Olen eronnut pitkästä, kymmeniä vuosia kestäneestä suhteesta alkukesällä. Mankelin läpi tässä ollaan menossa tunnetasolla, niin se vain on. Jäin asumaan yhteiseen taloon yhteisellä sopimuksella joksikin aikaa (syy mm. lapsen opiskelu). Tähän saakka on tuntunut lohdulliselta elää näissä tutuissa kuliseissa. Mutta nyttemmin on alkanut ahdistaa, sillä kaikki tässä ympäristössä muistuttaa kipeästi entisestä. Ajattelin jo, että ostaisin aikanaan toisen puolen talosta, mutta nyt epäröin...Minulla ei ole rahaa esim. sisustuksen uusimiseen eikä täällä kovin radikaaleja ratkaisuja saa aikaan silläkään, jos roudaan vanhoja mööpeleitä paikasta toiseen.
Miten te eronneet...Jos olette jääneet asumaan entiseen kotiin, miten se olette kokeneet? Häipyykö "entisen kumppanin haamu" joskus, vai jäävätkö askeleet kaikumaan eteiseen ja häivähtääkö sohvalla tuttu varjo tästä ikuisuuteen? Kääntyykö pää klo 16.30 katsomaan, joko tuttu auto tuli pihaan? Tunnetasolla en tietenkään vielä ole miehestä eroon päässyt, kaipa siihen menee vuosia, mutta auttaisiko uusi ympäristö, olisiko sittenkin parempi ratkaisu aloittaa oma uusi elämä asumisekin osalta aivan puhtaalta pöydältä?
Miten te eronneet...Jos olette jääneet asumaan entiseen kotiin, miten se olette kokeneet? Häipyykö "entisen kumppanin haamu" joskus, vai jäävätkö askeleet kaikumaan eteiseen ja häivähtääkö sohvalla tuttu varjo tästä ikuisuuteen? Kääntyykö pää klo 16.30 katsomaan, joko tuttu auto tuli pihaan? Tunnetasolla en tietenkään vielä ole miehestä eroon päässyt, kaipa siihen menee vuosia, mutta auttaisiko uusi ympäristö, olisiko sittenkin parempi ratkaisu aloittaa oma uusi elämä asumisekin osalta aivan puhtaalta pöydältä?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Erosin puoltoista vuotta sitten, jäin asumaan taloon yksin. Mies painosti jo pois muuttaessaan tekemään päätöksen talon kohtalosta. En pystynyt, olin niin sekaisin. Yhä olen kurjassa jamassa, mutta pakko oli tehdä jotain talolle. Ostin miehen ulos jokin aika sitten.
Klo 16 jälkeen pääni ei käänny enkä ihmettele enää, miten kaikki on aina kaapeissa juuri siinä, mihin ne laitoin. Olen jotenkin tottunut olemaan yksin, mutta kauhean surullinen ja yksinäinen olen. Uskon, että olisi helpompaa, jos asuisin muualla. Mutta olen ollut niin lamaantunut, ettei ollut voimia ruveta muuttopuuhiin. Asun nyt tässä aikani ja toivon että tulevaisuudessa olo jotenkin voimaantuu ja keksin minne menen elämässä.
Vaikka en ole eronnut, niin jokusen kerran tiejyrän alle jäänyt minäkin. "Kulissit" ja materia ovat vain kulisseja ja materiaa, joita tarvitsemme ympärillemme arkea pyörittääksemme. Tärkeämpää liiskautuneen oman minän korjaamiselle on se, mitä sisälläsi tapahtuu, ajatus- ja asennemaailmassa.
Unohda seinät ja etsi uusia tuulia ja haasteita, toteuta omia unelmia, haaveita ja toiveita, jotka ovat jääneet aviossa toiselle sijalle. Siitä alkaa sekä unohtaminen että eheytyminen, ja sinusta voi tulla kokonaisempi kuin konsaan toisena osapuolena eli puolikkaana.
Erottuani muutin lasten kanssa uuteen kotiin.Sain mukaani yhden huonekalun. Loput piti hankkia uusiksi, jokaisen sänkyä myöten. Ex oleskeli entisessä kodissamme 24/7. En olisi saanut häntä sieltä pois paitsi oikeusteitse. Myöhemmin olen todennut ratkaisun erittäin hyväksi, vaikka raskasta oli. Etenkin taloudellisesti. Itse olin tunnetasolla (hyvässä mielessä) päässyt eroon exästä jo ajat sitten ennen eroa.
Jouduin asumaan yhteisessä kodissamme lasten kanssa 4kk ajan siitä kun sain tietää mieheni salasuhteesta.Se oli raskasta aikaa, kun miehenikin oli öitä satunnaisesti kotona. Odotin vain että saan vuokra-asunnon.Mieli oli synkkä, surullinen pettämisestä ja siitä tiedosta ettei minua rakastettukaan.Siinä tuskan keskellä piti vaan ruveta paperiasioita hoitamaan, asuntoa etsimään,pakkaamaan...ja hoitaa sivussa koti ja työ.Piti yrittää tukea lapsia (teinejä) erossa ja yrittää pitää omakin pääni koossa.Onneksi on ystävät ja ammattiapuakin. Vaikka muutto kotoa oli haikeaa,koen silti että parempi uudessa "kodissa".Voin aloittaa ikäänkuin puhtaalta pöydältä.Ympärillä ei ole muistoja miehestäni, kotoa otin vain välttämättömän mukaani.Ikävä kestää pitkään, sen tiedän mutta tunnen, että nyt on jo hieman helpompaa.Voimia sinulle matami!
Kiitos vastauksista. Asenne on varmaan tärkeä pointti. On myös löydettävä uudet unelmat. Unelmoin siitä päivästä, kun kipua ei enää tunnu, ei ainakaan niin paljon, etteikö elämä tuntuisi siitä huolimatta riittävän hyvältä. Tämä talo oli eräänlainen unelma. Ei niin, että tämä olisi jotenkin hieno, vaan unelma yhteisestä elämästä näiden seinien sisällä vanhuuteen saakka. Se loppuikin keski-ikään. Luulen, että minussa on käynnistynyt prosessi, jonka päätteeksi tulen tästä entisestä kodista jonain päivänä luopumaan.
Olisin halunnut pitää kotimme, lunastaa miehen osuuden. Se ei miehelle sopinut. Nyt olen asunut kuukauden kerrostalossa koiran kanssa. Alussa oli aivan hirveää, eikä helppoa ole vieläkään. Välillä tuntuu, että pikkuhiljaa helpottaa jollain tasolla, mutta seuraavassa hetkessä tunnelma voikin olla jo aivan toinen. Puutarhanhoito oli minulle tärkeä nollaus- ja rentoutuskeino, nyt sitä ei enää ole ja siihen on ollut vaikea tottua.
Kuitenkin, kun olen asiaa ajatellut enemmän, olisi voinut olla vielä vaikeampaa, jos olisin jäänyt vanhaan kotiimme. Muistoja olisi ollut liikaa. Muutto oli tosi raskas ja itkin katkerasti, kun talosta tehtiin kaupat. Elämän vaikeutta lisää vielä, kun miehellä oli jo toinen katsottuna ennen kuin ehdimme muuttaa edes erillemme. No olihan hän uskoton avioliitossakin, joten ei kai hän siitä mihinkään ole muuttunut.
Aika tekee tehtävänsä ja olo helpottuu. Pitää vain löytää jotain sisältöä elämäänsä, ettei elämä ole pelkkää olemassa oloa ilman elämää. Ihmiset vakuuttavat, että selviän avioerosta ja edessä voi olla tosi hieno elämä. Kai siihen sitten pitää uskoa.
Ymmärrän hyvin sen tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen, joka elämässäsi nyt on vallitsevaa. Samanlaista on meikäläisellä, vaikka olen 3 kk asunnut yksin. Olen ajatellut, että tällaista tämä nyt vain on. Ero on tosiasia ja tätä tunnetta pitää yrittää sietää, kunnes se on loppuun kaluttu. Kestokyvyn rajoissa se on onneksi vielä pysynyt. Lenkillä kävelen usein erään tuomipuun ohitse. Joskus taputan sen runkoa ja sanon sille että sitten kun siinä on uudet kukat, taivas on kirkkaan sininen ja pääskyset palanneet, on munkin elämäni jo paremmalla tolalla. Tuomi lupaa minulle kukat, minä lupaan sille selviytyä tästä erosta. Koeta jaksaa. Jos olo on kovin hankala, hae rohkeasti apua, sitä kyllä löytyy. Minäkin olen hakenut.
Miksi kerrostaloon menit ja olist rivarin hommanut niin siinä pienellä pihalla olisi ollut sitä puutarhanhoitoa.
Olisin rivitalon ostanutkin, mutta ovat niin kalliita ainakin täällä Tampereella. Kun naisella on ikää 50 vuotta ja määräaikainen työ, ei lainaa uskalla ottaa kovin paljon. Joten oli pakko ostaa asunto kerrostalosta.
Olemme varmaan suurin piirtein saman ikäisiä. Minullakin määräaikainen työ, "onneksi" sosiaalialalla, joten työllisyystilanne näyttä aika hyvältä.Mutta: tässä iässä elämäni ei siis kuitenkaan ole asettunut mitenkään. ei vakituista työtä, asumismuoto nyt harkinnan alla, ei parisuhdetta. Entisiä harrastuksikaan kohtaan en enää tunne mielenkiintoa. Onko tämä todella mahdollisuus ja uuden alku? Vai katastrofi?
Aika harvalla on määräaikaista kummempaa, toisaalta ei ole sitäkään pitelemässä, jos vaikka haluaisi toiselle paikkakunnalle. Yksin asuessa ei tartte isoja tiloja, rompetta kertyy liikaa, silloin voi ostaa kivalta alueelta ja laittaa itselleen vähän kivammin jutut asuntoon isomman asunnon rahoilla. Ns. hyvällä asuinalueella on kivoja miehiäkin lähellä... ja ihmisiä, joilla on asiat suurin piirtein kunnossa. Asuin joskus nuorena ns. huonolla alueella, en ikinä enää haluisi sellaista, vaikuttaa mielialaan muutenkin herkässä tilanteessa.
Mahdollisuus vai katastrofi, riippuu päivästä :) Kun avioliiton kaltainen iso juttu elämässä menee pieleen, on epäonnistumisen tunne väistämätön. Mutta niin monelle se on ollut onneksi, sitten lopulta. Tsemppiä sulle, mieti mitä haluat asunnolta, elämältä ja pikkuhiljaa sitä kohti. Itse me elämämme puitteet teemme. Oman elämän ohjaaminen tuo mielihyvää, ajautuminen asioihin masentaa.
ihan kuin minulla, oli tuo luonnosta voimien hakeminen ja puut, linnut, kukat tuli tärkeiksi elämässäni..
nyt erosta vuosia ja elämä on ihanaa yksin, mutta en ole yksinäinen, sillä kaikenlaista muutakin on elämässä kuin parisuhde..
Uusi asunto on tärkeä, se nopeuttaa surusta luopumista, vaikka se on aluksi rankkaa. Entisessä talossa on muistoja.
Kannattaa ottaa mieluinen uusi asunto ja vaikka sen aikaa asua vanhassa, epämiellyttävä uusi kämppä pahentaa fiiliksiä.
Erosin kaksi ja puoli vuotta sitten lähes 25 vuottaa kestäneestä liitosta (viimeiset kaksi vuotta yritin kärvistellä ja selvitä miehen sivusuhteen auheuttamista vaurioista, sivusuhde oli siis päättynyt ja mies olisi halunnut jatkaa kanssani, mutta minä en sitten loppujen lopuksi päässyt siitä yli, en pystynyt enää luottamaan) ja sitten aivan odottamatta ja mitään hakematta elämääni astui sattumalta uusi rakkaus.
Tämä auttoi pääsemään kaikesta pahasta olosta (jäin myös asumaan yhteiseen kotiimme, jossa asun tälläkin hetkellä uudessa avoliitossa) ja katkeruudesta, ainakin minun kohdallani. Tiedän toki, ettei kaikilla ole halua eikä voimiakaan alkaa heti ajatella uutta parisuhdetta, eikä se tietenkään myöskään aina kulman takaa löydy vaikka niin haluaisikin.
Mutta pointtini oli se, että jos sellainen unelma kuitenkin jollain tapaa mielessä on, asian eteen voisi ainakin yrittää tehdä jotakin. Esim. käydä ulkona ihmisten ilmoilla (ravintolassa) tai yrittää vaikka nettideittiä. Minulla on monta ystävää, jotka ovat löytäneet kumppanin netistä.
Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja omaan onneemme voimme vaikuttaa vain me itse. Tsemppiä kaikille avioeron kanssa tahkoaville ja myös niistä selvinneille ;-)
Niin...kyllä tämä on ollut kova taival, itselleni oli todella tärkeää päästä pois entisestä yhdessä rakennetusta talosta mahd.pian ja etsimään ja laittamaan omaa, omannäköistä kotia, se auttoi alku shokissa. Erosta nyt puolivuotta, yhteistä elämää yli 20 vuotta. Nyt on kyllä sitten "seisahtanut" olo ja odotan kovasti "aika parantaa haavat" tunnetta. Ystäviä on ja asiasta puhun, vaikka bussikuskille, jos siltä tuntuu, mutta silti en oikein saa jäsennettyä tätä "vapautta", että mitä sillä oikein tekisi...
Minulla vahvistuu ajatus, että tästä yhdessä hankitusta talosta täytyy jonain päivänä lähteä. Ei tarvitse huonona hetkenä kuin vessan laattian kaakeleita katsoa, niin tulee vaikea olo...
Vapaus: vapaus jostakin johonkin? Aivan samaa mieltä,:kun ei itse lähtökohtaisesti ole tällaista vapautta kaivannut, niin ei tiedä, mitä tällä tekisi. Omalla kohdallani se on merkinnyt kyseen alaista vapautta huolehtia talosta ja siihen liittyvistä töistä eläinten ja nuorimman lapsen hyvinvoinnista 24/7. X-mies on vapaa jossain tästä kaikesta. Tunnustan, että eroa halunneen osapuolen ilmeisen suurempi vapaus ja vastuuttomuus ketuttaa aika ajoin.
Itse en olisi mistään hinnasta jäänyt eron jälkeen entiseen kotiin asumaan. Vaikka kylpytilan kauniista kaakeleista paljon pidinkin, ja kahdesta suihkusta. Meillä oli isommanpuoleinen rivitalohuoneisto, jossa oli pikkuriikkinen piha. Tuon pihan hoidostakin kävimme samanlaisia "neuvotteluja" kuin kaikesta muustakin kodin- ja lastenhoidosta, ruuanlaitosta jne. Eli seKIN jäi yksinomaan minun hoidettavaksi. Vietin elämäni ensimmäiset 20 vuotta vanhempieni omakotitalossa enkä mitenkään sen jälkeen ole kaivannut tuota asumismuotoa. Haluan omistautua ihmisille ja kiinnostaville asioille enkä talolle, tai asumiselle ylipäänsä.
Onko sinulle merkinnyt omakotitalo aina paljon enemmän kuin parisuhde? On vain vaikea ymmärtää, miksi juuri sinä et olisi halunnut eroa. Minä kyllästyin ex-mieheni, koska hän ei koskaan osallistunut mihinkään. Ei kodinhoitoon eikä viettänyt aikaa minun eikä lasten kanssa. Paitsi joskus harvoin, kun se sopi hänen aikatauluunsa. Yleensäkin ex oli vain riesa, suurin lapsi, joka oli huomioitava kaikessa, mutta jolla ei ollut mitään velvollisuuksia.
Eron jälkeen olen viihtynyt lasten kanssa todella hyvin kerrostalossa. On rauhallista ja vapaata, vaikka uusi miesystävä on myös mukana kuvioissa :). Sinun kannattaakin nyt miettiä viimeisen päälle mitä oikein elämältäsi odotat ja miten sen voit parhaiten toteuttaa. Jotenkin tuntuu, että olet kadottanut itsesi. Teet asioita etkä yhtään kysele miksi. Pahmepi juttu jos ex-miehesi "vapaus ja vastuuttomuus" ketuttaa. Mitä merkitystä sillä on miten mies hoitaa asiansa eron jälkeen? Eipähän hän hoidellut niitä teidän yhdessäolon aikanakaan.
Noh noh, Amelia, älä lyö lyötyä. Nainen on eronnut piiitkästä avioliitosta alkukesästä, eli n.4-5 kk sitten. Kai hänen kuuluukin vielä käydä mielessään eroa ja myös entisen puolisonsa asioita läpi. Vai pitäisikö kaiken olla selvää jo nyt, porskuttaa menemään ja romahtaa vasta muutaman vuoden jälkeen. Matami, toivu nyt rauhassa, kaikki on selvempää ensi keväänä, vaikka koville ottaakin.
Kylläpä oli mahtavaa erota huonosta pitkästä liitosta, jossa ei ollut vuosiin mitään. Paitsi itkua ja hammastenkiristystä. Eron jälkeen helpotti heti. Ei jaksanut myöskään veivata ex-puolison asioita, kun niitä oli käynyt läpi mielessään viimeiset seitsemän vuotta ihan liiankin kanssa.
Ap:lle: ajattele itseäsi, keskity itseesi. Vain niin pääset eteenpäin. Olet sen ansainnut. Viisveisaa ex-miehen vapaudesta, vastuuttomuudesta tai mistä tahansa. Jos jotain ajattelet, pyri ajattelemaan hyvää ja sitäkin vain rajatun aikaa.
Minä olen tiennyt mieheni salasuhteesta ja jonkin aikaa ja valmistaudun hiljaa mielessäni avioeroon. Minä en missään tapauksessa halua jäädä rakkaudella rakennettuun omakotitaloomme. Olenkin käynyt yksikseni asuntonäyttelyissä ja todennut sen hyväksi terapiaksi. Jopa niin hyväksi, että tuskin maltan odottaa muuttoa pois.
Jäin joksikin aikaa asumaan entiseen kotiin surutyötä tehdessäni ihan tunnesyistä, kun oli koko yhteinen historia lapsineen noiden seinien sisällä koettu.
Aikaa kun kului, halusin kuitenkin aloittaa jossain ihan muualla, enkä ole päivääkään asiaa katunut.
Jos olet ollut vuosikymmeniä yhdessä niin kuin minä, kyllä se exä haamuna kulkee kauan, ehkä ainiaan. Sen kanssa on vain osattava elää.
päättyi minulla eroon myöhäiskeski-iässä ex mieheni rakastuttua toiseen naiseen.
Lunastin asuntomme ja myös kesämökkimökki jäi minulle.
”Haamu” liikkui nurkissa aikansa ja välillä seinätkin tuntuivat kaatuvan päälle,
mutta olisivat ne ne jossain uudesskin kämpässä "kaatuneet".
Eroon tottumiseen/sopeutumiseen auttaa vain aika, enkä usko, että häärääminen vimmatusti jotain ”uutta luomalla” olisi tuska helpottanut.
Jos asunto on sinulle oman oloinen -ei aikanaan pelkästään exäsi ehdoilla rakennettu- kannattaa vakavasti harkita paikoilleen jäämistä, mikäli taloudelliset mahdollisuudet sen sallivat.
Ajattele vaikka, että onhan sentään jotain pysyvää:
Jos ei muuta niin ainakin sinä ja seinät .
jk. Sängyn sentään vaihdoin ja siirsin vähän sen paikkaa.
Mitä jihaaaaa ap ja Jesse erosi:DDDDDDD Hah sai paha palkkansa:D Pitäiskö laittaa oikein iloiseksi tanssiksi:D Nyt sai mies oman rauhan ja uuden paremman elämän. Ilman kamalaa akkaa:D
Kyllä tämä ero on rankkaa. Meillä ei vieraita suhteita, vaan totaalinen itsekkyys miehen puolelta. Vielä asumme yhdessä kunnes asunto jostain hänelle löytyy. Mutta en anna tämän tilanteen masentaa. Ylöspäin suuntaan vaikka hankalia tilanteita ja tunteita risteileekin mielessä.