapsesi menetyksestä. En ole itse vanhempi, joten en voi kuvitella sitä tuskaa, jonka lapsen kuolema jättää jälkeensä. Mutta sydämeni särkyi, kun näin ystäväni vanhemmat.. Sen tuskan täytyy olla jotain hirveän raastavaa. Paljon voimia sinulle ja perheellesi.
swinginginthewind: kiitos. Uskon, että kaikenlaiset suuret menetykset elämässä voivat olla hirveän raastavia, ei voi sanoa, että jokin olisi pahinta. Olen mm. huomannut, että tätä surutyötä tehdessäni on joskus tullut mieleen vaikea ero entisestä miehestäni, joka sekin on ollut elämässäni suuri kriisi. Erilainen tietenkin, mm. koska siinä jouduin oikeasti kyseenalaistamaan myös oman toimintani ja persoonani. Lapseni kuolemaa taas en varmasti mitenkään olisi voinut estää (vaikka äidin "kuuluisi").
Minusta tuntuu, että vasta sen jälkeen kun on tullut elämässä tällaisia suuria vastoinkäymisiä vastaan, on huomannut, että ei sitä ikinä voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ettei kaikki ei mene niin kuin kuvittelee, eikä kaikki ole vain itsestä kiinni. Ja toisaalta, että elämästä hyvin hyvin harvat muutkaan ihmiset säilyää kolhuitta. Se vain on niin, se kuuluu asiaan. Mitä sitten jos välillä surettaa ja on paha olo - kyllä se menee taas ohitse, kun elämä näyttää niitä iloisempia ihmeitään. Vähitellen se suru tulee vähemmän voimakkaana, ja muuttuu kaipuuksi.
Mutta mietin, että aina kannattaa odottaa parasta tulevaisuudelta... Koetan siis takoa mieleeni, että ihan turha sitä on pelätä. Koetan ajatella niin, että elämäni pahin kokemus on nyt koettu... (vaikka masennuksen hetkellä pelot yrittävät saada ylivaltaa)
Kirjoitan kai täällä osin itseäni psyykatakseni. Toivottavasti se antaa sinulle ja muillekin voimia.
Minäkin menetin lapseni (26v poikani)...kuultuani suru-uutisen kun tyttöystävänsä soitti (poikani oli kuollut hänen luokseen) tunsin suunnatonta tuskaa ensimmäisenä siitä että lapseni oli yksin kuollessaan( ystävänsä oli asioillaan). Koin että minun äitinä olisi pitänyt olla hänen luonaan viimeisinä hetkinä, olinhan hänen kanssaan ensimmäisinäkin hetkinä. Vaikka poikani kuolemasta on aikaa reilut 2 vuotta, niin vieläkään en pysty ajattelemaan sitä asiaa, sitä kun kuulin viestin hänen kuolemastaan ja hänen viimeisiä hetkiään :( Ikävä on suunnaton, mutta tiedän että tapaamme vielä
niinkö
Minäkin menetin serkkuni auto onnettomuudessa tässä syyskuussa,.
en voi sitä ymmärtää. surua paljon..................