Kuka särki sydämensä kesällä 2012?

täällä täysin sama mutta naisen kanssa, soutaa, huopaa ja ahdistu vähän väliä. mielialat vaihteli päivittäin ja aina sai olla varpasillaan, että mitä tapahtuu seuraavaksi. siinä oli kyllä oma kasetti todella kovilla, mutta oppipahan taas paljon itestä ja epävarmoista ihmisistä ja huonon itsetunnon omaavista ihmisistä. on se kumma miten alkuun ihminen osaakaan vakuuttaa toisen siitä että itsevarmuutta ja itsetuntoa löytyy, mutta lopulta pinnan alta löytyy hauras ja epävarma ihminen. kolmas tämmöinen tapaus kolmen vuoden sisään, kovia paikkoja mutta erittäin, erittäin opettavia! omia vaistoja on jatkossa kyllä kuunneltava heti alkuun (näin oli jokaisen kanssa heti alkuun alitajunnassa tunne, että tää ei oo ehkä kuitenkaan se oikea), mutta en halua tuomita ketään alkuun ja nenillehän sitä sitten joka kerta on saanu pahemman kerran kun on antanut jutun jatkua ja päästää itsensä täysillä mukaan..

Täällä myös särkyny sydän, mies jätti vuoden yhdessä olon jälkeen elokuussa ilman sen kummempia selityksiä. Sanoi vaan ettei pysty tällä hetkellä sitoutumaan täysin ja hänen ex-vaimonsa kummitteli mielessä. He eivät palanneet yhteen ja tää mies kulkee edelleen yksin ja heittää joskus mua viestillä. Mutta takaisin en häntä ota vaan katse on tulevaisuudessa eikä menneisyydessä.

täälläkin meni ensin jalat alta,nyt on vain ikävä suunnnaton

Niin minultakin särkyi sydän, tosin meidän tarinamme kesti vuoden ja hän päätti suhteemme tavallaan jo ennen kesää, ainut juttu tässä tilanteessa on että suhteemme loppumiseen vaikuttivat myös aika monet ulkopuoliset tekijät (ihmiset, juorut lähinnä.). Rakastan häntä edelleen todella paljon ja ikävöin häntä vieläkin.

Täällä yksi! Fiksu mies jätti toukokuusta elokuulle jatkuneen seurustelun jälkeen puhelimessa: en mm. täyttänyt hänen ehtojaan fyysisistä mitoista.

Nro 2:n tarina on täysin identtinen minun kanssani. Siis prikulleen samanlainen stoori. Eli siis, ääni täältäkin!

Haha :D Komppaan Nro.2 tarinaa.. Täällä kävi samoin. Loistava opetus ja toivottavasti ensi kerralla herää varoituskellot tarpeeks aikasin. Mistähän noita ihmisiä oikeen ilmestyy? Aluks normaaleja mutta heti kun pääset pintaa syvemmälle niin toinen menee täysin lukkoon ja sekasin... sit alkaa toi ''ahdistus'' Veikkaan että toi nyt vaan sattuu olemaan tietyn tyyppisillä kokemattomilla ihmisillä se tapa kasvaa ihmisenä.. valitettavasti toisten kustannuksella. Noh, tää ei ollu se oikee, ehkä ens kerralla onnistaa :)

Käsi pystyssä täällä.
Tapasin elämäni miehen. Hänkin rakastui.
Upea kesä täällä, kunnes mies lähti kotiinsa. Ja ilmoitti, että on perheenisä.
Olen ihmeissäni ja iloinen (kai) että olen hengissä.
Mies kirjoittaa, että rakastaa minua enemmän kuin mitään, ja olen ainoa ihminen jota hän voisi loppuelämänsä katsella -muttei jätä lastaan.
Vielä.
Lue= ei koskaan lähde kotoaan.

Mitään mielenkiintoa elämään tai keneenkään toiseen ei ole enää. Life is bullshit.

Vuosi 2012 on ollut elämäni emotionaalisesti rankimpia, mutta samalla opettavaisimpa.
Päätimme yhdessä kauniin elämäni naisen kanssa että on parempi jatkaa eri teitä toistaiseksi. Asia on hyvin rankka käsitellä, koska molemmilla on toisia kohtaan järkyttävästi tunteita ja ei menisi päivääkään ilman etten kyseistä ihmistä ajattelisi. Mutta suhde alkoi rakoilemaan, ja päätimme lopettaa sen ennenkuin se hajoaisi niin pahasti että emme voisi olla missään tekemisissä toistemme kanssa.

Olemme nuoria, ja toivon enemmän kuin mitään että tiemme vielä kohtaavat. Hän on se, joka ymmärtää minua, saa nauramaan ja ei ole mitään mistä emme voisi puhua.

Kyllä, olen yksi joka särki sydämensä tuolloin.

Minukin sydämeni särkyi. Yhdessä olemme olleet 12 vuotta, joista 8 naimisissa.
Mieheni jäi kiinni pettämisestä ja suunnitelmista elämän aloittamisesta tämän naisen kanssa. Eroa mieheni ei suostu edes miettimään koska me olemme "perhe"???? Kuitenkaan ei suostu puhumaan tästä toisesta suhteestaan mitään. Tämä uusikaan nainen ei häntä enää halua ja katkaisi välit.
Itse olen aivan turta, pyöritän arkea rutiininomaisesti ja ehkä vain odotan jotain lopullista tapahtumavaksi. Mieheni on täysin lamaantunut, ei tee kotona mitään, sairastaa ja valvoo yöt, en tunne häntä kohtaan mitään mutten saa voimia erotakkaan ( asumme minun asunnossa, josta en aio luopua ).
Mutta uskon että eroon päädymme ennemmin tai myöhemmin.

Paljon särkyneitä sydämiä. Liitetään oma joukkoon.
Sanotaan, että omasta kuormasta ei saa syödä. No, minäpä söin ja nyt kun tuli ero lyhyen mutta ihanan kahden kuukauden jälkeen, olen ihan rikki. Eipä tässä mitään, mutta kun näkee toisen joka päivä töissä :(
Mä en todellakaan tiedä miten tästä selviän. Käyn välillä niin pohjalla, että jos ei olis lapsia olisin varmaan kävellyt jo junan alle...
Vaisto sanoi alusta asti, että ei tähän kelkkaan. Mutta jos on jo valmiiksi toiseen hyvin ihastunut, ei ole helppoa.
Täytyy vaan antaa ajan parantaa,vaikka nyt tuntuu siltä ettei mikään paranna...
Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Täällä on kans yks särkynyt sydän!
Viikko erosta ja vähän helpottaa mutta nyt hän on tullut mun uniin. Luulin aluks että uni olis se paikka missä olisi hyvä olla mutta ei kun tämä yks tuli nyt niihinkin.
5kk kerettiin tuntea. Meillä synkkas tosi hyvin koko kesänä, mies oli aivan ihana ja kuvittelin että tästä meidän jutusta tulisi pitkä tarina. No eihän siitä tullut kun herra muuttui ihan täysin pari viikkoa sitten. Päätti että ei nää mitään muuta vaihtoehtoa kun lopettaa suhde. En olisi ikinä uskonut tätä ja eivät myöskään ystävät jotka hänet tunsivat. Olo on kuin matto olis vedetty jalkojen alta.

Särkyi kyl, eikä ollu eka kerta ku sama tyyppi sen rikkoi (vikan kerran), mut palasia keräillen, kyl se viel ehjemmäks tulloo........

Särkyi minunkin. Tämä on siitä vielä kovin typerä tarina, että hän oli varattu. En tosin siitä ollut varma ihan aluksi. Kaikki aloitteet tulivat hänen puoleltaan, en koskaan tehnyt elettäkään. Puhuimme koko ajan ystävyydestä, vaikka käyttäytyminen ei sitä ehkä ollutkaan. Hän itse tunnusti olevansa ihastunut minuun, minä pidin etäisyyttä ja kielsin itseäni ihasumasta häneen, kun tilanne on tällainen. Mutta myöhäistä se siinä vaiheessa jo oli. Romanssi ja syvä ystävyys kesti koko kesän läpi, kunnes minulle iski paniikki ja menin rikkomaan välit. Kaduin kyllä heti, mutta paluuta ei enää ole. Sovittiin jatkavamme ystävinä edelleen, mutta taisi sanoa sen vain kiltteyttään. Ehkä se on vaan päästettävä irti, vaikka se todella sattuu.

Älkää ihmiset missään nimessä ihastuko ystäviin, jotka ovat teille oikeasti tärkeitä. 100% varmasti se ystävyys on sen jälkeen pilalla.

Täälläkin särkyi :-(

Minäkin kuulun tähän sarjaan. Tutustuimme netin kautta joulukuussa, ja rakastuimme päätä pahkaa toisiimme. Olin suhteessa toisen kanssa silloin, kuten hänkin omalla tahollaan. Tapasimme irl ja kaikki näytti todella upealta... Kevät oli kiihkeä, ja erosin exästäni hänen vuoksi.

No lopputulos oli etten sitten kelvannut, mutta ymmärrän sen hyvin. Soudimme ja huopasimme kumpainenkin. Rikoimme toinen toisiamme. Hän jätti sitten jälkeeni miehensä, ja aloitti seurustelun seuraavan kanssa. Minä jäin yksinäni laskemaan sormiani. Kadun monia asioita, mutten sitä, että tutustuin häneen, jos ei muuta niin opin itsestäni jälleen uusia asioita. Toivon että hän löytää sellaisen miehen minkä haluaa...

Rakastan yhä, mutta pidän turpani kiinni ja koitan mennä eteenpäin.

Kesä meni ja syksy alkoi - sydämmeni särkyi perjantaina.

Yritän vakuttaa itselleni, että olen vielä erittäin hyvä ihminen, vaikka sydämmeni sai ison haavan.

Kuitenkin aina silloin tällöin putkahtaa katkeruus esille.

Miksi rakkaus aiheuttaa tuskaa? kunpa en enää koskaan rakastu väärään kohteeseen.

Niin, kyllä vaan joskus on vaikea ymmärtää ja kestää tätä elämää. Itse olen viimeisen viikon kulkenut kuin sumussa, sydän rikki ja tuntuu, että voin kuolla tähän tuskaan.

Olin tapaillut miestä kesästä 2011, välillä säännöllisemmin ja välillä taukoillen. Kiva mennyt vuosi oli kyllä hänen kanssaan ja paljon naurua, hyviä hetkiä ja muistoja. Paljon myös suunnitelmia hänen puoleltaan; halusi viedä minua matkoille, reissuihinsa ym. Sovittiin, että toteutetaan näitä ajan kanssa.

Tämän kesän alussa sitten tuli "tauko", eli hän lakkasi vastaamasta puheluihini ja viesteihini ja antoi ymmärtää, että haluaa aikaa itselleen. No, sen tietenkin hänelle soin. Jonkun viikon olin todella onneton, koska hänestä ei kuulunut mitään, vaikka muutaman kerran uskaltauduinkin kyselemään kuulumisia (ei kuitenkaan mitään häiriköintiä :)) Pikkuhiljaa toivuin ja aloin tottua ajatukseen, ettei hän nyt elämässäni enää ole.

Mutta, mutta... Yhteydenpito alkoikin uudestaan noin kuukauden hiljaiselon jälkeen. Hän alkoi taas kysellä kuulumisiani, ehdotella tapaamisia jne. Kaikki jatkui siitä, mihin oltiin jääty. Tässä syksyn aikana hän muuttui läheisemmäksi, lähetteli hempeämpiä viestejä ja halusi tavata useammin. Ajattelin, että tauko oli tehnyt hyvää ja olin onnellinen.

Sitten viime viikolla sain sattumalta selville totuuden... Tämän kesän tauon aikana hän oli alkanut seurustelemaan jonkun kanssa ja se jatkuu (kai) edelleen. Tämä tieto oli minulle niin hirveä isku, että aloin voimaan pahoin. Häneltä en saa suoria vastauksia, hän kieltää kaiken. Sain tietoni sellaisesta lähteestä, etten voi hänelle suoraan kertoa, mistä tiedän (lupasin kertojalle, etten puhu).

Nyt en tiedä mistään mitään. Kaipaan ja rakastan häntä, mutta kuvottaa ajatellakin hänen tekemisiään. Sanoin, ettei jatketa "meitä" enää, mutta hän ei nyt jätä rauhaan. Olen heikko ja särkynyt.

Minulla särkyi myös ; / Luulin hänen olevan minulle se oikea, mutta ei se sitten niin ollutkaan ; / Olimme 8kk yhdessä ja välimatkaa oli noin 300 km, joten kävin hänen luonaan melkein joka viikonloppu ; / Meille tuli jostain ihan pikkujutusta suuri riita ja siitä sitten päätimme erota kokonaan ; / Olemme vieläkin ystäviä, mutta emme paljoa ehdi juttelemaan kiireiden taki ; / Olen löytänyt itselleni nyt sen elämäni miehen, ja tämä se on =) Enää en voi erehtyä, hän on se joka saa minut nauramaa, voin puhua hänelle kaikesta, yms =) Mutta kenellä nyt vielä on eron jälkeen särynyt sydän niin kaikille niille " kyllä sinä sen oikean löydät, toivottavasti sydämmenne korjaantuvat, ettekä ikuisesti jää sitä eroa suremaan =) !"

Kirjoitin tämän yhteen toiseen keskusteluun, mutta kyllä tästä saa varmaan minun vastaukseni myös tähän aiheeseen. Eli joo, olen myös sydämeni särkenyt.

Olen kyseisen vuoristoradan kokenut. Oikeastaan kahdestikin. Jostain syystä olen nimittäin kerännyt poikaystävikseni miehiä, joiden olen jo valmiiksi tiennyt olevan kykenemättömiä loputtomaan yksiavioisuuteen ja sitoutumiseen mutta oon kai kuvitellut voivani heitä muuttaa. Ja oikeastaan, kyllähän minä pystyinkin, mutta en loputtomasti.

Ensimmäinen näistä tällaisista parisuhteistani alkoi joskus hyvin nuorena, abaut 15-vuotiaana ja kesti useita vuosia. Erostakin on jo useita vuosia. Tällöin erosimme täysin sovussa, yhdessä keskusteltiin siitä ettei olla vielä valmiita ja tarpeeksi kaikkea kokeilleita. Vaikka oltiin kihloissakin silloin ja kaikkea, rakastettiin, oli kiva koti ja hänen perheensä varmaan maailman upein, niin silti molemmat älyttiin että ainut vaihtoehto mitä meillä oli on ero. Koska yksinkertaisesti hyvin suuri osa ihmisistä vaan haluaa päästä kokeilemaan ja tekemään kaikkea, kokemaan tarpeeksi monta kertaa ne perhoset vatsanpohjassa, ne tuttavuudet ja ihmiset ja kaikki ne arvaamattomat tilanteet. Kai se on ihmisen perusluonne.

No, tuon kyseisen suhteen jälkeen viettelin hetken villiä sinkkuelämää. Sitten rakastuin ja syvästi. Helvetin syvästi. Tämä uusi mies oli vanha tuttuni, ja suhde alkoi yhden illan jutusta. Ei mennyt kauaakaan kun asuimme yhdessä. En ollut koskaan, siis koskaan halunnut ja rakastanut ketään niinkuin tätä ihmistä. Ja tunne oli molemminpuoleinen. Kaikki tutut ihmettelivät, kuinka olin taas saanut haaviini miehen jota ei voi kesyttää, joka ei yksinkertaisesti voi olla yhden naisen mies. Mutta minun kanssa hän olikin. Tämän miehen kanssa toivoin syvästi viettäväni loppu elämäni.
Suhde oli omalla tavallaan riitaisa. Siis tapeltiin paljon, mutta myös rakastettiin sitäkin enemmän. Jaettiin koti, rahat, autot, otettiin yhteinen lemmikkivauvva, koko elämä oli yhteinen. Sitä onnea kesti sitten pari vuotta. Toisin kuin kaikissa edellisissä suhteissani, hänen kanssaan ollessani en koskaan olisi vaihtanut häntä kehenkään toiseen mieheen. Siinä miehessä vaan on sitä jotakin.. Oivoi. MUTTA..

tämä kyseinen mies oli minua nuorempi. Ei paljon, mutta tarpeeksi siihen, että tulevaisuudensuunnitelmamme eivät kohdanneet. Suurin syy suhteemme loppumiselle olin oikeasti minä. Olin vain niin mustasukkainen ja ärsyttävä, ettei mies enää jaksanut. Hän ei halunnut ketään toista, ja rakasti ja rakastaa minua edelleen, mutta minä tavallaan tukahdutin hänet. Olin hänelle tärkeintä elämässä, mutta en uskonut sitä joten kai jollain tavalla raivasin itselleni enemmän ja enemmän tilaa hänen elämästään - ja näin muut hänelle tärkeät asiat eivät enää mahtuneet siihen.
Mies jaksoi tällaista noin vuoden ajan. Keskusteltiin siitä, kuinka molempien pitäisi muuttua ja blablabla, mutta muutos kesti yleensä noin yhden vuorokauden ja sitten kaikki oli taas niinkuin ennen. Lopulta hän ilmoitti minulle täysin yhtä'äkkiä (vaikka kyllähän se oikeasti oli jollain tavalla jo odotettavissa..) että yhteinen kotimme ei enää ole yhteinen, hän pitää sen ja minä saan kaiken muun. Hän ei halunnut olla yhteydessä minuun, jätti vain kauniin viestin. Emme siis edes pystyneet eroamaan kasvokkain.
Erosta on reilu puoli vuotta. Tätä kirjoittaessa mietin vieläkin, kuinka jaksoin sen eroprosessin. Laihduin kymmenen kiloa, koska en osannut enää syödä. En halunnut. Oksensin. Join kahvia, poltin tupakkaa ja oksensin taas. Menetin elämänhaluni täysin, vaikka jossain mielen perukoilla oli kokoajan ajatus uudesta, täysin itsenäisestä, villistä, ja onnellisesta elämästä. Alkuajat vain yritin soittaa ja tavoittaa häntä, itkin, huusin hänen nimeään, olin yksin kääriytyneenä mahdollisimman pieneksi kääröksi. Toivoin kuolevani, en uskonut selviäväni enää. Kuitenkin, pienenpienin askelin, työkavereiden sekä ystävien ja perheen tuen (ja täytyy myöntää, laastarisuhteiden) avulla pääsin eteenpäin elämässä. Ja nykyään nautin elämästäni enemmän kuin koskaan.
Vaikka eroprosessihan omalla tavallaan on edelleen kesken, mutta kaikki romanttiset tunteet häntä kohtaan ovat kadonneet. Rakastan häntä upeana ihmisenä mutta en millään muulla tavoin. Elämme nykyään molemmat omaa elämäämme, mutta olemme ystäviä. Tiedämme, että välillämme on jotain, mitä ei luultavasti koskaan enää tulla löytämään. Mutta meidän ei vain onnistunut olla yhdessä. Rehellisesti sanottuna hänen ja hänen uuden "tyttöystävänsä" suhde välillä mietityttää minua. Harmittaa, että menetin upeimman miehen omien virheideni takia, ja nyt joku muu saa nauttia hänestä. Mutta toisaalta, koskaan en olisi näin vahvaksi muovautunut ilman tätä tragediaa. Enkä olisi pitänyt näin paljon hauskaa, ja harrastanut näin paljon hyvää seksiä. Enkä nauttinut elämästäni täysin rinnoin itsenäisenä naisena.

Silti rakastan edelleen, ja sehän se vasta sattuukin.. juuri luin ylöskirjoittamiani vanhoja muistoja. Voi kuinka onnellinen sitä onkaan joskus ollut,..

Liityn joukkoon...Tapasimme kesäkuussa ja pikapikaa asuimmekin jo saman katon alla...syksyn aikana selvisi, että hän olikin maailmanluokan valehtelija ja alkoholisti. En halunnut jakaa elämääni sellaisen ihmisen kanssa, joten tiet erkanivat. Rikottu ja petetty olo, ja tuntuu etten enää ikinä luota yhteenkään kakslahkeiseen. Vaikka saan syyttää itseäni, olisi pitänyt uskoa pään sisällä soivia varoituskelloja!

Tapasin ihanan miehen, joka kertoi, että pitää minusta. Jopa pari kertaa suusta tulivat sanat: "minä rakastan sinua." Syvällä sisimmässäni en uskaltanut luottaa. Vaikka vaistot sanoivat muuta ryhdyin suhteeseen miehen kanssa. Hupsista, oli mies unohtanut mainita, että samoja sanoja hän lausuu kaikille naisille. Hän pyöritti minun lisäkseni 3 muuta.

Erosimme kesällä, kun hän halusi mieluiten suhteen minua nuoremman tytön heitukan kanssa. Kuulemma, nuoret ainoataan naiset (max. 20v) ovat kauniita. Sain ystävältäni eilen kuulla, että tämän naisen kanssa olisi ollut suhteessa jo paljon, paljon luultua kauemmin. Minusta hän ei koskaan ole välittänyt. Olin vain yksi pelaaja hänen pelissään.

Vanha sanonta sanoo, että kolmas kerta toden sanoo. Niin se on nyt sanonut. Olen oppinut nyt yhteensä kolmesta suhteestani seuraavaa: Miehen saa parhaiten juonittelemalla ja punomalla valheiden verkkoa tämän ympärille, rakkaus on vain aivokemiallinen häiriö aivoissa ja vietän loppuelämäni yksin. En jaksa enää yrittää luottaa keheenkään. Varsinkaan miehiin.