Olen ollut poikaystäväni kanssa kohta 3 vuotta ja kesällä äitini sairastui syöpään ja on nyt huonommassa kunnossa. Tilanne on ollut kova koettelemus koko perheelle. Olen koittanut olla positiivinen ja energinen tilanteesta huolimatta mutta itku silti tulee silloin tällöin kun ajattelen äitiä. Poikaystäväni ei ymmärrä miksi itken, aluksi hän lohdutti minua mutta nyt hän vain sanoo että "lopeta itkeminen siitä ei ole mitään hyötyä" ja olen koittanut selittää että en mahda sille mitään mutta hän vain jatkaa. Olen rajoittanut puhumista tilanteesta hänen kanssaan koska pelkään hänen aina suuttuvan. Eilen otin esille äitini tilanteen, ihan vain koska haluaisin puhua jollekkin siitä joka kuuntelisi minua mutta poikaystäväni vastaus oli että "miksi ei voida nyt vain elää normaalia elämää". Ymmärtäisin jos poikaystäväni tiuskisi koska olisin ollut joka päivä turhan dramaattinen, mutta siitä ei todellakaan ole kyse en minä huomiota kerjää vain haluan vain puhua jonkun kanssa.
Poikaystäväni ei välitä.
said,.
12521
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Miehelle tilanne on vaikeampi kuin osaat kuvitellakaan; hänen naisellaan on ongelma, joka vaikuttaa häneen päivittäin, ja jota mies ei voi korjata. Hän tietää, että hänen ohjeillaan ja ratkaisuillaan ei ole mitään vaikutusta mihinkään, joten hän on ahdistunut ja ymmällään - ei tiedä mitä sanoa, kun mieleen tulee vain tyhjiä latteuksia. Siksi hän mielummin yrittäisi unohtaa koko ongelman.
Armahda miestäsi ja keskustele tilanteesta jonkun naispuolisen ystäväsi kanssa. Häneltä saat varmasti empatiaa kun sitä kaipaat.
Voit myös yrittää kertoa miehellesi millaista tukea häneltä kaipaat, mutta vain jos osaat esittää konkreettisia esimerkkejä.
Ja höpön pöppöä! Niinpä tietysti, että miestä tässäkin pitäisi taas ymmärtää!
Ehkä uutinen sinulle, Suurtorvi - mutta sellaisiakin miehiä on, joille ei tarvitse vääntää rautalangasta, miten käyttäydytään. Tosin harvassa, mutta on kuitenkin.
Kun ollaan parisuhteessa, lähtökohtana on, että asiat voidaan ja halutaan jakaa - myös ne ikävätkin asiat. Totta, ettei aloittajan äidin tilanne muutu paremmaksi puhumalla, mutta ainakin aloittajalla olisi parempi olo. Ei kovin kohtuullinen vaatimus minusta. Miehen omassa elämässä tulee aivan varmasti tilanteita, jolloin hän odottaa tukea naiseltaan - joten mikä siinä on niin hiton vaikea ymmärtää, että parisuhteessakin on kyse vuorovaikutuksesta?!
Ikävää, että aloittajan mies on auttamattoman TOLLO. Samaa "mallia" kuin exäni. Oma äitini sairastui vakavasti ja muutamaa viikkoa myöhemmin olin jo järjestämässä isäni kanssa hänelle hautajaisia. Karua, mutta sellaista elämä on. Hautajaisten iltana menin muita myöhemmin kotiin, kun olin jäänyt setvimään asioita pitopalvelun kanssa ym. Päivä oli pitkä ja rankka, ja halusin olla vain rauhassa. Kotona odotti miehen kaksi kouluikäistä poikaa ja yhteinen 6 v tyttäremme - ensimmäinen kysymys kuului, milloin syödään? HÄH?! Olin varannut jääkaappiin lämmitettävää ruokaa, mutta eipä exälle tullut mieleenkään, että olisi ihan itse voinut sitä lapsille lämmittää. Kun tokaisin jotain tympääntyneenä hänen empatiakyvyttömyyteen, hän tiuskaisi takaisin, että .-ttuako siinä olet naama norsun v:llä, ne hautajaiset oli jo!
Just... Jollei ennen, niin tuosta hetkestä alkoi alamäki - ja eroon päädyttiin. Minulle olisi riittänyt tieto, että vieressä on olkapää, johon voin turvata heikon paikan tullen - mutta minulle tehtiin hyvin selväksi, että vain heikot ihmiset tarvitsevat "tukikeppejä".
Nykyinen mieheni on eri maata. Hänelle saan höpöttää murheitani - oli ne sitten "oikeita" tai naisen mielen tuotosta. Hän kommentoi rakentavasti ja vaikkei itse kovin usein syvimpiä mietteitään kertoile, tiedän hänen olevan samalla aaltopituudella. Toisinaan antaa mennä toisesta korvasta sisälle ja toistesta ulos, koska tietää, etten odotakaan mitään perusteellista keskustelua aiheesta.
Aloittajalle toivotan voimia rankkana aikanasi. Myös parisuhteen heikkoudet ja vahvuudet punnitaan niinä aikoina...
No tottakai tilanne pitää nähdä asia myös miehen näkökulmasta, jotta voisi ymmärtää miksi ilmeisesti muuten mukava mies käyttäytyy kuten tekee. Se, että sinulla on ollut vaikea suhde, ei tarkoita, että aloittajan mies olisi samanlainen kun sinun entisesi.
Ja itsestään selvää pitäisi olla sekin, että vaikka ymmärtää miestä, ei tarkoita, että hänen ei pitäisi yrittää ymmärtää naista. Siksi naisen tulisikin kertoa miehelle ihan kädestä pitäen neuvomalla, mitä häneltä odottaa, jos hän ei sitä itse ymmärrä.
Miehes on tunteeton. Ajatteles jos sun jalkas vaikka menee poikki. Tuskin miehes siitä iloitsee vaan sättii sua eikä auta arki askareissa.
Suutorvi on oikeassa.
Meillä kävi vastaavanlainen, naisesi isä kuoli ja tottakai sitä kesti vuoden suruaika. En osannut tehdä yhtään mitään, lauseet "kyllä se siitä" "pää pystyyn" "hän on nyt paremmassa paikassa" - tuntuivat naurettavan typeriltä.
Itse tosin päätin olla vain hiljaa ja antaa naisen itkeä / puhua minulle, en vain osannut neuvoa tai vastata. Välillä siitä tuli riitaakin. En kuulemma välitä, olen tunteeton paska ja toivoin hänen äitinsä kuolemaa. En vain osaa pukea sanoiksi sitä tunnetta, miten pahalta tuntuu katsoa, kun toinen kärsii ja riutuu pois ja miten paljon itsekin surin anoppiani, joka oli ollut aina minua kohtaan todella ystävällinen.
Kannatan myös, että puhu ystävillesi. Voi olla, että miehesi myöhemmin oppii itsekin kuuntelemaan tai auttamaan sinua, kunhan saa hieman hengäsdystaukoa miettiä, miten.
No, mitä ilmeisimmin, jos sinä sairastuisit syöpään, poikaystäväsi etsisi uuden naisen. Ei ole omaishoitajatyyppiä.
Melkoista soopaa jotkut vastaukset. Ilmeisesti joidenkin mielestä alkuperäisen tilannetta parantaisi tuntuvasti repivä kuilu ja ero puolisostaan samaan aikaan äitinsä sairauden kanssa, sen sijaan että koittaisi edes ensin miettiä toisenlaisiakin näkökulmia asiaan. Olen itse seurannut aitiopaikalta kuinka sekaisin jopa yllättävätkin tahot menevät jonkun sairastuessa ja välillä tuntui että suurin huoleenaiheeni vuoteen pohjalla oli pitää läheiset jonkinlaisessakaan järkevähkössä kurssissa edes siltä osin kuin sekavasta käytöksestä minua ylipäänsä informoitiin. Ja hirveän kiva niille jotka ovat löytäneet läheisiä jotka osaavat suhtautua, tuntea ja reagoida täsmälleen oikein joka tilanteessa arvioijan kannalta mutta ei kannata pidätellä henkeään sitä pelastavaa ritaria etsiskellessä jos nyt dumppaa periaatteessa ilmeisesti hyvän miehen mutta jonka kyvyt ei juuri nyt tässä tilanteessa riitä parempaan, eikä hänen omat tunteensa ole joidenkin vastaajien mielestä mitenkäänpäin sallittuja. Jos se niin helppoa on niitä tunteita määrätä niin miksi alkuperäinen ei sitten lakkaa itkemästä kun kerran käsketään? Kun itse kuolen niin lupaan ja vannon että palaan kummittelemaan jos läheiseni riitelevät asiasta jopa syyttäen että toinen olisi toivonut kuolemaani, enkä totisesti aio olla mikään kiltti kummitus. Joku roti sentään!
Ja jos tämä ketju jotain osoittaa niin ainakin sen, että (ilmeisesti) naisilta saat juuri niin syvälle menevää eläytymistä tilanteeseesi kuin ikinä viitsit pyytää, joten ystävät voisivat olla tässä tilanteessa todellakin hyvä tuki. Huomauttaisin myös että yhteisen huushollin ja taloudeden kannalta on ihan hyvä puoli sekin että edes toinen on jotenkin tolpillaan asioiden yleisen sujumisen kannalta.
Eli naisen pitää siis oman kriisinsä keskellä jaksaa ymmärtää ymmärtämätöntä miestä ja mielensä malttaen väännellä rautalangasta, miten haluaisi itseään kohdeltavan ko tilanteessa..?
Kun mies sairastuu, häntä täytyy osata paapoa just "oikein" ilman mitään erityisohjeita, koska sehän sujuu naisilta "luonnostaan"...
Tie puoliksi: jos naisen tehtävä on hoivata, eikös miehen tehtävän pitäisi olla suojella - "luonnostaan"... Saada nainen tuntemaan olonsa turvalliseksi elämän myrskyissä?
" Eli naisen pitää siis oman kriisinsä keskellä jaksaa ymmärtää ymmärtämätöntä miestä ja mielensä malttaen väännellä rautalangasta, miten haluaisi itseään kohdeltavan ko tilanteessa..?"
Kyllä - moninpuolinen ymmärrys kuuluu parisuhteeseen ja jos kokee, että puoliso ei toimi kuten itse toivoisi, toki siitä pitää hänelle kertoa. Puoliso ottaa tästä opikseen ja osaa toivottavasti jatkossa ottaa toisen toiveet ja tarpeet paremmin huomioon. Sukupuolellahan ei sinänsä ole merkitystä.
"Kun mies sairastuu, häntä täytyy osata paapoa just "oikein" ilman mitään erityisohjeita, koska sehän sujuu naisilta "luonnostaan".."
No tästähän ei ole ollut kyse ja toki molempien osapuolten tulee kertoa tarpeistaan. Kommunikaatio on onnellisuuden avain.
"Tie puoliksi: jos naisen tehtävä on hoivata, eikös miehen tehtävän pitäisi olla suojella - "luonnostaan"... Saada nainen tuntemaan olonsa turvalliseksi elämän myrskyissä?"
Terveen puolison tehtävä on hoivata ja molempien on luotava turvallisuutta. Ei näitä oikein voi jakaa sukupuolen mukaan.
No älä nyt suotta sitä parinvalintaa ihan noin helpoksi tee kun kerran tälle linjalle haluat lähteä. Ei ole mitään ohjekirjaa naiset sitä ja miehet tätä, jokainen on yksilö. Sano ihan vaan suoraan että kumppaniksi on löydyttävä juuri sellainen yksilö joka osaa vastata juuri pariskunnan toisen osapuolen yksilöllisiin tarpeisiin kaikissa tilanteissa sekä päinvastoin, ja kaikki tämä myös taianomaisesti ilman minkäänlaista kommunikointia. Tiehän nousee, tai se nostetaan, pystyyn samantien jos ilmenee jotain sellaista eriäväisyyttä suhtautumistavoissa joka edellyttäisi jonkinlaista ajatustenvaihtoa. Ja sitten ei muuta kuin onnea etsintöihin.
Ja vaikka hieman pidänkin vastuuttomana suoralta kädeltä neuvoa alkuperäistä jättämään se sika juuri tässä tilanteessa, niin muille kumminkin sanottakoon että eihän se nyt mikään pakko ole minkäänlaista urosta katsella nurkissansa jos se tosiaan noin kamalan vaikealta tuntuu. Mokomakin riesa joka kokoajan jotain huomiota ja säätämistä vaatimassa eikä yhtään toimi niinkuin oman ruumiin ja ajatuksen jatke. Tosi hankala paska.
Ehkä poikaystäväsi ei oikein tiedä miten toimia. Voithan vaikka sanoa, ettei hänen tarvitse puhua mitään, riitää kun pitää sinua sylissä (minun poikaystäväni aina halaa ja pitää sylissä kun itken ja sekin jo lohduttaa paljon).
Voi olla että poikaystävääsi ahdistaa sinun surusi. Tai sitten se on jotakin empatian puutetta, en tiedä...
Muista että saat itkeä vaikka koko päivän, jos siltä tuntuu! Typerää sanoa toiselle, että lopeta jo itkeminen. Miksi toisen suru suututtaa häntä?
Eikös sulla ollut myös joku pituusongelma suhteessa? Vaikuttaa täydeltä paskakasalta tuo poikaystäväsi.