Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kuusi vuotta. Exäni oli nuoresta iästään huolimatta täysin alkoholisoitunut, ja hänestä erottuani tärkein kriteeri uudelle suhteelleni tulisi olemaan se ettei alkoholi kuulu hänen elämäänsä.
Exäni oli myös ärsyttävän hyvännäköinen, sellainen jolle jopa kaupan kassat flirttaili röyhkeästi silmieni edessä.
Eron jälkeen sitten tapasin miehen, joka ei alkoholia käyttänyt, ja joka ulkonäöllisesti oli kaikkea muuta kuin komea. Olimme alusta alkaen lähinnä vain ystäviä, jotka silloin tällöin harrastivat seksiä. Se myös tuntui silloin parhaalta vaihtoehdolta elämässäni. En ollut mitenkään ylitsevuotavan onnellinen, mutta tyytyväinen elämääni kuitenkin. Luin itselleni ammatin, erikoistuin tähän alaan, ja keskityin lähinnä uran luomiseen. Lenkkeilin ja liikuin paljon, eikä siis suhde ollut se tärkein asia elämässä. Mitään pettämisiä ei koskaan ole ollut, jotenkin unohdin romantiikan elämästäni.
Vuodet ovat vierineet nopeasti, ja iän tullessa tietenkin lasten hankinta on tullut mieleen. En kuitenkaan osaa edes kuvitella nykyistä miestäni lasteni isänä. Hänelle oma äitisuhteensa on elämän tärkein suhde, ja on edelleenkin kuin pikkupoika. Hän ei ole koskaan eläessään esim siivonnut kotiamme, saati kotia josta hän on lähtöisin. Kun vaatteet ovat kaapista loppu, hän on kotona ilman vaatteita tai kaivaa likapyykistä vaatteet päälleen.
Laskujaan hän ei myöskään ole koskaan oppinut hoitamaan. Kun sanon itse hänelle myöhästyneestä laskusta, hän huutaa etteivät hänen laskunsa kuulu minulle, ja usein repii laskut. Ajan myötä olemmekin kasvaneet siihen, että kun huomaan erääntyneen laskun, soitan hänen äidilleen, joka tulee kotiimme sanomaan että laskut on maksettava, ja he maksavat nämä yhdessä. Jos olen myöhään töissä, hänen äitinsä tulee tekemään hänelle ruoat ym. Siivoamaan hän ei kuitenkaan kotiamme ole ryhtynyt, ja tästä olenkin ihan kiitollinen. Mies on siis kuin pikkupoika, joka leikkii kotia kanssani, ja äiti on edelleen se ainut jonka sana merkitsee.
Olen siis tilanteeseemme kuitenkin tyytyväinen. Ongelmamme ovat minun silmistä katsoen pieniä, verrattuna menneisyyteeni. Elämämme on pääosin hyvin rauhallista ja seesteistä, ja se onkin ollut minulle tärkeintä. Jokaisessa suhteessa kun on omat ongelmansa, olen niellyt omani mukisematta. Ainakaan ei ole alkoholinkäyttöä.
Tyydynkö siis liian vähään karun menneisyyteni takia, vai olisiko minulla oikeutta vaatia enemmän? Ottaa riski etten ehkä koskaan löydä miestä jonka elämään ei viina kuulu ja jään lapsettomaksi, ja lähteä suhteesta? Vai jäädä suhteeseen, joka tuntuu ihan samalta olenko siinä vai en? Miehestäni ei isäksi ole, ja lasten hankinta tähän tilanteeseen hänen kanssaan olisi sama kuin yksin ollessa hankkisin keinohedelmöityksen. Mies olisi itsekkin halukas hankkimaan lapsia, mutta tuntuu että vain sen takia kun hänen äitinsä on meitä vuosia tähän painostanut. Hänen perheensä on minuun oikein tyytyväinen, ja tuntuu myös kuin mies olisi kanssani vain tästä syystä.
Millaisia suhteita teillä muilla ihmisillä OIKEASTI on? Millaisessa tilanteessa olette lapsenne hankkineet? Loppuuko alun huuma jokaisessa suhteessa, vai kuuluisiko sen kestää loppuun asti? Miten todennäköistä tuo on? Onko suhteissa tärkeintä vain se seesteisyys ja tasaisuus, vai onko oikeutta vaatia enemmän?
Exäni oli myös ärsyttävän hyvännäköinen, sellainen jolle jopa kaupan kassat flirttaili röyhkeästi silmieni edessä.
Eron jälkeen sitten tapasin miehen, joka ei alkoholia käyttänyt, ja joka ulkonäöllisesti oli kaikkea muuta kuin komea. Olimme alusta alkaen lähinnä vain ystäviä, jotka silloin tällöin harrastivat seksiä. Se myös tuntui silloin parhaalta vaihtoehdolta elämässäni. En ollut mitenkään ylitsevuotavan onnellinen, mutta tyytyväinen elämääni kuitenkin. Luin itselleni ammatin, erikoistuin tähän alaan, ja keskityin lähinnä uran luomiseen. Lenkkeilin ja liikuin paljon, eikä siis suhde ollut se tärkein asia elämässä. Mitään pettämisiä ei koskaan ole ollut, jotenkin unohdin romantiikan elämästäni.
Vuodet ovat vierineet nopeasti, ja iän tullessa tietenkin lasten hankinta on tullut mieleen. En kuitenkaan osaa edes kuvitella nykyistä miestäni lasteni isänä. Hänelle oma äitisuhteensa on elämän tärkein suhde, ja on edelleenkin kuin pikkupoika. Hän ei ole koskaan eläessään esim siivonnut kotiamme, saati kotia josta hän on lähtöisin. Kun vaatteet ovat kaapista loppu, hän on kotona ilman vaatteita tai kaivaa likapyykistä vaatteet päälleen.
Laskujaan hän ei myöskään ole koskaan oppinut hoitamaan. Kun sanon itse hänelle myöhästyneestä laskusta, hän huutaa etteivät hänen laskunsa kuulu minulle, ja usein repii laskut. Ajan myötä olemmekin kasvaneet siihen, että kun huomaan erääntyneen laskun, soitan hänen äidilleen, joka tulee kotiimme sanomaan että laskut on maksettava, ja he maksavat nämä yhdessä. Jos olen myöhään töissä, hänen äitinsä tulee tekemään hänelle ruoat ym. Siivoamaan hän ei kuitenkaan kotiamme ole ryhtynyt, ja tästä olenkin ihan kiitollinen. Mies on siis kuin pikkupoika, joka leikkii kotia kanssani, ja äiti on edelleen se ainut jonka sana merkitsee.
Olen siis tilanteeseemme kuitenkin tyytyväinen. Ongelmamme ovat minun silmistä katsoen pieniä, verrattuna menneisyyteeni. Elämämme on pääosin hyvin rauhallista ja seesteistä, ja se onkin ollut minulle tärkeintä. Jokaisessa suhteessa kun on omat ongelmansa, olen niellyt omani mukisematta. Ainakaan ei ole alkoholinkäyttöä.
Tyydynkö siis liian vähään karun menneisyyteni takia, vai olisiko minulla oikeutta vaatia enemmän? Ottaa riski etten ehkä koskaan löydä miestä jonka elämään ei viina kuulu ja jään lapsettomaksi, ja lähteä suhteesta? Vai jäädä suhteeseen, joka tuntuu ihan samalta olenko siinä vai en? Miehestäni ei isäksi ole, ja lasten hankinta tähän tilanteeseen hänen kanssaan olisi sama kuin yksin ollessa hankkisin keinohedelmöityksen. Mies olisi itsekkin halukas hankkimaan lapsia, mutta tuntuu että vain sen takia kun hänen äitinsä on meitä vuosia tähän painostanut. Hänen perheensä on minuun oikein tyytyväinen, ja tuntuu myös kuin mies olisi kanssani vain tästä syystä.
Millaisia suhteita teillä muilla ihmisillä OIKEASTI on? Millaisessa tilanteessa olette lapsenne hankkineet? Loppuuko alun huuma jokaisessa suhteessa, vai kuuluisiko sen kestää loppuun asti? Miten todennäköistä tuo on? Onko suhteissa tärkeintä vain se seesteisyys ja tasaisuus, vai onko oikeutta vaatia enemmän?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuhat ruusua sinulle joka olet noin järkevä, ettet lapsia hanki! Jos tunnet itsesi epävarmaksi ja epämukavaksi suhteessa, ei lasten hankkiminen totisesti sitä paranna!
Käytä hieman aikaa ja energiaa, ole täysin rehellinen itsellesi, ja mieti ja vaikka kirjoita ylös miksi ja mihin olet tyytymåatön, mitä et voi sietää ja mikä menettelee. Kirjoita sitten myös hyvät puolet. Lue, mieti, ennenkaikkea ole rehellinen itsellesi, älä kaunistele vaan katso asiat paljaassa päivänvalossa.
Käytä tähän aikaa. Mieti mitä pahimmassa tapauksessa tapahtuu, jos alat oman elämän, ja mieti mitä etuja siinä on.
Sitten seuraa sydäntäsi ja kuuntele sisintäsi. Sulje pois kaikki mutta kun-jos-ehkä.... katso vaan paljasta totuutta silmiin. Sitten toimi. Jäät tai lähdet.
Itse omalta kohdaltani en jäisi. Enkä jäänyt.
Ei tuo hyvältä kuulosta, että mies on itekin kuin pikkupoika. Ei sellaisesta isää saa tekemälläkään. Tietysti sulla on oikeus parempaan. Riski siinä tietysti on, ettei hyvää miestä löydy "tarpeeksi ajoissa" ja sen takia jää lapset tekemättä. Tosin, taitaa ne jäädä tekemättä vaikka tuohonkin suhteeseen jäisit. Sitten sulla olis lasten lisäksi iso lapsi hoidettavana..
Meille on esikoinen matkalla tulossa, saapumispäivä joulukuun lopulla.:) Ei meidänkään tilanne ehkä ihan paras ollut lapselle, mutta niin vaan tämä pieni ihminen meille haluaa tulla. Yhdessä ollaan oltu 5 vuotta ja siitä naimisissa 2v. Itse olen 27 ja mies 30. Joten noilta osin varmaan just sopiva kohta lapselle. Suunnitelmissa lapsi on ollut jo kauan, sitten joskus.:) Itse kun olen reippaasti ylipainoinen, niin suurimman osan siitä ylimääräisestä olisin halunnut pois ennen raskautta. Ja miehellä ei ole vakituista työpaikkaa, niin sekin olisi ollut enemmän kuin kiva.. Mutta, yllätyksiä tapahtuu ja vauva siis matkalla jo.
Alun huuma? Meillä semmosta ei varmaan koskaan pahemmin edes ollut.. Ja jos oli, niin sitä kesti sitten vaan toi vähän aikaa.:D Yhteen muutettiin puolen vuoden seurustelun jälkeen, joten siihen viimeistään se loppui. Sen jälkeen ollut tasaista. Tuttua ja turvallista, mitä itse ainakin kaipaan. Ja mieskin, joskus huolestuneena kysyn että onko tämä ihan varmasti sitä mitä mies haluaa. Me jotenkin vaan sovitaan niin hyvin yhteen, en edes uskonut että mitään tällaista vois kenelläkään ikinä olla. Meille tärkeintä on tuo seesteisyys ja tasaisuus. Toisilla voi olla ihan eri juttu. Mutta se alkuhuuma tuskin kenelläkään kestää aina vaan.:)
Itse tein lapset miehen kanssa, jota en koskaan tulisesti rakastunut. Meillä oli järkiliitto, jossa oli periaatteessa ihan hyvä olla. Minun ja sinun erona on kuitenkin se, että tiesin, että minun mieheni olisi kuitenkin ihan hyvä isä. Jos mies olisi ollut huono isänä, olisin eronnut ja tehnyt lapset jonkun muun kanssa.
Rakkaudettomuus ja henkinen yksinolo saivat minut ottamaan eron. Rakastan lapsia syvästi, mutta miestä kohtaan tunteet laimenivat koko ajan. Eron jälkeenkin mies ollut kuitenkin hyvä isä lapsille, joten siitä olen kiitollinen. Olisi kauheaa olla, jos tietäisin, että lapset eivät viihdy isänsä luona ollenkaan.
Hyvä ystäväni oli sinun tyyppisessä suhteessa. Hänellä alkoi biologinen kello kilistä ja hän erosi. Onneksi löytyi mukava mies (ei kuitenkaan suurta rakkautta), jolla oli kuitenkin hyvän perheenisän ominaisuudet. Pariskunta ehti saada juuri kaksi lasta ennen nainen 40-v syntymäpäivää. Nainen on nyt onnellinen perheensä kanssa. Riittää että hoitaa lapsia. MIestä ei tarvitse hoitaa.
Jos haluat lapsia, niin eroa. Suhteenne tulisi päättymään eroon joka tapauksessa, koska pienen vauvan hoitaminen on raskasta, mutta ihan mahdotonta se on, jos sinun pitäisi hoitaa vielä miestäkin ja siivota hänen jälkiään.
Voin olla ihan väärässkin, mutta tulee mieleen että sä haluisit kuitenkin miehen joka on yhtä flirttimäisen hyvännäköinen ja seksuaalisestikin myös sua sykähdyttävä?
Mutta kuitenkin turvallisen seesteinen arkimies, jonka kanssa tuntis olevansa muustakin syystä kun tyytymisestä ja seesteisyydestä?
Sä oot selvästikin tytynyt elämääs, muttet tyytyväinen. Sinuna miettisin kuinka pitkälle tuo mitä sulla on nyt riittää ja onko teidän suhde kummallekkaan ihan sitä mitä te kumpikin haluisitte? Siitä vois puhua miehen kanssa.
Joskus joku suhde on hyvä suoritus, mutta joku muu uusi suhde saattaa olla hyvä suhde. Ilman suorittamista ja suorittamiselta tuntuvaa vaivan tunnetta. Luonnollista ja luontevaa, tunnetta ja harmoniaa olematta silti latteaa ja nojoo kunhan tässä ollaan.
Kakkua ei voi syödä ja säästää eli valintojahan sulla edessä tulee olemaan.
"Tyydynkö siis liian vähään karun menneisyyteni takia, vai olisiko minulla oikeutta vaatia enemmän?"
Sinulla ei ole oikeutta vaatia miestäsi muuttumaan. Voit erota vapaasti.
"Millaisessa tilanteessa olette lapsenne hankkineet? Loppuuko alun huuma jokaisessa suhteessa, vai kuuluisiko sen kestää loppuun asti?"
Meillä huuma loppui lapsiin.
Olet vaan tyhmä jos tollaseen miehen kanssa lapsia hankit. Jätä se. olet sille pelkkä äiti hahmo joka palvelee sitä. kyllä niitä pareempia miehiäkin on. itse ainakin pesen omat pyykkini ja maksan omat laskuni ja siivoon säännöllisesti sekä teen omat ruokani. Mut naista vaan en ole löytänyt enkä taida löytääkkään.
"Millaisia suhteita teillä muilla ihmisillä OIKEASTI on?"
Omasta mielestä aika normaali. Seksiä on aika runsaasti mutta muutakin yhteistä.
Mies juo ajoittain kännit. Se on ihan ok. Niin minäkin.
Lapsia emme ole vielä hankkineet. Emme ole koskaan halunneet lapsia, mutta keskenämme olemme siitä puhuneet koska nyt on hyvä olla.
Mies on hyvä ystävä johon tunnen vahvaa, hyvin vahvaa vetoa.
Suurin ongelma taitaa olla molempien persaukisuus mutta ei olla nälkään vielä kuoltu ja tullaan toimeen jotenkuten. Eikä siitäkään riidellä kun tulotaso on suurinpiirtein sama.
"Näin meillä", just noin meilläkin. Ehkä onnen avain on löytää kumppani, jonka kanssa tavoitteet on suht samat. Ei tule meille lapsia, eikä asuntolainaa. Rakkautta ja seksiä ja yhteistä aikaa on ja ihan h*lvetin lohdullista töröttää täällä alemmassa sosiaaliluokassa kaltaisensa kanssa, kun ylemmäs ei pääse. heh. Kai se on se oma kokemus onnellisuudesta joka ratkaisee? Ei siellä maksetussa tiilitalossakaan aina onnellinen perhe.
Voi sua, tyydyt todellakin liian vähään! Suhde exääsi oli sinulle ilmeisesti niin kova juttu, että tällä kertaa päätit ottaa "varman miehen".. miehen, joka ei juo ja on muutenkin turvallinen.
Et sinä halua tuollaista miestä, joka sinulla nykyisin on. Kun kuuntelet sydäntäsi, niin tiedät sata varman vastauksen! Olet jumiutunut tuttuun ja turvalliseen kuvioon, josta et uskalla lähteä.. koska sinä pelkäät yksin jäämistä ja sitä ,että jäisit ilman lapsia.
Mietipäs sitä, jos tekisit lapsi nykyiselle miehellesi. Millaista elämäsi tulisi olemaan? Elämäsi olisi mitä nytkin, mutta lisäksi se, että sinulla olisi lapsia, jotka joutuisit hoitamaan yksin. Ethän sellaista halua? Sinusta tulisi katkera ja mäkättävä akka.
Jos lähdet, niin se ei varmasti ole ainakaan aluksi ihan helppoa. Pintaan voi nousta paljon monenlaisia tunteita ja pelkoja. Mutta kun ne kohtaat, niin eheydyt ja vahvistut. Alat myös näkemään asioita ihan uudella tavalla. Alat näkemään maailman kauneuden ja kaiken mitä elämä voi sinulle tarjota. Nyt olet kuin vankilassa, josta et näe ulospääsyä.
Minun edellinen suhteeni oli eri tavalla huono kuin sinulla. Suhteeni kesti 3,5 vuotta. Kävin tuossa suhteessa läpi elämäni kovimman kasvun, jonka juuret olivat lapsuuden keskeneräisyydessä ja kaikkien niiden tunteiden kohtaamisessa. Minun ja poikaystäväni suhde oli aika erikoislaatuinen siis huonossa mielessä. Me tapasimme ja soittelimme harvoin, koska hänellä oli aina muuta niin paljon tärkeämpää. Hän ei koskaan esitellyt minua vanhemmilleen. Me ei koskaan tehty yhteisiä kesäloma reissuja, ei vietetty jouluja ja juhannuksia yhdessä. Hän ei halunnut puhua yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta kuitenkin hän väitti, että minä olen hänelle tärkeä ja hän haluaa olla kanssani. MInä elin uskossa, että kyllä tämä tästä vielä muuttuu toiveiden parisuhteeksi.
Erosimme, koska pakotin hänet tekemään päätöksen. En enää suostunut jatkamaan saman malliin. Hän siis jätti minut, vaikkakin minun painostukseni vuoksi.
Eron jälkeen tuli kaikenlaisia tunteita, mutta olin myös tosi helpottunut, että vihdoinkin tämä painajainen oli ohi. Ajattelin, että nyt minulla on uusi mahdollisuus löytää elämääni se sopiva mies. Toisaalta olin varautunut, että siihen saattaisi mennä todella kauan. En jaksanut uskoa, että voisin kohdata pitkiin aikoihin ketään sopivaa.
Noin 10 kuukautta suhteen loppumisesta tapasin nykyisen mieheni, joka on niin erilainen kuin exäni. Alusta asti hän halusi viettää paljon aikaa kanssani. Hän halusi keskustella aivan kaikista asioista. Hän on rehellinen, luotettava, uskollinen, syvällinen, huumorintajuinen, rakastava, älykäs, komea, pitkä, varakas ja hän ei käytä lainkaan alkoholia ja ei tupakoi. Nykyinen mieheni sopii minulle kaikin puolin kymmenen kertaa paremmin kuin tuo exäni, jonka kuvittelin olevani elämäni mies!! Nykyisen mieheni kanssa olemme olleet yhdessä hieman yli 5 vuotta ja rakkaus sen kuin vain paranee!
Kerron tämän kaiken sinulle, jotta ymmärtäisit, että sinulle on paljon parempaa tulossa, kun vaan päästät nykyisestä suhteestasi irti ja nostat sitä rimaan. Miksi tyytyä vähään kun voi saada niin paljon enemmän? Kaikki on vaan kiinni siitä, että mille tasolle ihminen oman arvonsa määrittelee ja kenet itselleen hyväksyy.