Olemme olleet yhdessä n. 2v. ja menimme naimisiin muutama kk sitten. Ennen avioliittoa uskoin todella, että olemme luodut toisillemme, mutta nyt onkin karu totuus alkanut paljastua.. Emme sovi toisillemme alkuunkaan. Nyt siis kaduttaa koko avioliitto ja hävettää että tuli järjestettyä niin isot ja kalliit häät :(
Haluan edelleen saada suhteemme toimimaan ja lapsiakin haluan, mutta en jaksa uskoa että liittomme kovin pitkälle kantaa.
Ja en kiitos tarvitse minkäälaista moraalisaarnaa tai haukkuja, vaan haluaisin kuulla onko muille käynyt näin ja/tai miten tästä selvitään?
Haluan edelleen saada suhteemme toimimaan ja lapsiakin haluan, mutta en jaksa uskoa että liittomme kovin pitkälle kantaa.
Ja en kiitos tarvitse minkäälaista moraalisaarnaa tai haukkuja, vaan haluaisin kuulla onko muille käynyt näin ja/tai miten tästä selvitään?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sinun täytyy nyt saada se liiton toinen osapuoli hereille. Kerro mikä esimerkiksi on ollut suuri pettymys nykyarjessasi? Ei voi neuvoa kun ei tiedä mikä pännii, muu kuin avioliiton solmiminen??
Siis käynyt miten? Mikäon teidän suhteenne karu totuus,joka on paljastunut.Vaikea kommentoida ilman tarkempaa tietoa.
JOs kyse on vain uskonpuutteesta,olisi syytätsempata itseään ja yrittää sisäistää se, mitä sitoutumisella tarkoitetaan ja mitä hyvä' parisuhde vaatii minulta itseltäni.
Teillä ei ole yhteisiä lapsia. Parempi erota nopeasti. Se on parasta kaikille osapuolille.
Jos lapsia teette, silloin saat moraalisaarnan.
Suosittelen avioliittoleiriä. Eikä lapsia vielä.
kiitos vastauksista, kiva huomata että täällä on järkeviäkin kirjoittajia :)
Joo tosiaan hieman epäselvästi tuossa viestissäni kirjoitin....
Koen siis että ne toiveet ja haaveet, joita meillä(minulla) oli ennen häitä, eivät nyt vastaakaan todellisuutta. Minulle avioliitto on lupaus yhdessä elämän jakamisesta ja yhdessä kasvamisesta. Uskon myöskin että toista ihmistä ei voi muuttaa, mutta yhdessä muututaan, kun yhdessä kasvetaan. Ikäväkseni olen joutunut huomaamaan, että mieheni ei olekaan samoilla linjoilla, vaan haluaa elää edelleen omaan napaan tuijottaen, eikä ymmärrä että hänen vastuu teoistaan on suurempi kuin ennen, sillä meitä on nyt kaksi. Ei siis voi enää tehdä 'ihan mitä huvittaa', vaikkakin en ole ikinä kieltänyt häneltä mitään. Sen takia en voisi nyt kuvitellakaan hankkivani lapsia, sillä en voi luottaa hänen kantavan vastuuta täysin silloinkaan.
Yritän siis sano, että minusta tuntuu, ettemme olekaan niin tasavertaisia kumppaneita kuin kuvittelin. Ennen häitä olimme tasapainoisia ja onnellisia, joten epäilen että mieheni vain 'esitti' olevansa jotain muuta kuin on ja on nyt saanut mitä halusi, joten minulla ja tunteillani ei ole enää väliä :'(
Epäilen, että sinä itse olet aluksi ollut "kaikkeen mukautuvainen", niin onnen huumassa että olet passannut ja myöntynyt miehen tahtoon mennen tullen. Mies on tietysti tyytyväinen, ja tottunut kuten sanoitkin olemaan itsekäs. Nyt ihastumisen ja rakastumisen huuman mentyä ohi hän ajattelee muita asioita kuin sinun toiveitasi.
Luulen että vikaa on molemmissa. Sinussa sikäli, että salaisten toiveiden ja korkealla olevien odotusten toteutumiseksi nyt sinun, SINUN tulee tehdä hartiavoimin töitä. Ensin mietit itse, paperille listaten, perusasioita suhteessa joiden ainakin tulee olla kunnossa jatkossa. Siis jos jatkatte avioliittoa. Ja sitten, kun ultimaatumi on valmis, marssit sopivalla hetkellä listoinesi miehen puheille, ei mitään hienovaraista vihjailua, kuten tähän asti, vaan kylmästi ilmoitat olevasi tyytymätön ja harkitsevasi avioeroa vakavasti.
Kyllä toista voi muuttaa paljon, jos hän haluaa muuttua, tajuttuaan oman kypsymättömyytensä. Mutta ainoastaan jos itse on assertiivinen, selvillä kristallinkirkkaasti omista rajoistaan, siitä mikä suhteessa on OK ja mitä ei enää siedä.
Kiitos "16" todella asiallisesta ja rakentavasta viestistäsi! Osuit aika naulan kantaan siinä, että olen totuttanut mieheni ns. liian hyvään. Hän on myös saman mallin saanut jo kotoa. Olen aina halunnut antaa miehelleni kaiken minkä voin ja olla mahdollisimman hyvä ja kannustava puoliso. Olen siis tämän kaiken keskellä unohtanut itseni ja omat tarpeeni. Nyt onkin siis haastetta siinä, että saan myös hänet ymmärtämään missä ja miten on menty pieleen. Ymmärrän kyllä että mieheni käytöksen muuttaminen ei tule olemaan helppoa, sillä miksi sitä hyviä leppoisia oltavia muuttamaan, eli muutoksen on kuitenkin lähdettävä hänestä itsestään.
Tuo lista oli myös todella hyvä idea, sillä usein tuntuu että sanani kaikuu kuuroille korville, joten ehkä hän sisäistäisi asiat paremmin kun ne kongreettisesti on hänen edessään. KIITOS siis vielä kerran tuesta ja avusta :)
Toista ei voi muuttaa, mutta itse voi muuttua, jolloin myös toinenkin muuttuu. Avioliitossa rakkaus on joskus hyvinkin katkolla, jolloin sitä tahtoa tarvitaan. Sitten kun tahtoa ei enää kertakaikkisesti ole ja kaikkensa tehnyt, niin itse ainakin lähtisin. Meillä on auttanut pariterapia aukaisemaan kummankin silmiä ja sitä kautta parempi vuorovaikutus ollaan saatu aikaan. Helvetisti töitä edessä, jotta saavuttaisimme sen mitä haluaisimme.
Miten joku voi ensin olla 2 vuotta sellanen kenen kanssa haluaa naimsiiin ja sitte ku aamen on sanottu ni muuttuukin ihan erilaiseksi? Onneksi aloittaja kertoo itsellään olleen kuvitelmia ja haaveita, ja se onkin tärkeää. Ettei kuvittele miehenkin halunneen samaa vaika asiasta ei ole edes puhuttu. No, kaks vuotta on vielä lyhyt aika varsinkin nuorille, että oppisi toisen tuntemaan. Ei ole häpeä huomata avioliitto virheeksi. Asiasta kannattaa puhua ensi sijassa puolison kanssa. Yhdessä ongelmia ratkotaan, voi olla väärinkäsityksiäkin mutta myös sellaisia erilaisia näkemyksiä joiden kanssa kumpikaan ei lopulta pysty elämään. Puhukaa siis. Kaikki voi vielä muuttua hyväksi. Jos ei muutu voitte keskenänne miettiä miten jatko. Tämä on sitte saarnaosastoa: avioliitto ei muuta suhteessa mitään. Ei saisi. Eli suhde on mikä on riippumatta siitä onko se virallistettu tai vihitty.
"Miten joku voi ensin olla 2 vuotta sellanen kenen kanssa haluaa naimsiiin ja sitte ku aamen on sanottu ni muuttuukin ihan erilaiseksi?"
Varsinkin naisilla on tapana rakastua haavekuvaan, mielikuvitusolentoon. Suhteen edetessä ero todellisen ihmisen ja haavekuvan välillä alkaa murtautua tietoisuuteen. Nainen yrittää sitten pakottaa miehen haluamaansa muottiin huonoin tuloksin. Seuraa nalkutusta, haluttomuutta, haukkumista kavereille, lopulta katkera ero.
Ihmettelin minäkin aikoinani, mitä vaimoni minussa näki, kun mentiin naimisiin. Nyt hän ihmettelee sitä itsekin. Ja me sentään seurustelimme yli viisi vuotta ennen häitä.
Ero on paras ratkaisu! te nykynuoret menette liian nopeasti naimisiin ja eroatte!
Ongelmasi lienee yksinkertainen. Sinulla on ollut se perus pilvilinnakuva siitä mitä naimisiinmeno on ja miten naimisiin mentyä pitäisi tapahtua ja ihmisten olla. Mutta sinun pitää ymmärtää että nämä ajatukset ja odotukset eivät kuitenkaan ole niitä oikeita.
Naimisiin menon ei pidä muuttaa suhdetta, vaan naimisiin mentäessä pitää ajatella että suhde on sitä mitä se on ollut ennen naimisiinmenoa. Naimisiinmeno on vain tapa turvata että pahan sattuessa omaisuus menee kumppanille tai tietyissä tapauksissa kumppani tekee ne "viimeiset" päätökset jos toinen ei siihen kykene.
ihan siis vinkkinä jos nyt eroat ja uudelleeen ajattelet mennä naimisiin. pyyhi siis nuo pumpuli kuvitelmasi naimisiinmenosta.
Ehkäpä sinäkin voisit elää vähän enemmän "omaan napaasi tuijottaen", kun lapsiakaan ei - ainakaan vielä - ole. Mies voi kaivella jääkaapista ruoanjämät, ja muutenkin hän pärjää, aikuinen ihminen. Anna hänen vuorostaan ruveta kyselemään sinulta, että no, mistä nyt kiikastaa. Kun jatkat samaan malliin, hän joutuu aloittamaan jokaisen parisuhdekeskustelun sen sijaan että välttelee niitä. :)
Itse jaksoin ihailtavan pitkäänkin uskoa että löydän miehen joka ei olisi itsekäs ja omaan napaansa tuijottava. Kuten täällä joku kirjoittikin, pitää sekin paikkaansa että olen ihastunut johonkin ihannekuvaan ja ainakin itsellä suhteet on alkaneet aina nii että mies on muutaman kuukauden itse antanut kuvaa että on täysin erilainen kuin muut, ei valehtele, huomio toisen, tuo kukkia ja sitten minä tyhmänä olen langennut tähän "ansaan" kerta toisensa jälkeen ja todennut eron jälkeen että ihan samanlainen oli kuin muutkin...
Vikaa siis itsessä ja miehissä mutta nyt olen onnellinen yksin, en enää rakentele pilvilinnoja tai rakenna elämää miehen menojen ja aikataulujen mukaan vaan elän vaan itselleni ja se vasta onnelliseksi nyt on mut tehnytkin :)