Minulla on viisi miniää, kaikki omia persoonia, tietenkin. Neljä on ihanaa, mutta yksi ei siedä meistä ketään. Hän yksinkertaisesti ei tule toimeen kenenkään kanssa. Hän on hyvin määräävä, jopa voisi sanoa rähjäävä persoona. Siitä saa lapset kauhukseni osansa. Kuitenkaan en puutu heidän asioihin enää. Yritin helpottaa heidän elämää hoitamalla aina pyydettäessä lapsia, mutta miniä haukkui palkaksi. Nyt on tilanne se, että en saa tavata näitä lapsenlapsini, ja on mahdoton ikävä. On totta, että miehen mukana saa myös suvun. Vai voiko joku kuvitella, että poikia syntyy ilman isää-äitiä?
Yrittäkää ymmärtää, hyvät miniät, että me anopit emme ole enää nuoria, ja kokemukset elämästä voivat olla karujakin.
Yrittäkää ymmärtää, hyvät miniät, että me anopit emme ole enää nuoria, ja kokemukset elämästä voivat olla karujakin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minullakin on neljä kälyä, anopillani siis viisi miniää. Yhden hän hyväksyy ilomielin, nainen on kuin ilmetty anoppi itse, puhuukin samalla tavalla.
Toisen hän kyllä hyväksyy, vaikkei kait oikein arvostakaan. Anoppi katsoo miniää vähän läpi sormien, kun tämän aviomies on sen verran hönö, että meinasi jäädä pojalta vaimo kokonaan saamatta. On kyllä poika ihan komea ja hyvän ammatinkin hankkinut - mutta auttamaton tahvo, jolle toiset naureskelevat minkä ehtivät.
Kolmatta miniää ja minua, neljättä, ei anoppi oikein meinaa hyväksyä, on sen sanonutkin ettemme riittävästi muistuta niitä naisia, joihin heidän suvussaan on totuttu. No, toimeen tullaan kuitenkin.
Viidennen kanssa on anopilla välit poikki. Ei ole heidän huusholliinsa asiaa, ei myöskään appiukolla. Miniä otti kovasti nokkiinsa kun appiukko tuli häärimään heidän kotiinsa ja osoittamaan mieltään kaikesta, mitä ei tehty niinkuin "meidän suvussa on totuttu".
Oli herkkä tilanne meneillään, nuori perhe oli erityisen väsynyt. Olisi kaivannut pikemminkin apua, ei määräilyä ja arvostelua mielivaltaisin perustein.
Nyt sitten itketään ja parutaan anoppilassa. Ja haukutaan tuota viidettä miniää.
Meidän muiden miniöiden touhuja ei nyt ehditä niin paljoa suureen äänen ihmetellä kun on paljastunut tuo kauheuksien kauheus.
Minä tässä olen useamminkin pottuvoita survoessani mietiskellyt, miksi sen anopin pitää koko ajan arvioida ja vertailla? Eikö se nyt jo vanha ihminen ymmärrä, etteivät kaikki ole niin kuin "heidän suvussaan totuttu". Eikä tarvi ollakaan. Olisi vaan ja öllöttelisi ja antaisi meidän olla mitä me ollaan. Hyvin tullaan ukkojemme kanssa juttuun jokainen ja ihan kunnon naisiakin ollaan.
Tyytyisi siihen mitä on saanut. Niin me muutkin teemme.
Olisipa minulla sinun ilmaisukykysi,
sanoa noin ytimekkäästi kinkkisenkin asian.