Kun avoliitto muuttui "kämppiseloksi"

Teet kuten sydän neuvoo snia.JOS nyt jo elo kuin vanhalla pariskunnalla ja ikää vasta 25v..etsi elämä muualta..

että vaihda miestä :)

Minusta kyllä tuntuu että olet kyllästynyt elämääsi, et parisuhteeseen. Sanoit että sinulla ei ole paikkakunnalla kavereita, koulua/työtä tai harrastuksia. Ei ole mikään ihme että arki tuntuu tasaiselta, ja syytät sitä mitä on helpointa syyttää: parisuhdetta. Voi myös olla että ette vain sovi toisillenne, ja olette erkaantuneet toisistanne niin paljon että intohimo on kuollut. Kannattaa kuitenkin ottaa selvää ettei kyse ole vain siitä että intohimosi itse elämään on kuollut.

Aloita aluksi jokin uusi harrastus. Jos miehesi käy töissä, niin todennäköisesti talous antaa sen kohdalla periksi. Oletko hakenut töitä aktiivisesti, tai onko sinulla koulutusta? Jos sinulla ei ole haluamasi alan koulutusta, ja aiot esimerkiksi kevään yhteishaussa hakea johonkin, niin voit ottaa selvää paikkakuntasi työharjoittelupaikoista työvoimatoimistosta. Jotainoikeita töitäkin voi tehdä koulupaikkaa odotellessa. Kannattaa kuitenkin hakea sellaisiin töihin, jossa on nuoria työntekijöitä, joihin voisi ystävystyä.

Onko poikaystävälläsi kavereita paikkakunnalla? Jos, niin pakota poikaystäväsi järjestämään yhteisiä illanviettoja, jossa voit tutustua muihin ihmisiin ja luomaan aivan omia ystävyyssuhteita.

Kun olet laittanut oman elämän kuntoon, niin pohdi sitten parisuhteen merkitystä uudestaan. Arki kuuluu nuorenkin parisuhteeseen vääjämättä, ja usein se alkaa juurikin siitä kun muutetaan yhteen, ja toinen/molemmat käyvät töissä/opiskelevat. Jännitystä elämään ei todellakaan kannata etsiä parisuhteesta vaan aivan muista elämän aspekteistä. Aika usein sitä joutuisi kumppania vaihtamaan, tai arveluttavaan kumppaniin tyytymään, jos sen elämän vaihtelun ja jännityksen tulisi tulla siltä saralta.

Mutta aivan hyvin voi olla että suhde vetelee viimeisiään, en sitä tietenkään kiellä. Tuossa kuitenkin ajatusta joka kannattaa ottaa huomioon.

Hei! Kuulostaa ihan mun elämältä :D Ollaan seurusteltu miehen kanssa 3v ja asuttu yhdessä kohta 2v. Muutin myös kauempaa miehen kotipaikkakunnalle eikä täällä silloin ollut kovin montaa kaveria. Tosin sisko asuu lähellä niin on sentään joku tuttu ollut aina. Jossain vaiheessa mullekin tuli just tollanen olo mistä puhuit. Kaikki on periaatteessa hyvin ja mies on täydellinen, mutta silti mietin onko tämä nyt sitten tässä yms..

En kuitenkaan ottanut eroa hetken mielijohteesta, vaan aloin keskittyä enemmän itseeni ja oman elämäni parantamiseen. Hain kouluun ja pääsinkin, sain paljon uusia tuttuja ja kavereita. Aluksi en ollut varma olinko oikeassa koulussa, mutta nyt tiedän että se oli oikea valinta ja olen oikealla alalla.

Välillä tulee tietysti huonompia kausia kun tuntuu ettei mikään kiinnosta, mutta ei se aina ole pelkästään parisuhteen vika. Nyt kun on miehen (ja töiden) lisäksi muutakin tekemistä ja elämässä jotain tavotteita, niin arkikin kotona sujuu paljon paremmin. :)

Joutenolo saa kenet tahaansa sekopäiseksi! Olet aivan oikeassa että et haluaisi olla jouten ja laiska koska se tekee tuhoa sinun ajatusmaailmassa.

Miksi sitten et etsisi itsellesi tekemistä, luentoja, luokkia, toitä, vapaaehtoista osallistumista, urheilu/jumpparyhmän vetämistä/osallistumista jne jne jne

Olit kenen kanssa ja missä tahaansa tyhjän panttina, nuo samat kummajaisajatukset alkaisivat taas jauhaa mielessäsi.

Samanlaista se on minulla, mutta ei en usko sen vaihtamalla paranevan. Olen ollut miehen kanssa melkein 2v yhdessä ja siitä vuoden avoliitossa ja kihloissa pian 2kk. Olen myös muuttanut miehen paikkakunnalle yli 240km kotipaikkakunnastani. En tuntenut täältä ketään. Sain onnekseni nyt saanut välillä töitä,niin on ollut muuta tekemistä ja aloitin harrastuksen,niin eipä tarvitse kotona loikoilla pitkät päivät :) Kavereitakin on nyt tullut jonkin verran täältä lisää. Kihlattuni on myös hyvä minulle ja en voisi kuvitella ketään muuta rinnalleni.Mies kyllä haluaa perustaa perheen ja on minulle saonut,että voi muuttaa minun vanhalle paikkakunnalleni sitten,kun sen aika on :)

Kiitos asiallisista vastauksista! Teen tällä hetkellä lopputyötä opintoihini, minkä vuoksi olen paljon yksin kotona. Mies käy töissä.

Se on varmasti ihan totta, että minun tuisi hankkia enemmän sisältöä omaan elämääni. Vika ei välttämättä ole parisuhteessa. En voi kuitenkaan kieltää, etteikö parisuhdekin kaipaisi piristystä. Ongelma on se, ettemme oikein osaa viettää yhteistä vapaa aikaa. Iltaisin ja viikonloppuisin istumme molemmat omien tietokoneidemme ääressä tai teemme muuta yhtä kehittävää. Parhaimpia ovat mielestäni ne viikonloput, jolloin matkustan tapaamaan kavereitani tai perhettäni.

Miehen kavereihin olen tutustunut jonkin verran, mutta heilläkin alkaa olla jo lapsia, jolloin tapaamiset harvenevat ja/tai ovat miespainotteisia. Niistä ei paljoa "hyötyä" ole minulle ollut.

Hei, minä olin myöskin tuon kaltaisessa suhteessa, kaikki oli tosi hyvin mutta jostain se kummallinen tunne vain tuli, onko tämä tässä? Tuntui samalta tosi surulliselta ajatella niin ja yritin kovasti etsiä muita syitä tunteisiini. Lopulta erosimme ja se olikin vaikeaa mutta päätin että laitan oman elämäni ensin kuntoon ja toisin sanoen, halusin laittaa oman elämäni sille radalle jolle halusin sen kuuluvan ja sen jälkeen vain toivoa että joku jonka elämä kulkee samaa rataa kuin minunkin löytäisi minut. Se oli aika pelottavaa, koska emme me tässä nuorene ja halusin kuitenkin naimisiin ja perheen ja kyllähän noissa asioissa kestää. Mutta löysin kuin löysinkin oman sielun kumppanini! Meillä on samat unelmat ja samat kiinostuksen kohteet! Joskus elämä ja arki tietty tylsistyttää mutta ne tunteet ei ole ikinä kohdistunut kumppaniini ja minulla on vain syvä tieto siitä että hän on se oikea minulle! Tietty voi sanoa että olen hyvin onnekas että näin kävi! Joka tapauksessa, halusin tarjota myös tämän vaihtoehdon sinun ajatuksillesi, mutta onhan siinä tietty se suuri riski joka sinun täytyy vain itse punnita...

Sama homma täällä. Muutin taajamasta maalle n. 120 km päähän ystävistä ja perheestä. Ollaan oltu yhdessä n. 5 vuotta, lasten hankkiminen ei ole ajankohtaista, ikää alle 30v..Meidän ongelma vaan on siinä että kummallakin on omat harrastuksena, miehellä omat jutut vie kaiken ajan (ja rahat). Olen monta kertaa pohtinut että olisi niin kiva kun olis niitä yhteisiä juttuja. Itselleni matkustelu ja uusien ihmisten tapaaminen on se henkireikä, mieheni taas on aika erakkoluonne eikä usein tapaa kavereitakaan. Asiasta on juteltu monet kerrat, mutta hän laittaa mieluummin rahansa omiin harrastuksiin kun yhteisiin tekemisiin.. Pohdin usein että elämällä olisi paljon enemmän tarjottavaa ja maailma on mahdollisuuksia täynnä... Olemme ehkä jo enemmän ystäviä kun pariskunta, sen takia mietinkin onko tässä enää mitään järkeä. EI ole oikein mitään sisältöä elämässä, itse olen kouluja käynyt ja hyvä työ on, mutta tosiaan kaipaan jotain enemmän....

Kuulostaa hyvin tutulta. Muutin miehen perässä toiselle paikkakunnalle ja huomaan olevani onneton. Kun käyn tapaamassa vanhoja ystäviä ja perhettä toisella paikkakunnalla, niin huomaan olevani pitkästä aikaa onnellinen ja nauravainen. Parisuhde on ihan tavallinen ja iltaisin mekin joko katsomme telkkaria tai olemme omilla läppäreillämme. Emme keskustele tai tee mitään yhdessä. Luulen, että haluan erota.

Vaikea tilanne.. Tai kuinka sen ottaa..

Oma tilanteeni tai tuntemukseni omasta elämästäni on.. Jotain samansuuntaista..??

Muutettu n.10-v sitten nykyiselle paikkakunnalle, jossa ei ole kummallakaan sukulaisia/ystäviä.

Työnperässä ajatuksena varmempi työ ja toimeentulo perheen perustamis mielessä.

Itse en ole ikinä tykännyt asua täällä ja tuntuu että kokoajan on vaan suurempi halu muuttaa kotipaikkakunnalle vaikkakin kaverit siellä ovat ns. etääntyneet ja osa myös muuttanut työn perässä muualle.
Mut se ilmapiiri ja ne ihmiset.

Alkuun meni ihan okei täällä uudella paikkakunnalla, joka vkl mentiin kotipaikkakunnalle täällä illat olla möllötettiin syötiin ja töllöö kateltii.

Sitten tuli lapset vuorotyö ja omakotitalon velat.

Haasteellista kun molemmat ovat vuorotöissä ja on pienet lapset, kun tähän yhdistää työantajat jotka eivät jousta missään asiassa, eikä kertakaikkiaan sulata sairaslomia etenkään lasten. Sitä on valvottu vuorokausi tolkulla kun olet vuoronperään töissä ja kotona kipeitten lasten kanssa.Työ kummiskin stressaavaa.
Sekä isot remontit samanaikaisesti talossamme käynnissä. Apua ei olla mistään pyydetty eikä siten saatukkaan.
Kahdestaan ei olla esim. päästy minnekkään ulos viimeiseen 8-vuoteen kuin pari kertaa. Kotiseudulla käydessä muutamaksi tunniksi.


Tuo ajatus että kärsin täällä olosta ja tunnen olevani koditon on inhottavaa.
Tippa on linssissä ja olen nykyään pahalla päällä kun joudun kotiseudulta palamaan tänne tunteettomien/ärsyttävien ihmisten ja tylsän työn luokse.

Eihän tämäkään nyt pahalta kuulosta onhan ihmiset paljon pahemmassakin jamassa meillä on työ koti ihanat lapset ollaan terveitä ruokaa yllin kyllin, näitä asioita itselleni melkein päivittäin jankutan että kaikki on hyvin ,,,,,
mutta sitten on vielä yksi asia joka itseäni yhä enemmän askarrauttamaan.
Ikää kertyy ja vain yksi elämä.

Onko hän se oikea !!! ???

Avopuolisoni on ihana ihminen monellakin tapaa.. Uskollinen rehti vaatimaton nöyrä tasapainoinen ei ole kenellekkään kade vahva ihminen henkisesti ei rajoita minun menoja (joita nyt ei oikein ole, mut ei koskaan ole sanonut et mene) todella hyvä ihminen ei puhu kenestäkään pahaa ei juoruile yms. mitään neg. ei yleensä tule. Kova halua auttaa yms. erittäin kiltti ihminen.

Hänellä ei ole mitään unelmia haaveita tavoitteita hänelle riittää koti ja perhe.. esim. tämä paikkakunta ei aiheuta hänelle mitään ongelmaa...en tiedä onko se pelkkää plussaa.. !!
Mutta...Eihän kaikki voi silti olla ihan niin hyvää..
Esim. seksi ei ole oikein sujunut koskaan hyvin vrt. entisiin kumppaneihin, eikä hän sitä usein haluakkaan. Hän kokeen sen hirveänä painostuksena jos yritän vihjata jollain tapaa esim. pari viikkoa edellisestä yrittämisestä et olisiko jo aika.. Sanonut minulle miksi et vedä käteen !!???

SSSeksi, .. en useastikkaan saa hänestä tyydytystä, eikä hän ei ota/anna suu seksiä ja harvoin tyydyttää käsin tai edes yrittää.. Ne on kaikki pakko pullaa.
Enkä tosiaan itsestäni painosta. esim synnytysten yhteydessä meni 4kk ainaskin että meillä oli mitään tai hän olisi koskenut yms.. eikä ollut masennuksia... Hän on silla lailla tosi vahva ihminen .

Läheisyyttä... Hän ei ole kainalossa kehräävä eikä tykkää suukottelusta haleista silittämisestä ei tehdä eikä ottaa vastaan..

Sosiaalisuus.. Hän on epäsosiaalinen .. Hänellä on muutama hyvä kaveri mutta ei jaksa pitää yhteyttä.. melkein minä pidän heihin enemmän yhteyttä kuin hän.
Lapsilla on muutama kaveri ja aina ne ovat tulleet minun kautta eli minä miehenä hoidan muitten lasten äitien kanssa kaikki kanssakäymiset. Hän ei vaan tarvitse muita tai ei kiinnosta muut paremminkin.
Muutenkin kaikki asioiden hoidot ja asioista huolehtimen on täysin minun kontolla.

Keskustelua saamme keskenäänkään aikaan, vain hänen juotua minimissään viinipullo.
Sitten tulee ihan mielenkiintoisia keskusteluja ja seksikin rupeaa maistumaan kummasti ja hänelle jos sanoo ei siinä humalan asteessa alkaa hirveä huuto.
.
Yritän saada häntä aina silloin tällöin, kun olisi mahdollisuus että mene nyt kaverille tai ulos niin ei ..

Hän on toisaalta napakka mutta ei mitenkään marttakerho täti tai aikaan saava ihminen.

Itse sosiaalinen ja seuranhaluinen kaikenlaisia tavotteita olisi elämälle, hellyden kipeä ja seksistä pitävä.
Eli aika vastakohdat vieraalla paikkakunnalla pienet lapset on ollut aika vaikeaakin välillä.

Olenkin hälle sanonut ollaan ku veli ja sisko .. ihan yes, mut ei mitään kosketusta..

Jotenkin tuntuu, että te kaikki, jotka kaipailette kotiseudullenne, ette ole kasvaneet oikeasti aikusiksi ja olette läheisriippuvaisia suvustanne.

Panostakaa parisuhteeseenne ja omaan perheeseenne.
Se, jos mikä on kaikista tärkeintä - paikkakunnasta riippumatta.

Ihmisten nyt vain on muutettava työn perässä ja sopeuduttava.
Mitä se oma synnyinpaikka teille antaisi, muuta kuin työttömyyttä?