Olemme olleet yhdessä pari vuotta. Emme asu yhdessä, mutta olemme käytännössä naapureita, joten näkeminen ja yhdessäolo on/olisi sen puolesta helppoa. Miehelläni on kuitenkin paljon työkiireitä, eikä hän ehdi tai jaksa viettää kanssani enää niin paljon aikaa kuin ennen. Emme vietä enää myöskään kaikkia öitämme yhdessä kuten vielä aikaisemmin teimme. Suhteessamme mennään muutenkin miehen aikataulujen ja jaksamisen mukaan, näemme vain silloin kun hänelle sopii ja teemme vain niitä asioita joita hän jaksaa tai häntä kiinnostaa tehdä. Myönnyn aina hänen toiveisiinsa, koska muuten emme tekisi mitään tai näkisi toisiamme lainkaan.
Tilanne ahdistaa minua, sillä itse haluaisin mennä suhteessamme eteenpäin enkä taaksepäin. Tuntuu, että tällainen ”tapailu” ei ole aikuisten ihmisten seurustelusuhde. Olemme kolmekymppisiä, ja minusta tuntuu, että olen ollut paljon sitoutuneemmassa suhteessa jo teini-ikäisenäkin. En myöskään koe, että jatkuva toisen ehdoilla meneminen olisi minua kohtaan mitenkään erityisen reilua. Toki teemme myös asioita joita itse haluan, mutta vain, jos hänkin haluaa niitä. Eihän ketään voi tietenkään pakottaa, mutta tuntuu, ettei toinen tee mitään myönnytyksiä?
Eniten kuitenkin harmittaa se, ettemme näe enää mielestäni tarpeeksi usein. Niinkin on käynyt monta kertaa, että vaikka olemme sopineet viettävämme iltaa yhdessä, mies ei vastaa puhelimeen eikä itsekään soita, ja sanoo olleensa nukkumassa raskaan työpäivän jälkeen. Itse haluaisin viettää hänen kanssaan paljon enemmän aikaa ja toivoisin, että suhteemme johtaisi myös yhteen muuttamiseen. Onko tämä aiheesta valittamista, vai vaadinko vain liikaa enkä osaa antaa toiselle hänen tarvitsemaansa tilaa?
Tilanne ahdistaa minua, sillä itse haluaisin mennä suhteessamme eteenpäin enkä taaksepäin. Tuntuu, että tällainen ”tapailu” ei ole aikuisten ihmisten seurustelusuhde. Olemme kolmekymppisiä, ja minusta tuntuu, että olen ollut paljon sitoutuneemmassa suhteessa jo teini-ikäisenäkin. En myöskään koe, että jatkuva toisen ehdoilla meneminen olisi minua kohtaan mitenkään erityisen reilua. Toki teemme myös asioita joita itse haluan, mutta vain, jos hänkin haluaa niitä. Eihän ketään voi tietenkään pakottaa, mutta tuntuu, ettei toinen tee mitään myönnytyksiä?
Eniten kuitenkin harmittaa se, ettemme näe enää mielestäni tarpeeksi usein. Niinkin on käynyt monta kertaa, että vaikka olemme sopineet viettävämme iltaa yhdessä, mies ei vastaa puhelimeen eikä itsekään soita, ja sanoo olleensa nukkumassa raskaan työpäivän jälkeen. Itse haluaisin viettää hänen kanssaan paljon enemmän aikaa ja toivoisin, että suhteemme johtaisi myös yhteen muuttamiseen. Onko tämä aiheesta valittamista, vai vaadinko vain liikaa enkä osaa antaa toiselle hänen tarvitsemaansa tilaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olisikohan mies sitoutumiskammoinen? Tiedätkö hänen aiemmista suhteistaan?
Kyllä kahdessa vuodessa pitäisi jo jotain edistystä tapahtua. Voihan toki olla, että miehesi sairastaa masennusta? Vähän kuulostaa siltäkin, olen ollut suhteessa masentuneen kanssa ja se on ollut välillä juuri kuvailevaasi, esim. oli tapaamisia sovittu, joihin mies ei kuitenkaan saapunut eikä muistanut ilmoittaa. Todellisuudessa hän oli ollut vain hyvin masentunut raskaan työn takia.
Keskustele miehesi kanssa asioista!
"Niinkin on käynyt monta kertaa, että vaikka olemme sopineet viettävämme iltaa yhdessä, mies ei vastaa puhelimeen eikä itsekään soita, ja sanoo olleensa nukkumassa raskaan työpäivän jälkeen"
Ei ole normaalia että ihminen on tavallisen työpäivän jälkeen niin väsynyt että ei jaksa kuin nukkua, Tietysti ihan joskus voi niin käydä mutta ei usein.
Tämä väsymys voi kertoa niin masennuksesta, huonosta kunnosta/huonosta ruokavaliosta kuin liian vähästä liikunnastakin. Nuo ovat kaikki poistettavissa tai hoidettavissa. Ja sitten on myös se vaihtoehto että miehesi on vain kyllästynyt suhteeseen ja "väsymys" on vain hyvä tekosyy olla näkemättä sinua.
Ulkopuolisen on vaikea tietää mistä näistä on kysymys.
Väsymykselle on lääketieteellinen syy (toivottavasti väliaikainen), mutta se ei ole kuitenkaan masennus. Sitä suuremmalla syyllä olen yrittänyt vain mukautua tilanteeseen, sillä tuntuu pahalta kiukutella syystä, jolle toinen ei voi itse mitään. Ehkä siis vastasinkin jo omaan kysymykseeni. Tilanteessa on kuitenkin myös välinpitämättömyyden piirteitä, esimerkiksi ohareita ei koskaan sen kummemmin käydä läpi tai pyydetä oikein anteeksikaan. Luulisi, että tällainen haasteellinen ja "rajoittunut" ihminen yrittäisi päinvastoin tsempata entistä enemmän pitääkseen toisen osapuolen tyytyväisenä? Välillä tulee vain mieleen että vaadinko liikaa, mutta toisaalta järki taas sanoo että kyllä yhdessäoloa ja toisen huomioimista saa parisuhteessa odottaakin.