mutta nyt kun muutto on edessä omaan asuntoon, arki muuttumassa täysin jne niin alan Taas epäröimään päätöstäni. Puolisoni ei varmaan enää edes antaisi minun jäädä koska minä olen se, joka eroa on halunnut ja joka on lähtemässä. Yksi pieni lapsikin on meillä, ja hänen huoltajuudestaankin vielä ollaan hieman eri mieltä tosin ei mitenkään pahasti.
Olen epäröinyt jo useasti päätöstäni. Nyt mietin mistä tämä viimeisin epäröinti johtuu. Siitäkö, että muutos vihdoin koittaa?
Kiitos kokemuksista.
Olen epäröinyt jo useasti päätöstäni. Nyt mietin mistä tämä viimeisin epäröinti johtuu. Siitäkö, että muutos vihdoin koittaa?
Kiitos kokemuksista.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vaikea vastata kun en tiedä syitä eroamishaluusi mutta sanoisin kokemuksesta että älä eroa jos puolisosi ei ole juoppo, väkivaltainen, riidanhakuinen tai pettäjä. Minkään tylsän arjen takia ei kannata erota ja tulet huomaamaan ettei ruoho ole yhtään vihreämpää toisellakaan puolella. Kyllä se tylsä arki koittaa myöhemmin aivan varmasti.
Jos olet vähänkään epävarma, älä eroa koska kadut sitä.
Jos ero on oikea ratkaisu, olon pitäisi olla helpottunut ja jo ensimmäisenä yksinäisenä yönä ajatukset pitäisi mennä tähän suuntaan, että huh, tein oikean ratkaisun.
Liekkö sulle nyt sitten iskenyt se kuuluisa paniikki, kun olet ajatellut vaan sitä kuinka helppoa se elämä sitten on, mutta et ole kuitenkaan käynyt läpi sitä mitä eroaminen oikeasti on, etkä ole tullut ajatelleeksi niitä ikäviä puolia.
Jos susta tuntuu että sun puolelta jotain olis vielä pelastettavissa, niin puhu ihmeessä entiselle siipallesi, eipä siinä mitään häviä... Eipähän sitten ainakaan tartte vatvoa sitäkään asiaa... mistäs sitä tietää että kun asutte jonkin aikaa erillänne, ja käytte vaikka terapiassa niin mitä siittä voi vielä syntyä..
koskaan kun ei voi tietää..
Omasta puolestani tiedän, että olemme puolisoni kanssa jo alusta lähtien olleet "väärällä tiellä". Paljon vääriä päätöksiä, paljon sinnittelyä, paljon pahaa oloa. Nyt minä siis nostin kissan pöydälle ja totesin, että on parempi että eroamme. Olen itse lukuisia kertoja aiemmin yrittänyt tämän suhteen pelastamiseksi, mm. pyytänyt että mennään pariterapiaan.
Se, mikä nyt tuntuu pahalta, on tietenkin tämän kaiken menettäminen lapsen takia. Se on oikeastaan se ainoa syy, miksi uskon että näitä epäröintejä enää syntyy. Koska nyt olemme saavuttaneet puolisoni kanssa jonkinnäköisen tasapainon, jossa kaikki paineet ovat poissa eikä ole enää odotuksia mihinkään suuntaan. Koska minähän olen muuttamassa pois. No yllättäen tietenkin tällainen paineeton ilmapiiri on melkoisen mukavantuntuista verrattuna vuosien huonoon oloon, ja nyt itse asiassa pelkään, että olen sekoittamassa tätä helpotuksen tunnetta siihen, että jotain olisi ehkä vielä tehtävissä. Siihen en nimittäin enää usko, koska emme yksinkertaisesti enää edes rakasta toisiamme. Kiintymystä on, mutta ei rakkautta.
Hohhoijaa.
ap
Hyppy tuntemattomaan vaan, vaikka pelottaa. Itse olen tehnyt samoin ja voin todeta, että kannatti. Lapsihan voi olla vaikka vko/vko kummankin vanhemman kanssa. Näin ollen lapsi näkee kumpaakin vanhempaa.
Hyppää vaan, voihan sitä sitten aloittaa saman rumban jonkun toisen kanssa. Ja kun pieni lapsi saa uusperheessä sisarpuolia, niin on aivan Waltonin perhe -meininki. Lapsella ihana rakastava koti, paljon eri aikuisia ympärillä, vanhemmilla ihana hehkeä parisuhde aivan entistä ehompien puolisoiden kanssa. Ei painetta, vain rakkautta. Ah.
Mikä sinua vaivaa? Miksi noin kyyninen vastaus kun toinen oikeasti kysyy neuvoa ja näkemyksiä?
Olen katkera, minut on jätetty ja olen sen jälkeen nähnyt kaikenlaista. Inhottaa kaikki jotka kannustavat ihmisiä eromaan ja hakemaan heti uuden isän/äidin lapselle. urettaa kaikkien erolasten puolesta, jotka sitten aikuisina jatkavat samaa käytösmallia. Ei niin kovin kummallista...
Kyllä asia on niin, että jos on kaikkensa tehnyt suhteen eteen eikä se toimi sen jälkeenkään, niin miksi pitäisi olla huonossa suhteessa.
Lapset eivät kärsi erosta mikäli kumpikin vanhempi pitää vuorotellen heitä huolen.
Kukaan ei ole puhunut että uusi suhde olisi perustettava, ainakaan samallaista huonoa, niinkuin ennen.
Muutos pelottaa ja tuossa vaiheessa kun on jo puolitiessä, tulee niitä epäröinnin tunteita. Pelko voi olla niin voimakas että se saa perääntymää, ajatellen että pitäskö kuitenkin jatkaa ...
Musta tuntuu että rektio on ihan normaali eikä välttämättä tarkota että pitää perääntyä. Kun me laitettiin ero vireille, mulla meni 1,5kk ennenkuin sain oman asunnon. Tuon ajan tunteet heitti puolesta toiseen.Vuoroin pelotti ja ahdisti ja toisena päivänä sydämessä lepatti helpotus että päätös on tehty.
Minä kirjoitin tunteitani päivittäin päiväkirjaan ja puhuin paljon saman asian läpikäyneille ystävilleni.
Mulla oli hetki ennen muuttoa tunne että seison korkean laiturin nokassa ja katselen kauniin sinistä vettä. Tiedän että pitää ottaa nenästä kiinni ja hypätä alas veteen, mutta ei millään uskaltaisi..
Mutta niin vain hyppäsin..
Toivon sulle voimia ja rohkeutta. Sisimmässäsi tiedät kyllä itse oikean ratkaisun :)