Etevä, varakas ja aikaansaava, ehkä komeakin mies ihastuu kauniiseen, vaikka ei niin varakkaaseen tai koulutettuun suomalaisnaiseen. Rakastuvat, pitävät ne (naisen pikkutytöstä asti haaveilemat) prinsessahäät ja tekevät lapsia. Hankkivat omakotitalon, auton, koiran ja kesämökin.
Onnen auvoa kestää 5 – 10 vuotta. Viimeistään lasten ollessa yläluokilla, avio-onni rupeaa rakoilemaan. Parisuhde arkipäiväistyy, viilenee. Mies ei tuota huomaa, satsaa entistä enemmän töihinsä. Uskoo että kun työnsä ja raha-asiat hoitaa, niin perhe ja parisuhde hoituu siinä omalla painollaan.
Mutta ei. Nainen kyllästyy mieheen, kun ei saa tältä enää sitä päivittäistä onnen huumaa, samaa kuin ”silloin joskus”. Nainen saattaa jopa yrittää puhua miehelle toiveistaan, ehdottaa parisuhdeterapiaa jotta ongelmat korjattaisiin. Mies pelästyy ja väistää. Eihän kukaan koskaan varoittanut, että tällaisia ongelmia voisi tulla, saatikka opettanut käsittelemään tällaisia asioita. Satsaa töihinsä tai ylipäänsä kaikkeen muuhun entistä enemmän.
Suhde ajautuu kriisiin. Nainen lähtee metsästämään toista miestä ja ennen pitkää uuden risuparran baarin nurkasta löytääkin. Viimein asian tullessa ilmi todetaan molemmin puolin, että on parempi erota.
Mies lähtee, hakemaan uutta kierrosta. Toiveikkaana olemaan taas se sama vapaa pikkupoika kuin nuorenpana. Taloudellisesti aloittamaan jälleen nollaruudusta.
Nainen pitää omakotitalon, lapset, kesämökin ja auton.
Suvun ja ystävien silmissä nainen on surevinaan ”epäonnistumista” avioliitossa – krokotiilin kyynelten kuivuttua tämä huomaa saavuttaneensa sen minkä pitikin. Taloudellinen asema ja omaisuus turvattu ja loppuelämänsä saa tehdä vapaana ja itsenäisenä periaatteessa mitä haluaa, vaikkapa tutustella kiinnostaviin miehiin. Fiksu puoliso pitää suunsa kiinni vaikka tämän huomaisikin, ettei pahastuta yhteisten lapsien herkkää mieltä.
Ilkeänä hetkenä voisi ajatella, että tähänhän nainen alun perin pyrkikin?
Onnen auvoa kestää 5 – 10 vuotta. Viimeistään lasten ollessa yläluokilla, avio-onni rupeaa rakoilemaan. Parisuhde arkipäiväistyy, viilenee. Mies ei tuota huomaa, satsaa entistä enemmän töihinsä. Uskoo että kun työnsä ja raha-asiat hoitaa, niin perhe ja parisuhde hoituu siinä omalla painollaan.
Mutta ei. Nainen kyllästyy mieheen, kun ei saa tältä enää sitä päivittäistä onnen huumaa, samaa kuin ”silloin joskus”. Nainen saattaa jopa yrittää puhua miehelle toiveistaan, ehdottaa parisuhdeterapiaa jotta ongelmat korjattaisiin. Mies pelästyy ja väistää. Eihän kukaan koskaan varoittanut, että tällaisia ongelmia voisi tulla, saatikka opettanut käsittelemään tällaisia asioita. Satsaa töihinsä tai ylipäänsä kaikkeen muuhun entistä enemmän.
Suhde ajautuu kriisiin. Nainen lähtee metsästämään toista miestä ja ennen pitkää uuden risuparran baarin nurkasta löytääkin. Viimein asian tullessa ilmi todetaan molemmin puolin, että on parempi erota.
Mies lähtee, hakemaan uutta kierrosta. Toiveikkaana olemaan taas se sama vapaa pikkupoika kuin nuorenpana. Taloudellisesti aloittamaan jälleen nollaruudusta.
Nainen pitää omakotitalon, lapset, kesämökin ja auton.
Suvun ja ystävien silmissä nainen on surevinaan ”epäonnistumista” avioliitossa – krokotiilin kyynelten kuivuttua tämä huomaa saavuttaneensa sen minkä pitikin. Taloudellinen asema ja omaisuus turvattu ja loppuelämänsä saa tehdä vapaana ja itsenäisenä periaatteessa mitä haluaa, vaikkapa tutustella kiinnostaviin miehiin. Fiksu puoliso pitää suunsa kiinni vaikka tämän huomaisikin, ettei pahastuta yhteisten lapsien herkkää mieltä.
Ilkeänä hetkenä voisi ajatella, että tähänhän nainen alun perin pyrkikin?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tottakai. Jokainen nainen tahtoo oikeasti sisimmissään olla yksinhuoltaja. hehheheheh hauska vitsi.
Ei voi olla muuta kuin provo.
Kerropa miten muuten sairaanhoitajan tuloilla pystyy asumaan omakotitalossa ja ajamaan hienolla autolla?
eipä kuulosta tarinan mies siltä joka edes tahtoo pitää suhteesta huolta vaan keskittynyt täysin rahaan. naisenko vika se sitten on?
hänen muun varallisuutensa?
Minullakin on sukulaisia, jotka käyvät "paskahommissa" eikä todellakaan tarvitsisi edes käydä töissä.
- Miksi mies, jolle raha on tärkeää, sitoutuu itseään selvästi pienempituloiseen? (ihastumisia ja rakastumisiakin tulee ja menee, sen tietää jokainen)
- Miksi hän menee naimisiin tietäen, että avioliitossa on puolison elatusvelvollisuus, ellei hän oikeasti ole siihen valmis?
- Miksi hän ei tee avioehtoa?
- Miksi nainen pitää lapset? Eikö mies pitänyt vanhempain/hoitovapaita ja vaatinut huoltajuutta/yhteishuoltajuutta niin että lapset ovat puoleksi hänellä?
- Miksi ok-taloa ei myydä?
- Miksi kesämökki jää naiselle?
- Miten auto liittyy asiaan?
- siksi että mies kuvittelee, ettei raha ole naiselle tärkeää
- mies menee naimisiin siitä samasta syystä kuin monet naisetkin, että uskoo rakastavansa tuota kaunista olentoa elämänsä loppuun asti aamen
- samasta syystä hän ei tee avioehtoa - miksi murehtia kun "tää ikuista on"
- sanopa kuinka monessa erotapauksessa mies pitää lapset? Veikkaisin että REILUSTI alle puolet erotapauksista
- ok-taloa ei myydä, koska lapset eivät voi asua telttamajoituksessa.. Kun ositetaan, niin nainen jää yleensä taloa asumaan.
Ja kuten Timo Soini joskus totesi: Mies soittelee rakentamansa talon ovikelloa, ja kyselee pääsisikö lapset pariksi tunniksi isukin kanssa ulos leikkimään.
Ilmeisesti simasuu ei ole tätä kierrettä vielä omin silmin nähnyt ja vänkää kokemattomuuttaan, ihan periaatteen vuoksi vastaan.
Voihan sen vielä rautalangasta vääntää että auto liittyy asiaan siksi, että kun nainen pääsee rikkaan ex-miehen siivellä kalliiseen omaisuuteen kiinni, niin asuntovelkojen kuittautuessa tämä pystyy tuloillaan hankkimaan sellaisen auton, jota ei omilla hoitsukan tuloillaan ikinä olisi voinut hankkia.
Ja minä voin sinulle vääntää, että kun naimisiin mennään, se omaisuudenjakosopimus on siinä tehty. Meillä vaimo on ollut koko ajan kotirouvana. Hänelle mielestäni kuuluu vähintään puolet pesästä, jos meistä aika jättää. Hän on sentään laskenut koko tulevan toimeentulonsa avioliiton varaan.
On hävytöntä, että Suomessa kotirouvaa ei suojele mikään lainsäädäntö. Amerikassa on paremmin: avioeron jälkeenkin isotuloisemman pitää antaa osa pienituloisemmalle joka tilipussista, ja eläkkeestäkin osa kuuluu expuolisolle.
Töissä käymättömiä kotirouvia olisiko muutaman käden sormilla laskettava määrä.
Minä kirjoitan paljon isommasta trendistä, eli mies otetaan lasten hankkimista varten. Ja kun tämän naama ei enää miellytä, niin lempataan. Kunhan vaan avioliiton aikana hankittu yhteinen omaisuus, kuten miehen omin käsin rakemtama asunto jää haltuun. Kuten Soini siis totesi, että erossa mies putsataan ja saa nähdä lapsia sen jälkeen kerran-pari viikossa.
"Töissä käymättömiä kotirouvia olisiko muutaman käden sormilla laskettava määrä."
Tämä ei tee sinun argumenttiasi yhtään paremmaksi. Töissäkäyvä rouva on pienempi "uhka" omaisuudelle kuin kotirouva.
"Minä kirjoitan paljon isommasta trendistä, eli mies otetaan lasten hankkimista varten. Ja kun tämän naama ei enää miellytä, niin lempataan."
Varmaan on paljon naisia ja miehiä, jotka ottavat eron aivan liian helposti ja itsekeskeisistä syistä. Se tuntuu olevan jopa meikäläisen kulttuurin opinkappale: jos et ole tyytyväinen, ota ero.
"Kunhan vaan avioliiton aikana hankittu yhteinen omaisuus, kuten miehen omin käsin rakemtama asunto jää haltuun. Kuten Soini siis totesi, että erossa mies putsataan ja saa nähdä lapsia sen jälkeen kerran-pari viikossa."
Ei asunto mitenkään automaattisesti jää kummallekaan puolisolle erossa. Asioista sovitaan, ja tarvittaessa asunto pannaan myyntiin. Kuten sanottu, normaalisti erossa omaisuus menee tasan, mikä on ihan oikein ja kohtuullista riippumatta eroavan puolison motiiveista.
50-50-yhteishuoltajuus on myös tavallinen vaihtoehto. Olen kyllä huomannut, että isillä on tapana laiminlyödä vanhemmuus näissä tilanteissa. Isä ottaa tyttöystäviä, joille sysätään äitipuolen epäkiitollinen tehtävä. Lapsille olisi parempi pysytellä äitinsä luona. Äitikin voi raahata epämääräisiä poikaystäviä kotiin, mutta yleensä äiti jatkaa aktiivista vanhemmuutta eron jälkeenkin.
Olisit kitinöissäsi uskottavampi, jos paasaisit jasten heikosta asemasta erossa. Mutta ruikutat vain isän kohtalosta: *isän* omaisuus menee ja *isä* ei näe lapsiaan. Äidin ja isän kohtalo on sivuseikka lasten kohtaloon verrattuna.
Jos tämä ei ole oma elämänkertasi, niin mitä se kuuluu sinulle laisinkaan. Eikä luulo ole tiedon värtti, sinä kun et ole päässyt kummankaan puoliskon sisäistä elämää tutkimaan etkä tarkkailemaan. Sanoisin, ja pidän, kommenttiasi pahempana sairautena kuin sitä, että ihmiset kasvavat liitoissaan erilleen ja siitä seuraa sitten sitä ja tätä. Mutta ulkopuolisille ei mitään!