2 vuotta kesti suhteemme, kunnes eilen aivan puun takaa avomies ilmoitti, ettei siitä enää mitään tule. Hän ei kuulema pysty tehdä minua ikinä onnelliseksi, sillä olemme moneen kertaan riidelleet siitä, ettei hän kohdellut minua niinkuin omaa rakasta kohdellaan. Olisin itse voinut jättää välistä monet nalkutukset.
Yritin vakuutella, että asiat on päin vastoin. En voi olla onnellinen ILMAN häntä. Minä todella rakastan. Hän sanoi, että rakasti minua vielä maanantaina. Kunnes tuli taas kinaa, joka sai hänet ajattelemaan, ettei suhteessamme ole mitään järkeä.
Olen totaalisen rikki ja sisimmässäni toivon luultavasti turhaan, että hän tajuaisi tehneensä virheen ja tajuaisi, että hän todella rakastaa minua ja haluaa elää kanssani. Ratkaisu tuntui jotenkin niin hätiköidyltä, kun emme olleet edes keskustelleet eroon johtaneista syistä ennen. Olimme vain riidelleet niistä. Riidat oli lakaistu maton alle, jonka jälkeen yhteiselo aina jatkui. Kunnes tuli tämä jo melko arkiseksi muodostunut kinastelu jälleen jostain erittäin pienestä. Se sai miehen tiputtamaan pommin.
Ei tästä voi selvitä.
Yritin vakuutella, että asiat on päin vastoin. En voi olla onnellinen ILMAN häntä. Minä todella rakastan. Hän sanoi, että rakasti minua vielä maanantaina. Kunnes tuli taas kinaa, joka sai hänet ajattelemaan, ettei suhteessamme ole mitään järkeä.
Olen totaalisen rikki ja sisimmässäni toivon luultavasti turhaan, että hän tajuaisi tehneensä virheen ja tajuaisi, että hän todella rakastaa minua ja haluaa elää kanssani. Ratkaisu tuntui jotenkin niin hätiköidyltä, kun emme olleet edes keskustelleet eroon johtaneista syistä ennen. Olimme vain riidelleet niistä. Riidat oli lakaistu maton alle, jonka jälkeen yhteiselo aina jatkui. Kunnes tuli tämä jo melko arkiseksi muodostunut kinastelu jälleen jostain erittäin pienestä. Se sai miehen tiputtamaan pommin.
Ei tästä voi selvitä.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Varmasti teissä molemmissa vikaa. Ehkä sun kannattais keskustella miehesi kanssa vielä, kerran noin puun takaa ilmotti?
Me ollaan keskusteltu. Mies oli yön kanssani ja lupasi olla tukenani, jos sitä tarvitsen. Kuitenkin hän on sitä mieltä, että on liian myöhäistä yrittää muuttua. Että hän ei yksinkertaisesti osaa muuttua ihmiseksi, joka tekisi minut onnelliseksi. Myös minun tarjoukset oman käytökseni kohentamiseen ovat kuulema liian myöhäisiä.
Tämä tuli niin yllättäen, etten pysty sisäistämään, että suhteemme todella on ohi. Odotan vain, että hän tulisi kotiin ja sanoisi tehneensä virheen ja tarvitsevansa minua elämäänsä. Hän kuitenkin välittää minusta edelleen, sillä hän oli koko illan ja yön tukenani, lohdutti, halasi ja silitteli. Yritti saada minut syömäänkin, mikä ei kyllä juuri nyt onnistu.
Suhteen loppuessa mies muuttuu huomattavasti ystävällisemmäksi, koska suhteen paine on poistunut olkapäitä painamasta.
Veikkaan, että mies on vain kyllästynyt parisuhteessa olemiseen - ei siis välttämättä sinuun. En usko että asialle on heti mitään tehtävissä, koska mies on päässynyt nyt haistelemaan "vapautta" ja luultavasti odottaa tulevaa sinkkuelämää innolla.
Aika voi toki tuoda teidät taas yhteen, kun molemmat ovat siihen taas valmiit.
Liekö sitten vanhasta tottumuksesta mies muutaman kerran antanut pusunkin. Hyvin pikaisia ja pieniä tosin, mutta tietyissä tilanteissa olen huomannut näin tapahtuneen. Esimerkiksi kun itkin eilen kertoessani hänelle muistelleeni hyvää yhteistä hetkeämme, hän tuli halimaan ja jotenkin pikaisesti huulille pussasi. Tuntui itsekin ihmetelleen, että mitä juuri tapahtui...
Edelleen hän kutsuu minua nimellä "kulta", mutta sen ymmärrän tulevan vanhasta tottumuksesta. Kun palasin aamulla sänkyyn, hän tuli päälleni ja ihmetteli, että vieläkö menen nukkumaan. Hän itse oli lähdössä töihin ja kello oli vähän, joten mielestäni oli normaalia mennä vielä lepäilemään. Hän otti minut vielä hetkeksi kainaloonkin ennen töihin lähtöä.
Kun hän lähti, halasimme ja minä annoin pienen suukon hänen suunsa viereen ja jos nyt en ihan kuvitelmissa elänyt niin hänkin vastasi suukkoon samalla.
Tuntuu pahalta, että tämä kaikki on nyt enää vain kavereiden/kämppiksien välistä yhteiseloa, eikä enää sitä samanlaista läheisyyttä ja rakkautta, mitä meillä oli vielä hetki sitten...
Minulla sama tilanne.. kuusi vuotta yhdessäoloa ja sitten se kariutui seksittömyyden ja varmaankin jolloim tavalla välinpitämättömyyden vuoksi...kumpikaan ei uhrautunut oikein kunnolla enään suhteeseen..ja minusta tuntui että annoin enemmän saamatta mitään..tavallaan yhteistuumin asia päätettiin, mutta itselläni on juuri olo että hätiköitiin sekä ero asioista jutellessa minulla oli vain olo että minun on vain päästettävä hänet... mies huolehtii kuitenkin minusta halaa jne. ja seksiäkin haluaa.. olen aivan sekaisin...Itse uskon että entiseni haluaa kokeilla sinkkuelämää aikuisena mihenä, koska olemme suht nuoria.. en tiedä pitäisikö pysyä juuri seksin avulla lähellä ja odottaa että hän haluaisi takaisin vai miten tässä nyt menettelesi? tosin seksi satuttaa minua ja itken tämän jälkeen, mutta kuitenkin olen tässä yrittänyt myös elää uutta omaa elämää samanaikaisesti...
Minun tilanteessa mies on ollut se, joka tästä päätti. Itse yritin vielä pyytää mahdollisuutta. Mies on hiukan pidättyväinen ja jollain tapaa levoton seurassani, mutta kun itse romahdan itkuun, hän tulee halaamaan ja näen, kuinka hänen päässään pyörii ajatuksia. Sillon hän hymähtelee, silittää, laittaa päänsä lähelle omaani. Saattaa suudella otsalle.
Luulen, että seksiin hän ei kuitenkaan ryhtyisi. Eilen makoilimme sohvalla lähekkäin ja silittelin häntä siinä samalla (vähän joka puolelta) ja huomasin kuinka hän kiihottui hiukan, ei käskenyt lopettamaan tai mitään, muttei kyllä itsekään tullut vastaan, piti vaan otteessaan minua.
Käyttäytyykö mies näin vain, koska haluaa, että minulle tulisi parempi olo?
Tuntuu, että huijaan itseäni uskottelemaan itselleni, että hän haluaakin jossain vaiheessa jatkaa seurustelua. Sitten kun hän lähteekin lopullisesti pois, niin totuus iskee ja lujaa? Vai voiko tämä aika yhdessä vaan auttaa pääsemään yli siitä, että todella erosimme, ja kun hän lähtee, olisi helpompi jopa päästää irti?
Kokemuksia?
Mies tekee niin, jotta hänelle itselleen tulisi parempi olo ("tämähän menee ihan sopuisasti, kun vielä halaillaan ja pussaillaankin"). Toki tottumisellakin on osansa.
En suosittele lähtemään mukaan leikkiin; jos ero on oikeasti tosiasia, niin mitä pikemmin pääset aloittamaan aroamisprosessin pääsi sisällä, sitä parempi sinulle. Miehesi elää jo tulevaisuuttaan ja siihen sinunkin pitäisi mielestäni katseesi suunnata.
Olen itse mies, joka on pitkähkön suhteen päättymisessä ollut se aktiivinen osapuoli. Käyttäydyin aluksi hyvin samalla tavalla kuin kuvailet miehesi tekevän, kunnes huomasin, että periaatteessa hyvillä tein ex-avopuolisolleni vain haittaa.
Ratkaisumme oli olla näkemättä toisiamme neljään kuukauteen. Luulen, että auttoi meitä molempia.
Hui! Kaikki nämä tarinat kuulostivat ihan omalta eroltani.
Itse erosin reilu 2kk sitten 3 vuoden suhteesta, joista 2,5 vuotta asuttiin yhdessä. Aloimme seurustella, kun täytin 18, joten kävimme läpi yhdessä aikuistumisen. Minusta tuli hyvin riippuvainen ja ex-puolisoni taas ei oikein koskaan suostunut puhumaan ongelmistamme ilman erouhkailua sun muita hirveitä juttuja... Suurin ongelmamme oli kuitenkin seksikipuni, jotka johtuvat pillereistä. Niitä keksi pari vuotta ja se todellakin rokotti suhdettamme pahasti.... Surullisinta tässä on, että nyt lopetin pillerit ja kivut katosivat kokonaan - eli sitä ongelmaa ei enää olisi.
Lisäksi nyt eron jälkeen olen tajunnut asiat, mitkä tein väärin, enkä KOSKAAN ikinä aio enää tehdä samoja virheitä! En tahdo enää koskaan olle kenestäkään näin riippuvainen....
Arkiriitoja meillä ei ollut miltei yhtään. Kerran kolmessa kuukaudessa oli sitten aina iso riita liittyen juuri suhteemme epäkohtiin... Tiedän, että nyt näitä epäkohtia ei enää olisi, koska kipuja ei ole, enkä itse jaksaisi enää vahdata kenenkään menoja. Lisäksi olemme nyt muuttaneet erillemme, joten arkikin olisi paljon mielenkiintoisempaa, jos jatkaisimme erillään yhdessä :) Olen siis sitä mieltä, että yhteenpaluu kannattaisi... Eksäni on sanonut, että tahtoo "just nyt vaan ollla" , eikä ajatella yhteenpaluuta. Hän kun uskoo, että kaikki palaisi ennalleen, mitä en itse usko, koska olen muuttunut todella paljon eromme aikana. Olemme hengailleet paljon ystävinä ja jutelleet todella paljon... Pientä säätöäkin ollut ja itse olen avoimesti kertonut, että voin odotella jonkun aikaa, että hän saa selkoa itseensä....
Olen työstänyt tässä kuitenkin samalla tätä eroa ja olen ihan hyvällä pohjalla nyt. Harmittaa vaan, kun en tosiaan haluaisi erota, koska meillä on yhdessä kuitenkin niin hyvä olla....
Eniten ärsyttää että eksäni sanoo, että "ei tunne enää samanlailla kuin ennen"... No enhän minäkään tunne. Ei eron jälkeen kukaan voi enää tuntea samalla tavalla kuin ennen... Siinähän on satuttanut molemmat itseään niin kovasti, että kestää hetki, että luottaa taas toiseen... Muutenkin kun hän ei ole antanut tunteilleen edes mahdollisuutta, niin eiväthän ne voi edes palata....
Minusta kannattaa aina yrittää uudestaan, jotta ei sitten myöhemmin tarvitse katua... Elämiä on kuitenkin vain yksi... En usko, että se eroaminen vaikka kahden kuukauden päästä tuntuisi yhtään sen pahemmalta kuin mitä nyt... Sittenpähän saattaisi itsekin tajua, että eipä mua tuo tyyppi enää kiinnosta...
Toiv. saamme mahdollisuutemme entisten kanssa tai sitten joidenkin ihanien toisten ihmisten kanssa :)
Suosittelen sinua avoimesti kysymään mieheltäsi, että mitä nämä halit ja pusut tarkoittavat? Mitä jos te kokeilisitte asumuseroa? Siis että muutatte vain erillenne ja jatkatte suhdettanne niin? Sehän on ihan tutkittuakin, että pariskunnat, jotka asuvat erillään eivät eroa niin todennäköisesti kuin yhdessäasujat. Itse en kyllä enää hevillä muuta kenenkään kanssa yhteen... Silloin parisuhteesta tulee niin helposti arkea.... Kauniita asioita pitäisi vaalia :)
Eli aiotteko aikuisena sitten myös kasvattaa lapsennekin eri taloissa?
smile-face2, tarinasi kuulostaa pelottavan paljon omaltani..
Olin 16-vuotta, poikakaverillani oma kämppä, ei eletty avoliitossa mutta melkein jopa asuin siellä. Eräänä päivänä vain tämä ilmoitti että hän 'tuntee itsensä masentuneeksi' yms,ettei pysty parisuhteeseen enään. Menin täysin hajalle, tuntui niin järkyttävältä mitä kaikkea hänkin oli luvaillut ja vannoillut, neitsyydenkin olin antanut ynnä muuta. Sinä päivänä hän mitätöi kaiken nuo vannoilut ja rakkauden tunnustukset, paskapuhetta vain, valetta.
Seuraava muutama kuukausi oli outoa aikaa.
Olin noista ehkä 2-3 yötä kotona. Kaikki muut olin hänen luonaan.
Ei pussannut, ei sanonut kullaksi ynnä muuta. Jouduin sietämään sitä kuinka toinen likka soitteli hänelle. Mutta seksi kelpasi. Ei olis pitäny, kadutti aivan saatanaste. Periaatteessa en tuntenut itseäni miksikään lortoksikaan, siitä huolimatta vaikka hänen kanssaan panin, olin edelleen nainut vain yhden henkilön kanssa. Mutta periaatteni on että vain seurustelukumppanin kanssa pannaan. Siinä tuli ristiriita. Sanoin hänelle, etten mä aio panna sun kaa enä, koska et oo mu poikaystäväkää enää. "Josset sä anna niin sit mun täytyy hankkia jostain muualta, sitäkö sä haluat?" Tuon jälkeen aina annoin. Typerä minä. Nytki pidättelen itkua.
Mut tuon lisäksi hän oli aivan älyttömän ystävällinen ja huolehtivainen. Yritti tehdä mun olosta mahdollisimman hyvän. Monta kertaa ajattelin että mitä vittua oikeest tapahtuu. Tajusi varmaan kuinka rikki olin ja sen vuoksi yritti olla hyvä, se kylläkin vain pahensi asiaa.
Sit jossain vaihees vain jokin muuttui. Oli just tullu töistä kotiin ja soitti mulle. Kertoi että hänen on pakko nähä mut, että hänellä on tärkeää asiaa.
Vanhempani asuvat hänen naapurissaan, joten kävelin hänen luokseen. En muista tarkalleen mistä puhuimme, mutta hän halasi ja pyysi saada tehdä jotakin. Eikai se vaikee oo arvata että hän suuteli. Rupesin itkemään onnesta ja surusta, siksi että olin pelännyt etten koskaan enään tulisi suutelemaan häntä sekä se, että hän antoi mulle turhaa toivoa.
Olin noina aikoina nalkuttava bitch suorastaan. Olin kokoajan vihainen, vihasin häntä. Syystäkin. Riitelimme useammin mitä seurustellessamme - tässä se onkin, jos olen ärsyttävämpi mitä hänen tyttöystävänään olin, miksi hän jaksaa katsoa mua? Useiden riitelyiden aikana hän kertoi turhautuneena että kuinka on ajatellut että pian kaikki kääntyisi parhain päin, mutta näköjään sekin menee vituiks. Sitten hän alkoi ostelemaan mulle ruusuja, lahjoja, vei kylpylään yms. Suuteleminenkin oli jo jokapäiväistä taas, sekä käytti hellittelysanoja. Mutta edelleenkään hän ei ollut pyytänyt mua takaisin. En tiedä vieläkään mitä hän oikein odotti.
Olin joka yö hänen luonaan. Eräänä aamuna herättyämme, katsoin kännykkää. Erosta oli nyt kaksi kuukautta. Kerroin siitä hänelle. Hän halasi mua ja sanoi: "Tyhmeliini, ei me mittä erossa olla. Sä oot mun tyttöystävä."
Seuraavana päivänä hän pyysi mua muuttamaan yhteen.
Ja tässä sitä ollaan. Edelleen avoliitossa. Käytiin viime viikolla etelässäkin (ulkomailla). Joten kai mä olen elävä esimerkki siitä, että noissa tilanteissa voi käydä hyvinkin. Mutta voih, kuinka monta riitaa mekin olisimme voineet välttää, jos hän ei olis koskaan menny jättämään mua. Nimittäin en ole pystynyt tuota vieläkään unohtamaan, se vaivaa vieläkin mieltäni. Varsinkin kun mulla on menkat, tuo tarina pyörii koko ajan mielessäni. Sitä myötä muistan kaikki paskamaiset temput joita hän mulle teki, ja muutun taas siksi nalkuttavaksi bitchiksi.
Voimia, jätetyks tuleminen on aivan helvetin rankkaa. En tiedä miten neuvoa, kauhean ristiriitaista.
Jos jäät hänen luokseen, etkä edes yritä päästä hänestä yli - kuten minä tein - se sattuu paljon paljon enemmän, kun vihdoin tajuaa sen, että ei helvetti, olen yksin, mulla ei oo enää ketään. Toisaalta, tää vaihtoehto on se ainoa vaihtoehto, jonka kautta saattaa päästä takaisin siihen parisuhteeseen miehen kans. Mut jos on erittäin varma, että se oli tässä, niin ei kannata jäädä miehen kans pyörimää. Se tekee loppuje lopuks vaan pahaa. Mieluiten kannattais olla just näkemättä muutama kuukausi.
Voimia ja hyvää syksyä!
Paska mies alkuperäisellä. Mieshän pelkästään nauttii kun näkee kuinka paljon ero sattuu tähän kirjoittajaan. Toisekseen tulee mieleen että tuo pieni riita oli ihan miehen tahallaan kehittelemä jotta sai siinä tilaisuuden pistää suhde poikki. Lapsellista todella laittaa noin iso asia kuin ero liikkeelle pikkuriidan aikana. Mies taitaa olla näitä niljakkaita jotka keksivät eron syyksi vaikka sen kun aina heräät niin aikaisin, tai niin myöhään tai joka tapauksessa väärään aikaan tai väärällä tavalla.
.
kuulostaa tutulta minun kohdallani. me erotttiin hiljattain 6v sunteen jälkeen ja viiminen vuosi oli vaikea... vähän seksiä, riitoja (mullakin muutamat nalkutukset olisi voinut jättää väliin) ja itsekin mielessäni ajattelin että haluan erota. Kun mies lopulta kyllästyi meihin ja sovittiin että parempi erota niin nyt olen ihan rikki! rakastan häntä edelleen ja haluisin vielä yrittää. Mies sanoi että haluaa sinkkuilla mutta mites kävikään? hänellä heti uusi vakava suhde. ei oo kivaa. Nyt kun ero tuli niin mietin koko ajan miten olisin tehnyt asiat toisin ettei oltaisi tähän pisteeseen tultu (tiedän kyllä että molemmissa oli vikaa ei vain minussa). Tuntuu että tästä ei voi selvitä...
Selvii siitä. Et kai nyt ala itkemään hänen peräänsä jos hän kerran jo seurustelee toisen kanssa. Maailma on täynnä kivaa tekemistä ja kivoja ihmisiä. Ylös ja ulos ja elämä hymyilee. Mies riia toista ja sinä siellä suruissasi. Ei tuossa ole mitään järkeä. Anna miehen sinkkuilla ja sinkkuile itsekin. Ei maailma yhteen mieheen kaadu eikä vielä kahteenkaan. Hae toinen parempi.
Voi että kuulostaakin harvinaisen sanoisinko tyhmältä.
Kun kerrotte, että mies vain pikaisesti pussasi, tai vain silitteli päästä eikä muuta enää.
Nuo vaiheet kuuluvat todellakin siihen alkuhuumaan ja se katoaa aina, olipa teillä kuinka monta yritystä hyvänsä, pitäisi hyväksyä muutoa, että enää ei suukkoja ihan joka päivä saa ja aina vain vähenee, samoin on silittelyjen ja muumkin kyhnäämisen.
Seksi kyllä pysyy, mutta harvenee, tosin näitä hyviä hetkiäkin on kun yritetään tehdä asioita yhdessä.
Mistä kummasta te saatte oppinne, että heti on suhde rempallaan kun muutamaan päivään ei pusuja tule tai ole seksiä tai ei saa teksiviestejä joissa kerrotaan rakstamisesta. Eikö kukaan ole koskaan kertonut, että jos jokin asia tehdään joka päivä, menettää se hohtonsa. Jos joka päivä pitää sanoa, minä rakastan sinua tai kulta, kyllä niille käy niin että ne ovat fraaseja, eivät enää tule sieltä sydämen pohjasta. Vaan velvollisuudesta, joteen jättäisin vaatimisen pois ja vain yllätteäen käytääisin sanoja, samoin ylättäen järjestäisin kivan hetken, silloin tuo hehku säilysi.
Noista riidosita, mistä oikein jaksatte riidellä, en ymmärrä mitä riideltävää riittää.
Kyllä se joka ei ole niin riidanhaluinen haluiaa pois tuosta tavalla tai toisella, siitä saatte kyllä syyttää omia kielenkantojanne yksinomaan.
Mä en vaan suoraan sanottuna ymmärrä näitä miehiä, että miksi heidän egonsa on rakennettu niin ettei nainen koskaan saisi tarvita mitään tai toivoa mitään, koska he heti tulkitsevat sen niin että ovat huonoja jos eivät automaattisesti tee naista onnelliseksi omana itsenään? Onhan suhde nyt herranjestas toisen oppimista ym. ajan kanssa!
Mä en vaan ymmärrä. Mä kuulisin mielelläni mieheltä mitä toivoo minulta, että osaisin oikealla lailla panostaa suhteeseen!
Onko lapsellisempaa kuin ottaa itseensä naisen toiveet?? Mies on hyvä koska nainen on miehen kanssa, mutta naisella on toiveita ja tarpeita joita hän toivoo voivansa ilmaista!
Helvetti kun pistää vihaksi! Missä on hyvän itsetunnon omaavat miehet?? Mene eteenpäin selkä suorassa. Löydät miehen joka ei jätä sinua ja on sinua varten ja haluaa tehdä sinut onnelliseksi, myös niin että saat kertoa tarpeistasi ja toiveistasi!
Parempi nyt kuin 10v, myöhemmin sillä asioilla on taipumus (lumipalloefektin) tavoin kasvaa vuosi vuodelta. Minusta parisi huomioinnille on annettava tunnustus avoimuudesta, kuten kerrot, on hyvin raastavaa ja raskasta jatkaa tämänkaltaista elämää vuodesta toiseen molempien syytellen toinen toista. Todettava on tässäkin tilanteessa, vuoropuhelua ja neuvottelutaitoja voidaan toki menestyksellisesti opetella molemmanpuolin jota uskon teidän harjoitellun tavalla tai toisella.
Syyttelyillä saadaan aikaan vain ahdistuneisuutta ja lopuksi tilanne ajautuu lukkotilanteeksi joka useimmin aikaa myöden johtaa edellä kuvaamaasi seuraukin toisen luovuttamiseen tahi vielä ikävämmän (mielenterveyden kannalta) eristäytymiseen. Rakkaus on siitä merkillistä laatua tuon voi tukahduttaa hyvin monella tapaa eivätkä tuohon johtaneessa tilanteessa liiemmälti vakuuttelut oikeasta myöhemmin enää pure! Toraiseen suhteeseen on syytä ajoissa paneutua ja miettiä vuoropuhelun taitojen opettelua ja käytännön harjaannuttamista parisuhteenalusta pitäen myöhemmin sen laita on niin tai näin…josta ikäviä esimerkkejä löytyy riittävästi.
Elämässä joutuu joskus toteamaan asioiden mahdottomuuden…