Ilmoitin eilen poikaystävälleni, että haluan erota. Olen miettinyt asiaa jo pitkään, mutta en ole saanut tehtyä mitään asialle aiemmin. Olemme seurustelleet vuoden, ja meillä on ollut jatkuvasti ongelmia, joista suurin on mielestäni se, että poikaystäväni arvostelee minua jatkuvasti, puhuu minulle erittäin ikävään sävyyn, nalkuttaa jatkuvasti kotitöistä ja väittää etten auta tarpeeksi, että minua ei kotona ole opetettu tekemään kotitöitä jne.. Minusta myös tuntuu, ettei hän arvosta minua, ja että hän on hieman sovinisti. Olen 24 ja poikaystäväni on 31.
Osa suhteestamme on ollut etäsuhdetta, sillä poikaystäväni muutti toiselle paikkakunnalle. Muutin hänen luokseen täksi kesäksi, sillä sain paikkakunnalta kesätöitä. Tiesin, että kesä yhdessä tulee olemaan haaste, ja olin sitä mieltä, että se tulee näyttämään, onko suhteellamme tulevaisuutta.
Kesä ei mennyt ihan putkeen, kuten arvelinkin. Tappelimme jatkuvasti, lähinnä kotitöistä. Poikaystäväni mielestä suhteessamme ei ole mitään muuta ongelmaa, kuin se, että minä olen liian laiska siivoamaan (hän ei myönnä olevansa itsekin laiska!). Minun mielestäni ongelmana on juuri itse riiteleminen, oli se sitten kotitöistä tai muusta. Ja se, että poikaystäväni puhuu minulle rumaan sävyyn (jonka seurauksena suutun ja alan itsekin puhua hänelle rumasti). Kesän loppupuolella, kun lähdin riitelyn takia kahta tuntia aikaisemmin töihin ja kokoamaan itseäni vartin pukuhuoneessa ennen kuin pystyin olemaan itkemättä, tein päätöksen: suhde oli lopetettava.
Eilen siis kerroin poikaystävälleni, että haluan erota. Se tuli hänelle yllätyksenä (tätä en ymmärrä, tappelimme koko kesän!), hän halusi yrittää vielä, sanoi ymmärtävänsä minua nyt (yhtäkkiä) paremmin, myönsi olleensa mulkku jne. Yhtäkkiä hän puhuikin kauniisti minulle, sanoi tarvitsevansa minua, kaipaavansa minua, kaikki oli paskaa kun lähdin. Kun kuitenkin sanoin, että en usko, että mikään muuttuisi, kun ongelmat ovat niin syvällä (hänen persoonassaan.. ), ja ainut vaihtoehto on erota, hän sanoi ettei ilman minua ole mitään, sanoi lopettavansa työnsä ja kaiken.
Syyllisyydentunteeni on valtava. Järkeni sanoo, ettei suhteestamme tulisi mitään, kun ensimmäinen vuosikin on ollut näin hankala. En näe, että voisimme koskaan esimerkiksi kasvattaa lapsia yhdessä, näkemyksissämme on niin paljon eroja. Onhan meillä ollut mukaviakin hetkiä, mutta se ei riitä, tiedän sen. Enkä enää tunne häntä kohtaan ollenkaan samoin kuin ennen, kipinä on hiipunut.
Säälin poikaystävääni todella paljon, sillä tämä tuli hänelle niin suurena yllätyksenä, ja tuntui musertavan hänet. Hän oli suunnitellut meille yhteistä tulevaisuutta.
Perheeni ja ystäväni ovat kaikki sitä mieltä, että suhteen jatkuminen olisi vain huono asia. Tiedän sen itsekin. Tänä aamuna mieleni teki kuitenkin vain soittaa poikaystävälleni, perua koko ero, ja jatkaa tätä suhdetta, niin tuhoisa kuin se onkin. Miksi eroa tehdessä tulee vain mieleen hyvät asiat?
Olen itsekin ihan romuna, mutta enemmän huolestuttaa poikaystäväni, olen kuitenkin jo käynyt tätä asiaa läpi jo ennen kuin kerroin hänelle.
PÄÄSEEKÖ TÄSTÄ SYYLLISYYDENTUNTEESTA JOSKUS YLI????
Osa suhteestamme on ollut etäsuhdetta, sillä poikaystäväni muutti toiselle paikkakunnalle. Muutin hänen luokseen täksi kesäksi, sillä sain paikkakunnalta kesätöitä. Tiesin, että kesä yhdessä tulee olemaan haaste, ja olin sitä mieltä, että se tulee näyttämään, onko suhteellamme tulevaisuutta.
Kesä ei mennyt ihan putkeen, kuten arvelinkin. Tappelimme jatkuvasti, lähinnä kotitöistä. Poikaystäväni mielestä suhteessamme ei ole mitään muuta ongelmaa, kuin se, että minä olen liian laiska siivoamaan (hän ei myönnä olevansa itsekin laiska!). Minun mielestäni ongelmana on juuri itse riiteleminen, oli se sitten kotitöistä tai muusta. Ja se, että poikaystäväni puhuu minulle rumaan sävyyn (jonka seurauksena suutun ja alan itsekin puhua hänelle rumasti). Kesän loppupuolella, kun lähdin riitelyn takia kahta tuntia aikaisemmin töihin ja kokoamaan itseäni vartin pukuhuoneessa ennen kuin pystyin olemaan itkemättä, tein päätöksen: suhde oli lopetettava.
Eilen siis kerroin poikaystävälleni, että haluan erota. Se tuli hänelle yllätyksenä (tätä en ymmärrä, tappelimme koko kesän!), hän halusi yrittää vielä, sanoi ymmärtävänsä minua nyt (yhtäkkiä) paremmin, myönsi olleensa mulkku jne. Yhtäkkiä hän puhuikin kauniisti minulle, sanoi tarvitsevansa minua, kaipaavansa minua, kaikki oli paskaa kun lähdin. Kun kuitenkin sanoin, että en usko, että mikään muuttuisi, kun ongelmat ovat niin syvällä (hänen persoonassaan.. ), ja ainut vaihtoehto on erota, hän sanoi ettei ilman minua ole mitään, sanoi lopettavansa työnsä ja kaiken.
Syyllisyydentunteeni on valtava. Järkeni sanoo, ettei suhteestamme tulisi mitään, kun ensimmäinen vuosikin on ollut näin hankala. En näe, että voisimme koskaan esimerkiksi kasvattaa lapsia yhdessä, näkemyksissämme on niin paljon eroja. Onhan meillä ollut mukaviakin hetkiä, mutta se ei riitä, tiedän sen. Enkä enää tunne häntä kohtaan ollenkaan samoin kuin ennen, kipinä on hiipunut.
Säälin poikaystävääni todella paljon, sillä tämä tuli hänelle niin suurena yllätyksenä, ja tuntui musertavan hänet. Hän oli suunnitellut meille yhteistä tulevaisuutta.
Perheeni ja ystäväni ovat kaikki sitä mieltä, että suhteen jatkuminen olisi vain huono asia. Tiedän sen itsekin. Tänä aamuna mieleni teki kuitenkin vain soittaa poikaystävälleni, perua koko ero, ja jatkaa tätä suhdetta, niin tuhoisa kuin se onkin. Miksi eroa tehdessä tulee vain mieleen hyvät asiat?
Olen itsekin ihan romuna, mutta enemmän huolestuttaa poikaystäväni, olen kuitenkin jo käynyt tätä asiaa läpi jo ennen kuin kerroin hänelle.
PÄÄSEEKÖ TÄSTÄ SYYLLISYYDENTUNTEESTA JOSKUS YLI????
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sanot että ongelmat ovat niin syvällä ja juuri nimenomaan miehen persoonassa? Sinussa itsessäsikö ei ole mitään vikaa?
En ymmärrä mistä kumpuaa se ajatus, että parisuhteessa ollaan jotenkin tasa-arvoisia ja kaikki jaetaan tasan. Ihmisiltä puuttuu joustavuutta ja etenkin kykyä joustaa ja unohdetaan se tosiasia että parisuhteessa ei ole vain minä vaan parisuhteessa on me. Tietysti tuolla minä periaatteella saa monia kokemuksia ja monia lyhyitä suhteita, mutta ei mitään pysyvää.
Riitelemällä harvemmin saa aikaiseksi muuta kuin pahaa mieltä, kannattaisi opetella keskustelemaan asioista huutamatta. Mutta sekin tuntuu olevan nykyihmisille hankalaa...
En väitä ettei minussa ole mitään vikaa, olen esimerkiksi aika lyhytpinnainen, mutta olen kyllä ollut miehen suhteen kärsivällinen. Kai tämä tilanne on hankala selittää ulkopuoliselle... Oon yrittänyt puhua asioista ja ymmärtää, mutta ei tule mitään, tämä on ollut hankalaa alusta lähtien.
Oletteko yrittäneet keskustella aikuismaisesti? Siis ihan keskustella kahvikupin ääressä ilman äänen korottamista tai huutamista saatikka riitelyä.
Tuli tässä vain mieleen, että oletko kertonut ex? miehellesi suhteenne aikana kertaakaan, että arvostelu loukkaa sinua ja sinusta tuntuu ettei hän arvosta sinua? Mies ei ole ajatustenlukija.
On miehiä, jotka on opettettu tekemään kotitöitä äitinsä toimesta ja on miehiä, joille äiti on kantanut kaiken eteen valmiiksi. Oma tarinasi muistuttaa hieman omaani, mutta siitä on selvitty keskustelemalla, joustamalla ja ennenkaikkea rakastamalla. Ja mieskin ymmärsi lopulta että äiti on äiti ja minä olen minä :D
Sinun ei kannata kuitenkaan kantaa minkäännäköistä syyllisyyttä loppujen lopuksi. Ehkä löydät sen oikean tai vähemmän väärän, jonka kanssa elämä sujuu kitkattomammin.
Olen sanonut usein sen hänelle, eikä hän tunnu edes huomaavan, kuinka usein hän arvostelee. Saatamme puhua mistä tahansa arkipäivän asiasta, ja hän onnistuu kääntämään sen arvosteluksi minua kohtaan. Joskus hän tekee sen puolittain leikillään, ja olen huomannut, että hän ehkä tavallaan pitää minun ärsyttämisestäni. Vieraillakin särähtää korvaan sävy, jolla hän aina puhuu minulle (ja myöhemmin myös se, miten minä vastasin hänelle, kun pinna alkoi lopullisesti palaa). Suhteemme ei tee hyvää itsetunnolleni.
Luulen, että sitä rakkautta pitäisi olla tässä tilanteessa todella paljon enemmän, jotta pääsisimme näiden ongelmien yli. Onneksi meillä ei ole edes yhteistä asuntoa, joten käytännössä eron pitäisi olla suht helppoa (hehheh). Jos meillä olisi esim. yhteisiä lapsia, olisi painavammat syyt yrittää jatkaa suhdetta. Minua ei vain oikein kiinnosta tarpeeksi, yhteinen kesämme oli sen verran uuvuttava henkisesti.
Äitini, joka on elänyt hankalissa suhteissa mm. narsistin kanssa, on tukenut minua erossa. (Poikaystävälläni taas, tai siis nyt exällä, ei ole samanlaista tukihenkilöä, sillä hän ei koko seurustelumme aikana kertonut minusta perheelleen!!)
Juttelin tänään (ex-)poikaystäväni kanssa, ja minua helpotti kuulla, että hän ei kuulostanut olevan enää yhtä rikki, vaan alkoi olla jo vihainen minulle. Ja tietenkin loukattu. Yritän lievittää syyllisyyttä silläkin, että uskon eron olevan parhaaksi myös hänelle. Todennäköisesti minusta tulisi sietämätön huutava ämmä, jos jatkaisimme yhteiseloamme. Emme koskaan tuntuneet tuovan toisissamme kuin huonoja piirteitä esille, tai itseni kohdalla olen tästä ainakin varma.
Kiitos vastauksestasi!
Olen ollut kanssasi ihan samassa tilanteessa. Tarinasi kuulostaa jopa pelottavan paljon omaltani. Kolme kuukautta pyörittelin eroa mielessäni. Tuona aikana yritin tavata - ihan kokeilumielessä - uusia ihmisiä ja tajusin kuinka hyvästä asiasta olin päästänyt irti. Luulin päässeeni hyvin yli exästäni, mutta kukaan tapaamistani miehistä ei herättänyt suuria tunteita. Muutaman päivän keräsin rohkeutta soittaa exälleni ja pyytää häntä keskustelemaan asioista. Oli jo liian myöhäistä, ja vaikka tiemme erosivat "ystävinä", hän ei halunnut kaivaa vanhoja haavoja auki.
Erosta on kulunut nyt vuosi. Hän elää toisella paikkakunnalla ja minä kadun päätöstäni edelleen. Kuten Tittidii74 sanoi, kutsu hänet luoksesi kahville ja koittakaa keskustella. Varsinkin, jos ero tuli hänelle yllätyksenä. Ja vielä suuremmalla syyllä, jos tunnet tietynlaista "sielunheimolaisuutta" häneen.