Kauheita anopit voivat olla kun kuulee ja täältäkin lukee juttuja. Sinkkuna elelen, tyytyväinen näin. Miettimään aloin näitä anoppijuttuja. Miksi aikuisesta pojasta ei voi päästää irti? Miten voi vaatia pysymään kotona koko ikänsä vanhempiaan passaten? Eihän elämää ole tarkoitettu elettäväksi niin. Oman mittapuun mukaan tuo ei edes ole elämää, toisen orjana oloa enemmänkin ja oman minuuden uhraamista. Ikää minulle 29 vuotta, en etsi suhdetta epätoivoisena. Se oikea tulee vastaan tai ei tule, menee niin tai näin.
Omista vanhemmista kerron sen verran, että isä kuoli viitisen vuotta sitten. Äiti asuu yksin omassa talossaan, minä asun kerrostalossa vuokralla samassa kaupungissa. Sukulaiset välillä kyselevät miksi en muuta sairaalloisen äitini avuksi, asumisestakaan ei tarvitsisi maksaa. En muuta eikä äitini sitä vaadikaan. Kunnioitamme toistemme elämää ja itsenäisyyttä. Soittelemme pari-kolme kertaa viikossa tai jos on asiaa, tapaamme ehkä kerran viikossa tai harvemmin. Molemmat on tyytyväisiä näin.
Äiti ei ole koskaan ripustautunut kehenkään ja olen saanut hänestä hyvän mallin elämään. Jos ja kun alan seurustella, yhteen olisi hyvä muuttaa ja lapsia hankkia. Silti mies ei saisi rajoittaa ystäväsuhteitani enkä minä hänen. Sen verran fiksu olen etten huolisi aikamiespoikaa tai sellaista joka pitää liian tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa. Tulee vaan mieleen sellaisen miehen kysyvän joka asiaan vanhempiensa mielipidettä ja samalla siis verhottua lupaa. Jos vaikka yhteisasumiseemme tulisi verhottu kielto ja mies tottelisi vanhempiaan olisi sellainen kauheaa elämää.
Syy miksi aloin mietteitäni kirjoittaa on seuraava: itsekyydellään nämä anopit ja apet pilaavat poikansa ja sukunsa tulevaisuuden. Ei se näitä palstalaisten appivanhempia haittaisi, ovathan he mielestänsä kaikkein tärkeimpiä muutenkin ja pojasta vaan polvi pahenee eikä parane. Miksi miehet eivät ymmärrä tätä vaan sokeasti taipuvat kaksinkerroin vanhempiensa vuoksi pilaten oman elämänsä? Onko syy lapsena alkanut koulutus? Äiti on kuningatar ja isä kuningas? Vaimon pitäisi olla se kuningatar ja hän itse perheensä kuningas.
Omista vanhemmista kerron sen verran, että isä kuoli viitisen vuotta sitten. Äiti asuu yksin omassa talossaan, minä asun kerrostalossa vuokralla samassa kaupungissa. Sukulaiset välillä kyselevät miksi en muuta sairaalloisen äitini avuksi, asumisestakaan ei tarvitsisi maksaa. En muuta eikä äitini sitä vaadikaan. Kunnioitamme toistemme elämää ja itsenäisyyttä. Soittelemme pari-kolme kertaa viikossa tai jos on asiaa, tapaamme ehkä kerran viikossa tai harvemmin. Molemmat on tyytyväisiä näin.
Äiti ei ole koskaan ripustautunut kehenkään ja olen saanut hänestä hyvän mallin elämään. Jos ja kun alan seurustella, yhteen olisi hyvä muuttaa ja lapsia hankkia. Silti mies ei saisi rajoittaa ystäväsuhteitani enkä minä hänen. Sen verran fiksu olen etten huolisi aikamiespoikaa tai sellaista joka pitää liian tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa. Tulee vaan mieleen sellaisen miehen kysyvän joka asiaan vanhempiensa mielipidettä ja samalla siis verhottua lupaa. Jos vaikka yhteisasumiseemme tulisi verhottu kielto ja mies tottelisi vanhempiaan olisi sellainen kauheaa elämää.
Syy miksi aloin mietteitäni kirjoittaa on seuraava: itsekyydellään nämä anopit ja apet pilaavat poikansa ja sukunsa tulevaisuuden. Ei se näitä palstalaisten appivanhempia haittaisi, ovathan he mielestänsä kaikkein tärkeimpiä muutenkin ja pojasta vaan polvi pahenee eikä parane. Miksi miehet eivät ymmärrä tätä vaan sokeasti taipuvat kaksinkerroin vanhempiensa vuoksi pilaten oman elämänsä? Onko syy lapsena alkanut koulutus? Äiti on kuningatar ja isä kuningas? Vaimon pitäisi olla se kuningatar ja hän itse perheensä kuningas.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Noin.. Tässä tuli paljon faktaa miniöiden asemasta.. naisten asemasta yleensäkkin missä ei ole tänä päivänäkään juuri mitään kehumista. Miehet eivät todellakaan kohtele vaimoa tasavertaisena. Eivät edes ne fiksuimmat..
Ja kyllä, miniöillä on kova paine JOS haluavat miellyttää appiväkeä. Itseltäni moinen taipumus puuttuu, enkä koita miellyttää juurikaan ketään väkisin (en jaksa, teeskenelköön muut..)
Niin, mistähän johtuu etä itse en vaadi vävy ehdokkaalta mitään, eikä ole mitään ongelmaa ollut kun ei ole mitään pakollisia velvotteita. Hän on sellainen kuin haluaa sekä minä. Näin sen pitäisi mennä anoppi-miniä jutuissakin vaan ei mene.. Syytä en ymmärrä.
ja eiköhän ole niin että tytärtä ei käskytetä kotona.. omituista että monet pojat ovat noin nössöjä todellakin, "ennen oli miehet rautaa.." Miehissä lie tapahtunut joku outo muutos parissa vuosikymmenessä.. tekevät kuen mamma käskee niin täys ylläpito pelaa ikuisuuksiin..
Tunnen perheen, jossa on yksi tytär ja kolme poikaa. Tytär on jo aikoja sitten muuttanut omilleen ja perustanut oman perheen, pari lastakin on.
Pojat sensijaan roikkuvat kotona, yksi "kävi" avioliitossa peräti puolen vuoden ajan, vaimo heitti ulos koska tämä tyyppi ei tosiaankaan toiminut kuin nuori aviomies ja isä, vaan jatkoi poikamiehen tyyliään. No hän muutti takaisin isin ja äiskän luo, tästä on jo pari vuotta!
Kellään pojista ei ole edes ajokorttia vaan vanhemmat kuskailevat heitä milloin mihinkin, pitkiäkin matkoja. (ei ole kyse mistään sairaudesta vaan korttia ei vain ole hankittu, kun kerran vanhemmat kuskaavat...)
Vanhin pojista on 32, nuorin 25. Keskimmäinen poika on hankkinut asunnon mutta käy yhä usein siis USEIN äidillä syömässä! Hänen tyttöystävänsä ovat kaikki jättäneet hänet, mistä mahtaa johtua...
Siis aivan hirveä esimerkki vanhemmista, varsinkin äidistä, joka ei ole edes yrittänyt saada poikiaan lentämään pesästä ihan kunnolla. Mitähän noista sitten tulee? Kun eivät kasva aikuisiksi sitten milllään.
Tämä on yhtä hyvä tietolähde elämään kuin mikä tahansa muukin osio täällä. Ei muuta kuin tutkimaan kuinka kamalaa on parisuhde, avo- ja avioliitot, suku.... Kun on saanut kylläkseen niin on parempi mieli omista valinnoistaan kun kaikki muu on näköjään yksinomaan aivan kamalaa.
Sä muuten pidät aika tiiviisti yhteyttä äitiisi, huomasin. Toivotaan että ei tule sanomista jos se kumppani löytyy....
Pidin anopistani ja kyläiltiin mielellämme puolin ja toisin. Oli oikein mukavaa yhdessä ja kuulumisia jaettiin, samoin apua puolin ja toisin. Myös mieheni oli läheinen oman anoppinsa kanssa, ja eläessään molemmat mummut ja vaarit kuuluivat lähiomaisina perheeseemme. Nyt itse anoppina ja appena pidämme samalla tavalla yhteyttä lastemme perheisiin, on kivat miniät ja vävyt ja hauska viettää aikaa yhdessä. Aloittaja on tainnut saada hiukan väärän käsityksen sukupolvien välisestä yhteydenpidosta.
Ei varmaan aina olekaan ongelma, mutta kuvailet aivan erilaista tilannetta kuin monilla meistä on (ollut).
Jos minä joskus avasin suuni anoppilassa ja kerroin jotain elämästämme, valinnoistamme, mitä tahansa, niin anoppi JOKA IKINEN KERTA mollasi sanomani tavalla jos toisella, hänelle olin ilmeisesti jokin täysin halveksittava olento enkä edes ihminen, niin huonosti hän minua kohteli. Samalla hän tietysti mollasi miestäni, mutta ei hän tuntunut sitä tajuavan...
Lopetin sitten käymiset koska näytti siltä, että hän vain keskittyi minun inhoamiseen ja sain aina pahan mielen. En tiedä sitten, nauttiko hän minun kiusaamisesta? Sitten on kiukutellut siitä kun en kutsu enkä käy. Mies pitää yhteyttä niin kuin ennenkin.
NINKÖ