Tilanne on se, että olen ollut koko aikuisikäni saman miehen kanssa yhdessä, kihlatkin on vaihdettu ja oman talon ostamista suunnitellaan. Ollaan siitä 20-25 ikävuoden välistä molemmat. Haluaisin kuulla kokemuksia ihmisiltä, jotka ovat olleet samassa tilanteessa kuin mä, eli vaikka omassa pitkäkestoisessa suhteessa ei periaatteessa ole vikaa, niin ns. menojalka on alkanut vipattaa. Mulle on siis käynyt näin. Tarkoitan sitä, että välillä haluais kokeilla jotain muuta.
En nyt kaipaa moraalisaarnoja siitä miten olen itsekäs ja kiittämätön. Osaan kyllä arvostaa suhdettani ja rakasta miestäni. Oikeastaan toivoisin vaan, että tapaisin mieheni suunnilleen tämän ikäisenä kuin nyt olen, että olisin ehtinyt elää sinkkuna, olla vapaa, kokea pieniä tai isoja romansseja ja tutustua muunkinlaisiin miehiin. En todellakaan aio pettää miestäni, kuten voisin kuvitella monien tässä tilanteessa tekevän. Mietin enemmänkin että pitäisikö pitää tauko tai jopa erota. Sekään ei tunnu kovin hyvältä, koska varmaan alkaisin pian kaivata miestäni. Mutta toisaalta taas, minulla ei ole ainuttakaan kokemusta muista miehistä, ja voihan olla että oma suhteeni onkin jotenkin keskinkertainen, enkä vain tiedä sitä! Olen vihjannut miehelle että tunnen näin, ja hänellä ei kuulemma ole samanlaisia ajatuksia ollenkaan.
Miten te olette tilanteen ratkaisseet? Eniten haluaisin kuulla kokemuksia siitä, että jos tämän ”vaiheen” yrittää vain unohtaa, niin alkaako se joskus kaduttaa, ja katkeroituuko siitä, ettei koskaan kokenut mitään muuta?
En nyt kaipaa moraalisaarnoja siitä miten olen itsekäs ja kiittämätön. Osaan kyllä arvostaa suhdettani ja rakasta miestäni. Oikeastaan toivoisin vaan, että tapaisin mieheni suunnilleen tämän ikäisenä kuin nyt olen, että olisin ehtinyt elää sinkkuna, olla vapaa, kokea pieniä tai isoja romansseja ja tutustua muunkinlaisiin miehiin. En todellakaan aio pettää miestäni, kuten voisin kuvitella monien tässä tilanteessa tekevän. Mietin enemmänkin että pitäisikö pitää tauko tai jopa erota. Sekään ei tunnu kovin hyvältä, koska varmaan alkaisin pian kaivata miestäni. Mutta toisaalta taas, minulla ei ole ainuttakaan kokemusta muista miehistä, ja voihan olla että oma suhteeni onkin jotenkin keskinkertainen, enkä vain tiedä sitä! Olen vihjannut miehelle että tunnen näin, ja hänellä ei kuulemma ole samanlaisia ajatuksia ollenkaan.
Miten te olette tilanteen ratkaisseet? Eniten haluaisin kuulla kokemuksia siitä, että jos tämän ”vaiheen” yrittää vain unohtaa, niin alkaako se joskus kaduttaa, ja katkeroituuko siitä, ettei koskaan kokenut mitään muuta?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Sain sivusta seurata erästä vastaavaa "episodia", jossa pari oli ollut yhdessä naisen murrosiästä asti. Tämä nainen yritti myös irtautua suhteesta sanomalla haluavansa elää vielä nuoruuttaan. Mies kuitenkin halusi viedä naisen vihille, mutta kuinkas kävikään! Muutaman vuoden kuluttua naisen seikkailun halu vei voiton ja pari erosi.
Voisin vielä tarkentaa ajatuksiani kertomalla, että jotenkin tunnen kasvaneeni aikuiseksi nyt. Olen hyvin erilainen ihminen kuin seurustelumme alussa, ja tavallaan haluaisin kokeilla siipiäni yksin, nyt kun tiedän millainen olen, mitä haluan ja itsetuntonikin on kasvanut kohisten.
Jos sinulla on asiat nyt suhteessasi hyvin, niin ei se ruoho siellä aidan toisella puolella ole yhtään vihreämpää. Huonompi homma on se, että sitähän sinä et pysty tietämään kokeilematta ja se varmasti tulee mietityttämään sinua aina.
Olen itse mies ja exäni oli vielä lukiossa kun hänet tapasin. Hänelle tuli tuo sama syndrooma ikävä kyllä vasta sitten kun olimme olleet yhdessä 15 vuotta, useampia lapsia tehtynä ja talo ostettuna. Nyt koen suurena virheenä, että lähdin vakavaan suhteeseen suhde-elämässä noin kokemattoman naisen kanssa.
Pari vuotta eron jälkeen olen loppujen lopuksi tyytyväinen tilanteeseen. Olen löytänyt uuden ihanan suhteen, jossa olen todella onnellinen. Exäni viettää nyt sitä haikailemaansa sinkkuelämää ja täytyy sanoa, että en ole hänelle yhtään kateellinen hänen kärsiessään krapula-aamuistaan ja tuskaillessaan sen kanssa mitä oikeasti elämältään haluaa...
Tee, mitä haluat. Siinä on riski hyvään ja huonoon. Mutta älä tee lapsia, ennen kuin olet valmis sitoutumaan ainakin 20 vuodeksi.
Katkeroituva ihmistyyppi katkeroituu joka tapauksessa: miksi jätin onneni? miksi en lähtenyt kun olisin voinut? Pystyykö elämä tyydyttämään sinua parhaassakaan tapauksessa?
Miks sä haluut pitää tauon tai erota. Eikö se ole sama asia? Haluut pitää tauon ja käydä vieraissa panemassa toisia miehiä sen aikana. Petät siltin miestäsi jos kerran haluut sen takas sen jälkeen.
No kyllä tauko on käytännössä ero. Enemmän siis toivoisin että asiat olisi menneet niin, että tapaisin mieheni vasta seikkailuvaiheen jälkeen. Todellisuus on kuitenkin toinen, joten olisi kiva kuulla samassa tilanteessa olleiden ratkaisukeinoja asiaan, sekä niiden seurauksia.
Itselläni oli samantapainen vaihe menossa jokin aika sitten. Olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja oman mieheni kanssa ollaan oltu jo monia vuosia yhdessä. Pohdin samoja asioita kuin sinä. Tuntui ajoittain hölmöltä ajatukselta olla saman miehen kanssa loppuelämän. Se oli jotenkin tylsä, omituinen ja ärsyttävä ajatus. Yritin kertoa hienovaraisesti, että meillä on vähän erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat ja näkemykset jne., vähän kokeilin miten mies reagoi näihin. Välillä uhkailin erolla ja muulla, mutta sekin oli tavallaan testausta. Tuntui siltä, kuin jotain on jäänyt kokematta (nimenomaan suhteita, romansseja, kokemuksia yms.), ja purin sitä tunnetta mieheen.
Vaihe oli onneksi ohimenevä ja tulin järkiini. Ero olisi ollut tyhmin ratkaisu ikinä, sillä hyvää suhdetta on turhaa heittää pois ihan vain omien ongelmien takia. Varmasti olisi myöhemmin harmittanut ja paljon. Musta tuntuu, että sun kannattaa selvittää sun perimmäiset ajatukset asiasta. Mä nimittäin huomasin, että mä vaan kaipasin jotain, oli tavallaan tyhjä olo. Kavereita, perhettä, kuuntelua, omaa aikaa, jotain piristettä, kokemuksia, matkustelua. Parisuhteen lopettaminen ja erilaiset suhdekokeilut olisivat tietenkin täyttäneet tuon tyhjän olon, mutta vain hetkeksi. Mieti rauhassa, mikä se on se asia mitä todella kaipaat. Kokeile jotain uutta - yksin tai miehesi kanssa.
Kuulostaa kuitenkin siltä, että välität miehestäsi. Pidä hänestä kiinni, sillä hän on varmasti hyvä mies. Eikö olisi aika ärsyttävää nähdä miehesi heilastelevan jonkun muun kanssa? Lisäksi sun täytyy päästää irti tuosta "Loppuelämä saman miehen kanssa?" -ajattelusta. Älä tee siitä mitään taakkaa. Ikinä ei voi nimittäin tietää, mitä tulee tapahtumaan vuoden tai parin päästä. Ehkä 5 vuoden päästä oottekin jo kasvaneet erilleen ja molemmille onkin uusi suhde, who knows? Tai vaihtoehtoisesti 5 vuoden kuluttua olette löytäneet jälleen jotain yhteistä :-)
Saat nyt kokemuksen äänen vähän vanhempaa kaliberia olevalta naiselta.
Olen koko aikuisikäni seurustellut ja ollut naimisissa saman miehen kanssa. Rimpuilin aina silloin tl
ällöin seurustelua vastaan 20-25 vuotiaana, mutta en osannut erotakaan. Vajaa kolmekymppisenä ostettiin talo ja sitten pari lasta. Vasta nyt kun lapset on aikuisia, tajuan yhtäkkiä, mitä olen menettänyt. En koskaan tajunnut etsiä oikeaa rakkkautta enkä sielunkumppanuutta ja nyt olen aika kadoksissa. 20 vuotta passasin muita! Olen nyt matkalla etsimään kadotettua itseäni. Ota selvää, mitä haluat ja sitoudu vasta sitten :).
Tapasin oman mieheni kolmekymppisenä 8v sitten, hän on vähän vanhempi. Nuoruudessani remusin paljonkin, kun en itsetuhoisuudessani ja syömishäiriöisenä kyennyt mihinkään parempaan.. Nyt se tuntuu surulliselle, semmosia "varastettuja" läheisyyden hetkiä, joista jäi käteen paljon pahaa mieltä ja muutama sukupuolitauti. En kyennyt (henkisesti) paljastamaan itseäni ja siten kohtaamaan ketään aidosti.
Kun sitten miehen kanssa tavattiin, huomattiin, että meillä on samat tavoitteet, ei lapsia, ei asuntolainaa, ei elintasokilpailua.. Ehkä näin vanhempana identiteetti on vakaampi. Nuorena aloitetussa seurustelussa on tietysti ongelmana, että minuus ei ole vielä valmis ja sitten jos kumpikin kasvaa toiveissaan ihan eri suuntaan.. Ehkei omia unelmiaan kannata uhrata... parempi erota ennen lapsia ja yhteistä asuntolainaa, jos on vahvoja epäilyksiä. Toisaalta kaikkea ei voi saada ja vekslaamisessa voi jäädä tyhjä arpa käteen. Onhan pitkissä suhteissa erilaisia vaiheita, laimeampia ja kiihkeämpiä. Itse kyllä nautin siitä, että viihdytään edelleen hyvin toistemme seurassa, tehdään mielellään asioita yhdessä ja vietetään aikaa yhdessä. Ihan tavallisia asioita, telkun kattomista kainaloisina ja kävelylenkkejä ja baarissakin on käyty kahdestaan... Ehkä tässä elämän valintamyymälässä mietin minäkin jossain vaiheessa, että tässäkö tää nyt on, mutta se meni ohi. Nyt tunnen semmosta lämpöä, että maailman 7 miljardista ihmisistä just me tavattiin ja että just tuo ihminen haluaa jakaa elämänsä mun kanssa, hyvinä ja huonoina päivinä. Onhan se ihan huikea juttu. :)
>Minä aloitin mieheni kanssa seurustelun 22v ja 3 vuotta myöhemmin menin
hänen kanssaan naimisiin. Meillä on kaksi lasta 10 v. kaksoset. Olen huomannut,
että jotain puuttuu elämästä .Aloin harrastamaan minua 10v. vanhemman miehen
kanssa salaseuraa kaksi vuotta sitten. Mieheni rakastaa minua ja kyllähän
minäkin. Mieheni on hyvätuloinen ja talouspuoli lepää mieheni harteilla on iso
talo ym. Nyt lähden naistuttavan kanssa pohjoiseen viikoksi ja tietenkin otan
salaseuran mukaan ajanvietteeksi. Tiedän , että jos mieheni saisi tietää asiasta
en osaa edes kuvitella miten minulle kävisi.
Kiitos vastauksista, yhtä epävarma olen tosin edelleen tilanteestani ja suhteen jatkosta. Nyt kun asia on jotenkin koko ajan ajatuksissa, niin suhteesta tuntuu löytyvän kokoajan jotain vikaa! Esimerkiksi miehen hiljaisuus verrattuna omaan puheliaisuuteeni, ajatusmaailmoiden tietynlainen kohtaamattomuus ja jopa täysin erilaiset musiikkimaut ovat alkaneet häiritsemään.
Ei sillä että musiikkimaku olisi syy erota, mutta kieltämättä me ollaan mieheni kanssa todella erilaisia. Meitä ei oikeastaan järjellä ajatellen yhdistä mikään muu kuin se, että tunnemme olomme hyväksi ja turvalliseksi toisen kanssa. Ei ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita, harrastuksia, ajatuksia tai mitään. Onkohan tämä resepti tulevaan katastrofiin... Aika kuulee vain sitä miten suhteessa on oltava yhdistäviä tekijöitä tai se ei tule toimimaan :(
Ehkä sun kannattais olla jonkin aikaa erossa miehestäs. Lähde vaikka kavereiden kanssa reissuun niin saat muuta ajateltavaa. Itse ainakin oon huomannu, että kun hetken tekee jotain muuta ja saa ajatukset muualle niin pää selvenee ja ajatukset kirkastuu ja ratkaisukin tuntuu löytyvän helpommin :)
Voisittehan te yhdessä etsiä yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Kokeilkaa esim. erilaisia urheilulajeja jos löytyisi laji, josta molemmat pitävät. Se ainakin toisi mukavaa yhdessä oloa ja yhteenkuuluvuutta :)
Ja miksi oikeastaan haluaisit saada kokemuksia muidenkin kanssa? Ihan vaan kokemusten takia? Mutta toisaalta, olisiko ne kokemukset niin tärkeitä ja haluttavia, että olisit valmis lopettamaan hyvän suhteen, ja seikkailuvaiheen jälkeen "joutuisit" taas etsimään sopivaa kumppania, olisiko se sen arvoista?
"Ei ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita, harrastuksia, ajatuksia tai mitään. Onkohan tämä resepti tulevaan katastrofiin."
On.
Toisaalta et todennäköisesti löydä mistään miestä, jolla olisi kanssasi muuta yhteistä kuin rakkaus ja seksi. Voit ruikuttaa sitä sinkkuna tai perheenäitinä, mutta se ei muuta todellisuutta.
Seitsemänvuotiaina tytöt ja pojat ovat eri porukoissa ja pitävät toisiaan tyhminä ja käsittämättöminä. Seitsemäntoistavuotiaina hormonit häivyttävät tämän tunteen, mutta viimeistään 37-vuotiaina ollaan taas lähtökuopissa.
Kolmenkympin kriisi. Se tulee ennemmin tai myöhemmin. Kokee ettei ole kokenut jotain, jotain on jäänyt saamatta.
Voin vakuuttaa että noin tuntee niin kovin moni ihminen jossain vaiheessa parisuhdetta, ellei kaikki. Kaivataan sitä ihastumisen huumaa ja ehkä rakastumisen ainutlaatuista tunnetta. Kun se menee ohi, mitä jää? Ei mitään. Sama tyhjä olo ja kaikki alkaa taas alusta.
Jossain vaiheessa pitää vain kasvaa ja oppia oikeasti rakastamaan, ei pelkästään rakastumaan. Rakastuminen on helppoa, rakastaminen on vaikeampaa. Rakastuminen on hyvinkin pinnallista verrattuna syvään rakkauteen, siihen tunteeseen kun luottaa toiseen... vaikka oman henkensä edestä. Siihen että toinen tietää sanomattakin mitä toinen ajattelee. Siihen että on hyvä vain olla.
En näe kuvauksenne mukaan teidänkään elossa mitään "vikaa". Haikailet vain kaikkea muuta, mutta et osaa pysähtyä katselemaan omaa elämääsi ja nauttimaan siitä.
Jos näin parisuhdeneuvojana pitäisi jotenkin ennustaa tunteitasi näillä perusteilla, sanoisin että 90% todennäköisyydellä eron jälkeen tuntisit olosi hetken varsin onnellisena. Saattaisit tavata uusia ihmisiä ja ehkä rakastua. Viiden vuoden päästä huomaisit olevasi samassa tilanteessa kuin nyt, olisit löytänyt uuden miehen mutta alkuhuuman jälkeen olo tuntuu taas tyhjältä ja etsit uutta... Tai haikailisit menneen rakkauden perään, kuinka olitkaan niin tyhmä että jätit kaiken taaksesi.
10% todennäköisyydellä löytäisit itsesi ja miehen joka tyydyttää kaikki tarpeesi useamman vuoden. Mistään ei voi tietää olisiko se sittenkään parempaa kuin mitä sinulla nyt on.
Haluan vain sanoa, että suurin osa ihmisistä miettii hyvinkin mitä sieltä aidan takaa voi löytyä, mutta harvemmin sieltä mitään oikeasti parempaa löytyy. Taatusti parempaa löytyy kun löytää oman elämänilonsa ja uuden positiivisen suhtautumisen omaan suhteeseensa. Siitä voi takuuvarmasti AINA tehdä vielä vähän parempaa.
Kiitos pitkästä viestistäsi, "yksi riittää". Olet oikeassa siinä että elossamme ei tosiaankaan ole varsinaista vikaa, lukuunottamatta minun tällä hetkellä kokemaa kriisiä. Luottamus välillämme on luja, ja välitän miehestäni todella paljon. Jos eroaisimme, en usko että ikinä pystyisin unohtamaan häntä tai muuttumaan välinpitämättömäksi häntä kohtaan. Ja pelkään eroamista juuri sen takia mitä sanoit, eli että parin vuoden päästä vapauden tuoma onni katoaisi ja alkaisin katua eroa. Tosin on olemassa se pieni mahdollisuus että löytäisin jotain vielä parempaa. Se tässä hankalaa onkin; minulla ei ole lainkaan kokemusta muista miehistä, joten en todellakaan voi tietää onko aidan toisella puolella odottamassa jotain mahtavaa, tai sitten ei yhtään mitään.
OIsko hyvä ensin kokeilla, meneekö sun kriisi ohi ja löydättekö keskenänne jotain parempaa, pääsette uudelle tasolle suhteessa?Kun toisen ajatuksia ei pysty lukemaan, ois hyvä puhua toiveista ja tavoitteista, mitä kumpikin tahdotte/toivotte tulevaisuudelta. Haluatteko omakotitalon ja lapsia vai onko se ympäristön paine olla jotenkin samanlainen kuin muut, täyttää normit... Jos esittäsit, että haluaisit löytää hänen kanssaa enemmän yhteistä, jakaa asioita. Me ollaan mun miehen kanssa kans tosi erilaisia, mutta ollaan saavutettu semmonen kunnioitus toistemme ominaislaatua kohtaan, vaikka tuntuu, että meillä on eri käyttöjärjestelmät. Mies on hiljainen, minä suulas. Mies on jalat maassa ja minä innostun hetkessä asioista ja sit innostus laantuu... Me on löydetty joku tapa kommunikoida, semmonen suht suora, vihjailut ei toimi meillä. Esitetään sit suoraan, mitä ollaan vailla, että mennäänkö elokuviin vai kaipaako halia, että haluisin nyt viettää aikaa sun kanssa. Jutellaan myös toistemme harrastuksista vaikka ne on hyvin erilaisia, ollaan kiinnostuneita mitä toiselle kuuluu. Erilaisuus voi olla rikkauskin. Mua hymyilyttää oman kumppanin mielenkiinto teknisiin asioihin, kuinka hän uppuotuu niihin.. Tarkkailen häntä kuin eksoottista lintua tai eläintä, että tässä on jotain sellaista mitä en koskaan täysin ymmärrä.. Ja on juteltu, että mun pään sisäinen maailma on hänelle täysi mysteeri... Ajatuskulut ja se, että voin viidessä minuutissa miettimällä asioita päässäni tulla nauruhepuliin tai sit surulliseksi, kun hän itse on sellainen harkitseva ja vakaa peruskallio. Erilaisetkin voi viihtyä yhdessä, jopa täydentää toisiaan. Ja voihan olla, että sun tyytymätön ja outo olo, ei liity pelkästään kumppaniin, vaikka siltä tuntuu. Normikuvioiden muuttaminenkin saattaa auttaa. Uusi harrastus, opiskelu, yhteinen tai erikseen tehty lomamatka, jotain erilaista elämässä ylipäätään. Koko kuvio muuttuu, kun yhtä palaa siirtää. Ja mun elämässä ainakin asiat on selkiintyny tai menny parempaan, kun oon avannu suuni ja pyrkiny selvittämään asioita läheisten ihmisten kanssa. Vaikkei pystyis alottamaan muutoin kuin, että on epämääräsen kumma ja tyytymätön olo. Kyllä säilyttämisen arvonen parisuhde kestää pohdintaa ja epävarmuutta. Teitähän on siinä kaksi. Astut askeleen lähemmäs toista ja voi olla, että hän tulee vastaan ja yhdessä pohditte asioita. Ei oikeestaan oo hyvä yksin miettiä ja kenties yllättäen ilmoittaa sitten erosta. Eikä reiluakaan. Kun ootte pohtinu yhdessä ja näät miten hän kokee asiat, on helpompi päättää satsaako suhteeseen ja yhteiseen tulevaisuuteen vai onko parempi lähteä eri teille. On sitten miehelläkin mahdollisuus edes jotenkin vaikuttaa tilanteeseen.
Minulla oli vähän sama tilanne,kun ap:lla. Oltu miehen kanssa parisen vuotta yhdessä ja mies on ainoa kenen kanssa olen ollut. Kihloissa myös ollaan ja itse olen siinä 21v paikkeilla ja mies vanhempi. Itsekkin olen miettinyt onko se yhtään erilaista kenenkään toisen kanssa ja onko se sitten tässä. En minäkään ole miestäni pettämässä, koska siihen ei ole mitään syytä ja olen ihan tyytyväinen meidän parisuhteeseen. Osaamme puhua suoraan,jos jotain puuttuu parisuhteesta tai on jotain huolia.
En kadu, että jäin nykyiseen parisuhteeseeni koska uskon ettei sieltä aidan toisella puolelta löydy yhtä ihanaa miestä,kun minulla nyt on. Kriisejä tulee,mutta ne on yleensä ohimeneviä. Ollaan kuiteskin miehen kanssa aika samanlaisia luonteeltamme. Myös melko rauhallisia olemme molemmat ja tykätään olla kotona,vaikka ihan vain sylikkäin. Halutaan samoja asioita tulevaisuudelta ja meillä on joitakin asioita mitkä meitä yhdistää,niin mitä sitä vaihtamaan toiseen :)
Ehdottomasti kannattaa pitää tauko silläkin seurauksella, ettette enää toistenne luoksi palaisi. Eikö näitä avioliitossa pettäjiä ole ihan liikaa.
Itselläni oli nuoruudessa jotain kokemuksia, mutta hyvin nuorena menimme yhteen ja 40 vuotta aviossa olimme. Luulen, että osa syy, että ero tuli (mieheni jäi kiinni useammasta pettämisestä) oli, että hän ei ollut tarpeeksi juossut nuorena.
Itse sinä loppujen lopuksi päätöksen teet ja sen seuraukset kannat. Kristallipalloa kun ei ole, et pysty tietämään, onko päätöksesi puoleen tai toiseen parempi.
Lycka till!
Kiitos kun kerroit tarinanne! Meidän tapauksessa ei onneksi ole syytä pelätä pettämistä, kummankaan osalta.
Itselläni oli myös vastaava tilanne päällä pari vuotta sitten. Olemme siis molemmat mieheni kanssa toistemme ensimmäiset kumppanit. Jotain säätöjä on aiemmin ollut, mutta ei todellakaan mitään vakavaa tai petipuuhia. Tilanne siis kärjistyi, kun seurustelua oli takana 4.5 v. Aloin miettimään mitä tulevaisuudelta halusin ja siinä tilanteessa osin annoin ulkopuolisten ihmisten odotusten vaikuttaa ajatuksiini ja kriisihän siitä tuli. Samaan syssyyn menin sitten vielä ihastumaan toiseen mieheen! Tilanteesta kuitenkin selvittiin ja mitään peruuttamatonta ei ehtinyt tapahtua! En tosin usko, että olisin sellaista antanutkaan tapahtua, koska rakastan miestäni todella paljon ja olemme vakaasti päättäneet olla yhdessä, tuli mitä tuli! Kriisiä kesti jonkin aikaa ja eräs päivä sitten sanoin miehelleni, että miettää parin tunnin aikana, kun olen pois kotoa, että mitä hän haluaa tulevaisuudelta ja meidän suhteelta. Kotiin takaisin tullessa juttelimme loppuillan ja kriisi häipyi siinä samalla. Tajusin mistä kriisi oli tullut ja myös sen, että mieheni tai meidän suhde ei liittynyt siihen mitenkään. Kun asia selvitettiin, niin kaikki on ollut todella hyvin sen jälkeen. Nyt ollaan oltu 7 v. kimpassa ja tänä kesänä mentiin naimisiin, kaikki on ihanasti :)
Jälkeenpäin olen todella huojentunut siitä, etten mennyt tekemään mitään typerää! Ainekset erolle olivat olemassa, mutta tajusin hyvin nopeasti mistä oli kyse ja selvitin asian itseni kanssa, heivasin ihastuksen elämästäni ja puhuin mieheni kanssa paljon. Kummasti asiat alkoivat loksahtamaan paikoilleen ja olen onnellisempi kuin koskaan! :) Suosittelen siis harkitsemaan asiaa tarkkaan! Jos teillä ei ole varsinaisia ongelmia ja rakastatte toisianne, niin eroamiselle ei ole järkevää syytä. Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. Keskity mieheesi ja teidän suhteeseen ja puhukaa, puhukaa ja puhukaa! Kyllä ne asiat siitä alkavat mennä omalla painolla eteenpäin :)