Minun parisuhteessani minun (olen mies) ja vaimoni suhtautuminen parisuhteessa olemiseen on jollakin tavalla hyvin erilaista. Hän halua vetää minut mukaan kaikenlaisiin (vain) häntä koskettaviin iloihin ja suruihin oikeastaan koko ajan. Tavallaan tämä on tietysti luontevaakin, kun yhdessä ollaan ja asioita pitäisi jollakin tavalla jakaa. Mutta minä taas olen hiukan toisessa ääripäässä; en oikeastaan koskaan ole halunnut olla osallisena asioissa jotka eivät liity minuun tai minulle millään tavalla kuulu; pääsääntöisesti kun muiden asioihin tarpeettomasti (tai joskus mielestäni tarpeellisesti) olen puuttunut/kommentoinut/osallistunut, siitä on koitunut harmia tai minulle vastuuta/tehtäviä joita en ole välttämättä pystynyt hoitamaan.
Vaimoa tietenkin harmittaa, kun ”minusta ei saa tukea kun hänellä on vaikeaa” tai ”en osaa iloita tarpeeksi hänen puolestaan” esimerkiksi uuden työpaikan saannin johdosta.
Näitä tilanteita kuitenkin tulee, jossa hän olettaa/vaatii minulta jonkinlaista osallistumista hänen asioihinsa. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä miten minun pitäisi tässä vieressä suhtautua; tottakai, riidan välttämiseksi yritän väkisin sanoa jotain, mutta se kuulostaa tietenkin aina kovin teennäiseltä ja olen parhaaksi katsonut vain olla sanomatta mitään; väärät sanat kun johtavat helposti suurempaan katastrofiin kuin se että olen hieman taustalla. Tottakai yleisiin hyviin tapoihin kuuluu että toista lohdutetaan yms kun on vaikeaa, mutta minulla tuntuu olevan taito sanoa väärät sanat väärässä paikassa ja poikkeuksetta saan ne kuulostamaan joskus hyvin ikäviltäkin; on todennäköisempää, että sanoillani pahennan tilannetta kuin parannan. Hän on vähän herkästi kiivastuvaa sorttia ja kun on paha paikka, tuntuu toisinaan tarttuva pieniinkiin mahdollisuuksiin jossa pääsee minua torumaan. Ilmeisesti pitää vain löytää läheltä joku jolle purkaa kiukkunsa.
Minullakin on kaikenlaisia asioita jotka ovat toisinaan ikäviä sattumuksia ja/tai iloja. Mutta en ole koskaan ajatellutkaan että vetäisin häntä jollakin tavalla niihin mukaan; en osaa nähdä yhteyttä hänen ja vakavasti sairastuneen sukulaiseni välillä; minusta hän ei liity tilanteeseen mitenkään joten en aseta puolisolleni mitään vaatimuksia sen suhteen miten hänen pitäisi olla tai mitä minun tuekseni tehdä/sanoa....
Ehkä minua vaivaa empatian puute. Toisaalta osa tästä on myös tätä näkemyseroa; minä haluan itse parisuhteessa tilaa ja siten itse ehkä jollakin tavalla luulen, että tilan antaminen toisellekin olisi parasta mitä voin tehdä (”käyttäydyn muita kohtaan niinkuin haluaisin itseäni kohtaan käyttäydyttävän” jne). Minusta ikävintä mitä voi parisuhteessa tehdä, on asettaa toiselle jonkinlaisia vaatimuksia sen suhteen miten pitää olla ja toimia. Onhan se jo vähän merkki siitä että ei ole oikein tyytyväinen puolisoonsa kun muutoksia kaivataan?
Kukaan ei ole täydellinen ja kyllä minussa on tämän asian suhteen varmasti vähän vikaa (olkoot nyt empatian puute), mutta missä menee raja, että paljonko puolisolta voi edellyttää osallistumista toisen asioihin? Yhtä ja oikeaa vastausta ei varmaan olekaan, mutta ei kai sitä kaksin voi pelkästään toisen elämääkään elää...
Vaimoa tietenkin harmittaa, kun ”minusta ei saa tukea kun hänellä on vaikeaa” tai ”en osaa iloita tarpeeksi hänen puolestaan” esimerkiksi uuden työpaikan saannin johdosta.
Näitä tilanteita kuitenkin tulee, jossa hän olettaa/vaatii minulta jonkinlaista osallistumista hänen asioihinsa. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä miten minun pitäisi tässä vieressä suhtautua; tottakai, riidan välttämiseksi yritän väkisin sanoa jotain, mutta se kuulostaa tietenkin aina kovin teennäiseltä ja olen parhaaksi katsonut vain olla sanomatta mitään; väärät sanat kun johtavat helposti suurempaan katastrofiin kuin se että olen hieman taustalla. Tottakai yleisiin hyviin tapoihin kuuluu että toista lohdutetaan yms kun on vaikeaa, mutta minulla tuntuu olevan taito sanoa väärät sanat väärässä paikassa ja poikkeuksetta saan ne kuulostamaan joskus hyvin ikäviltäkin; on todennäköisempää, että sanoillani pahennan tilannetta kuin parannan. Hän on vähän herkästi kiivastuvaa sorttia ja kun on paha paikka, tuntuu toisinaan tarttuva pieniinkiin mahdollisuuksiin jossa pääsee minua torumaan. Ilmeisesti pitää vain löytää läheltä joku jolle purkaa kiukkunsa.
Minullakin on kaikenlaisia asioita jotka ovat toisinaan ikäviä sattumuksia ja/tai iloja. Mutta en ole koskaan ajatellutkaan että vetäisin häntä jollakin tavalla niihin mukaan; en osaa nähdä yhteyttä hänen ja vakavasti sairastuneen sukulaiseni välillä; minusta hän ei liity tilanteeseen mitenkään joten en aseta puolisolleni mitään vaatimuksia sen suhteen miten hänen pitäisi olla tai mitä minun tuekseni tehdä/sanoa....
Ehkä minua vaivaa empatian puute. Toisaalta osa tästä on myös tätä näkemyseroa; minä haluan itse parisuhteessa tilaa ja siten itse ehkä jollakin tavalla luulen, että tilan antaminen toisellekin olisi parasta mitä voin tehdä (”käyttäydyn muita kohtaan niinkuin haluaisin itseäni kohtaan käyttäydyttävän” jne). Minusta ikävintä mitä voi parisuhteessa tehdä, on asettaa toiselle jonkinlaisia vaatimuksia sen suhteen miten pitää olla ja toimia. Onhan se jo vähän merkki siitä että ei ole oikein tyytyväinen puolisoonsa kun muutoksia kaivataan?
Kukaan ei ole täydellinen ja kyllä minussa on tämän asian suhteen varmasti vähän vikaa (olkoot nyt empatian puute), mutta missä menee raja, että paljonko puolisolta voi edellyttää osallistumista toisen asioihin? Yhtä ja oikeaa vastausta ei varmaan olekaan, mutta ei kai sitä kaksin voi pelkästään toisen elämääkään elää...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuo on aika yleistä ja sori nyt vaan, jossain vaiheessa sitten erotaan. Jos on kovin erilaiset empatiatasot, ei elämästä tule mitään. Ei nainen saa suhteesta mitään, jos siinä ei ole Me, vaan kaksi erillistä ihmistä jotka eivät vaivaa toisiaan omilla asioillaan.
Minulle on parikin miestä joskus tilittänyt, että eivät jaksa kuunnella vaimonsa murheita työpäivän päälle ja ovat sen jämäkästi sanoneet. Ihan hyvä, että sanoo ettei jaksa, mutta jos ei sitä hetkeä tule koskaan jolloin on valmis jakamaan asioita puolisonsa kanssa, niin eihän se parisuhde enää ole, siinä mielessä kuin nainen sen käsittää.
En ihan ymmärrä, miksi asua jonkun kanssa yhdessä, ellei halua jakaa hänen kanssaan iloja ja suruja. Seksiähän saa muutenkin, ja kavereiden kanssa voi sitten viettää muuta vapaa-aikaa.
Jos kerran olet kylmäkiskoinen kaveri jolla ei ole empatiaa iloita edes vaimon kanssa yhdessä, niin aika heikolle näyttää. Ei toisen itse keksimiin kriiseihin tarvi lähteä mukaan, mutta jos jotain vähänkin vakavampaa on niin ei se nyt niin vaikeaa ole tarjota tukevaa olkapäätä.
Suhteenne ei ole edes kaverisuhde kun kerran et halua oikeastaa osallistua mihinkään toisen kanssa kun se on niin muka rasittavaa.
Näin minä normaali äijänä asian näkisin.
"Suhteenne ei ole edes kaverisuhde kun kerran et halua oikeastaa osallistua mihinkään toisen kanssa kun se on niin muka rasittavaa.".
Niin, kysehän ei tainnut tuossa alkuperäisessä kirjoituksessa olla halusta tai siitä että osallistuminen olisi rasittavaa. Aika läpeensä kylmä saa olla jos vielä tuohon säsisältyisi puhdas halu olla empaatiton. Minusta kirjoittaja pohdiskkeli itseään eikä kertonut että hän haluaa olla tuollainen kun on...
Sinä et tässä kärsi empatian puutteesta, vaimosi ennemminkin. Sinä yrität ymmärtää häntä, mutta hänelle ei ole tullut mieleen yrittää ymmärtää sinua.
Vaimosi haluaa elää ja kokea asiat sinun kanssasi yhdessä. Lyhyesti sanottuna vaimosi haluaa sinusta parasta tyttökaveria. Sinä puolestasi haluat hänestä parasta mieskaveria, mihin liittyy oma kohteliaisuuskoodisto (kunnioitetaan yksityisasioita eikä olla rasitteena).
Nainen rakastuu usein haavekuvaan. Hän sitten odottaa miehen täyttävän tämän haavekuvan ja on valmis koviinkin psykologisiin keinoihin saadakseen miehen kehittymään odotuksenmukaiseksi. Sitten kun hän viimein tajuaa, kuka oikeasti olet, hän pettyy katkerasti.
Kyllähän sitä nyt hitto vie odottaa parisuhteessa, että toisen kanssa voi jakaa ne ilot ja surut. Mistä se yhteenkuuluvuuden tunne sitten tulee, jos asioista ei puhuta ja jaeta niitä ajatuksia ja tunteita? Jos jotain mukavaa tapahtuu puolisolle, esim vaikka se uusi työpaikka, niin onhan se nyt ilon aihe sinulle itsellesikin, kun rahaa tulee eikä tarvitse kituutella niin paljoa. Pitäisi saada sanottua että "onnea kulta". Jos taas sattuu jotain ikävää, niin ei siinä oikein tarvitsekaan mitään sanoa, kunhan kuuntelee toista, moni ptää siitä jos rakas tulee halaamaan, rutistaa oikein kunnolla. Vaikeissa tilanteissa ei monikaan osaa sanoa mitään, kunhan on lähellä ja kuuntelee jos toinen haluaa purkaa pahaa oloaan.
Ethän sinä tietenkään itseäsi voi muuttaa sisimmästäsi, olet sellainen kuin olet etkä empatiaa opi. Tuntuu se kuitenkin hirveän pahalle, jos toinen ei osaa iloita tai osoittaa myötätuntoa mitenkään, pakenee vaan paikalta ja on hiljaa. Sellainen saa miettämään, että välittääkö se toinen ollenkaan, kiinnostaako sitä tippaakaan toisen asiat. Tukeminen ja yhteen pelaaminen kuuluu parisuhteeseen. Typerää väittää että se olisi vain jotain naisten välistä ämmäilyä.
...mutta jos ihminen on tosiaan herkästi kiivastuvaa sorttia? - Olen aikoinaan sellaisen kanssa muutaman vuoden elänyt, ja kyllä asia on vain niin, että väärä sana väärään paikkaan aikaansaa aikamoista tuhoa. Herkästi kiivastuvat ihmiset eivät tällaista itse tajua, mutta ymmärrän kirjoittajaa siinä, että joskus on hyväksyttävä tuollainen ikävältä näyttävä rooli, jos aika tukemisyrityksen jälkeen tulee raivokohtaus, viha tukijaa kohtaan ja pahimmillaan jotain fyysistäkin. Asia eivät ole niin mustavalkoisia, kuin että "Kyllähän sitä nyt hitto vie voi odottaa..." jne.
Kyllä minun ukko aivan innoissaan kertoo minulle ilonsa ja surunsa, samoin kun myös kuuntelee minun. Voisi sanoa että olemme parhaat ystävät, vaikka molempien kavereilla on omat paikkansa, jota toinen ei pysty korvaamaan. Monenlaista elämää nähneenä, uskallan väittää juuri tästä parisuhteessa on parhaimmillaan kyse. En kyllä äkkiseltään keksi mukavampaa asiaa, kuin se että parisuhteessa vallitsee sekä palava rakkaus että syvä ystävyys.
Ehkä ette oikeasti sovi toisillenne, ja ero olisi siinä mielessä jopa parempi. Eroonhan tuo on jokatapauksessa päättymässä, jos vaimosi kokee tilanteen ahdistavaksi, eikä koe saavansa sinulta henkisesti mitään. En minä ainakaan jaksaisi sitä että toisella ei kiinnosta lainkaan minun asiat.
Tuli kyllä mieleen sellainenkin, että ei ihme että pettämisiä ja eroja tapahtuu niin paljon, jos monellakin on samanlainen käsitys parisuhteesta kuin sinulla. Keskustelu ja tiimityö ovat mielestäni avainsanat mitä tulee toimivaan suhteeseen.
Tämä tuntuu jakavan mielipiteet. Minä taas olen itse empaattinen ja parisuhdekin sujuu pääosin hyvin. Mutta vaimoni on herkästi suuttuva "ruutitynnyri", ja on vähän samanlainen kuin sinunkin, kun kyse on vaikeasta asiasta; sanon sitten mitä tahansa niin hän vääntää ja kääntää sen niin, että lopulta minä olen se joka on se pahantekijä/syypää tai tilanteen vielä monin verroin pahemmaksi tekijä. Minäkin vahingossa valitsen väärät sanat ja sen jälkeen koitan vakuutella miten tarkoitan vain tukea, mutta kun suuttumus on jo tullut niin sille ei mitään enää voi. Vähän sama tilanne, tuntuu että hän hakee vain jonkun läheltä jolle voi purkaa surua - ja se tehdään raivoamalla sille joka sattuu olemaan lähellä.
Olen pakon edessä joutunut valitsemaan roolin, jossa olen täysin vailla empatiaa; vaikka kuinka haluaisin osallistua ja jakaa hänen surunsa, on yksinkertaisesti vain parempi olla sanomatta mitään, koska kaikki sanomiset johtavat katastrofiin. Tavallaan katastrofi hänen mielestään on jo empaattisuuden puutteeni, mutta se ei sentään pääse hallitsemattomaan raivokohtaukseen.
Ihan joka asiassa ei voi vaatia puolisooan olemaan innoissan tai suruissaan.
Voihan ne toiselle kertoa, mutta ei vaatia , että koskettaisivat toista samalla tunnetasolla.
Ei se suinkaan ole sitä, etteikö toinen välittäisi, mutta niin yhdessä elämistä mikään parisuhde ei voi olla, että samalla minuutilla iloitaan ja surraan ja samoja asioita, liitto ei kestä niin vahvaa vaatimusta. Silloin sanoisin jo riippuvuudeksi toisesta.
Kyllä sitä ollaan kaksi erillistä ihmistä ja erilaisilla tunnetasaoilla olevia ja ajattelevia.
Olen aina sanonut, että toivottavasti tämä rikkaus säilyy, eikä meistä tule klonnattuja täysin toistemme kopioita.
Erilaiset ihmiset ovat suuri rikkaus, niin puolisoina, työtovereina ja kaikessa elämässä.
Saman perheen lapsetkin ovat jokainen yksilöitä, mikä on todellakin hieno asia-.
Koettakaapa ajatella sitä, että pitäisi olla aina sama ilme kasvaoilla, sama ajatus päässä, kävellä samaan tahtiin, eihän tulisi yhtään mitään.
Sun tekstistä pomppasi esiin kohta jossa sanotaan "en oikeastaan koskaan ole halunnut olla osallisena asioissa jotka eivät liity minuun tai minulle millään tavalla kuulu"
Ne kuuluu jos asianomainen ne sulle kertoo, et ole ulkopuolinen.
Et taida olla kiinnostunut lainkaan kumppanin jutuista?