Puranpa tässä tunteitani kirjoittamalla ja toivon, että se helpottaa oloa.
Tyttöystäväni jätti minut 1,5kk sitten, koska ei kuulemma enää rakastanut minua muuna kuin ystävänä. Oli ihastunut toiseen tästä syystä ja alkoi seurustelemaan tämän kanssa heti eromme jälkeen...ei osannut perustella muuten ja mitäs minä niitä perusteluja kärttämään. Kyllä ihminen itse tietää omat tunteensa eikä ketään voi pakottaa rakastamaan. Rakastin/rakastan tätä naista aivan mielettömästi ja viimeiset viikot ovat olleet minulle yhtä tuskaa ja ikävää. Ei ole ollut hetkeä jolloin en olisi ajatellut tai kaivannut häntä, mutta olen kovettanut itseni enkä ottanut yhteyttä antaakseni hänelle rauhan. Sydämmeehän se sattuu mutta joskus rakkaus on sitä, että antaa toisen mennä :'( Ja ehdimme siis seurustella reilut 2 vuotta, tuntea 3,5 vuotta ja asua yhdessä noin 9kk.
Pahinta kaikessa on, että suhteemme oli kaikin puolin hyvä: ei ollut riitoja, arvomme ja asenteemme olivat samat , halusimme molemmat tulevaisuudelta samoja asioita, seksi toimi, tulimme toimeen todella hyvin ja meillä oli niin paljon omia inside-juttuja että monet varmaan olisivat pitäneet meitä hulluina jos olisivat nähneet sen menon. Olimme myös tarpeeksi erilaisia, niin että täydensimme toisiamme eikä tuntunut, että seurustelisi vain itsensä naispuolisen kopion kanssa. Ja piru vie, että Hän olikin kaunis! En usko ikinä löytäväni niin kuvankaunista naista yhdistettynä sellaiseen älyyn ja persoonaan.
Olihan meillä vaikeuksia, mutta ne olivat meistä kahdesta riippumattomia ympäristön tai elämäntilanteen asettamia. Olotilaani ei paranna yhtään se, että kaikki nuo mainitsemani ongelmat alkoivat vähitellen selviämään ja tuntui kuin lopultakin olisimme päässeet kulkemaan esteettä kohti sitä yhteistä tulevaisuutta, josta olimme puhuneet. Nyt se kaikki on vain kaunista puhetta.
Mutta sitten yhtäkkiä hän vai sanoi alkaneensa epäillä tunteitaan. Kuulemma jos puhuttiin kihloista, ei hän enää ollutkaan varma ja ajatus ei tuntunut niin onnelliselta kuin sen olisi pitänyt. Sitten tämä ihastuminen toiseen ihmiseen sai hänet lopullisesti pois tolaltaan ja hän pisit poikki. Ei voi kuulemma ihastua toiseen jos rakastaa toista. Kuulemma puuttui "se jokin".
Elämältäni lähti pohja pois ja yhtäkkiä se tulevaisuus, jota kohti olimme menossa, murskattiin ja minulta vietiin rakkain ihminen viereltäni. MIelestäni meiltä jäi kaikki aivan kesken, ilman kunnollista loppua. Ja oliko ne kaksi vuottakin vain valhetta. Kaikki ne kerrat kun sanottiin rakastavamme toisiamme? Voin vieläkin kuulla päässäni hänen ihanan äänensä kuiskaamassa "Mä rakastan sua niin paljon." :'( Olen kyseenalaistanut koko oman nykyisen elämäni ja miettinyt, mihin suuntaan sitä nyt lähtisi? Olo on kuin eksyneellä lapsella keskellä maailmanloppua. Minulla ei ole huonoja muistoja joilla voisin yrittää helpottaa oloani, ja hyvät muistot vain repivät haavaa ja ikävää suuremmaksi. Hän haluaisi edelleen olla ystäviä, mutta itse en pysty siihen näiden tunteideni kanssa. Molemmilla on ikävä toista, mutta toisella eri syystä kuin toisella. Samalla pelkkä ajatus, että menettäisi toisen elämästään kokonaan saa vain jatukset juoksemaan ei niin terveille poluille.
Olen yrittänyt kääntää ikävää vihaksi, koska sen sanotaan helpottavan ja minulla olisi kaikki edellytykset siihen. En vain pysty...voin olla vihainen hänelle, mutta samalla tiedän rakastavani häntä ja olevani vihainen juuri siksi.
Tiedän, että varsinainen elämä ei lopu tähän. Se ei vain enää tunnu miltään nyt kun hän ei ole vierelläni. En pelkää jääväni yksin, mutta en ole yhtään varma pystynkö koskaan tuntemaan ketään kohtaan yhtä vahvasti kuin Häntä. En halua vain "tyytyä" johonkin, koska se ei olisi reilua ketään kohtaan. Tiedän myös, että olen hyvä tyyppi ja minulla on asiat hyvin kaikin puolin muuten. On hyviä ystävia, rakastava perhe, töitä, opiskelupaikka ja olen vielä nuori. Mutta jotenkin näistä asioista ei vain osaa iloita ja tulee huono omatunto.
Vaikka pitäisi mennä eteenpäin, toivon koko ajan sisimmässäni Hänen tajuavan, mitä menetti ja palaavan takaisin. Ei välttämättä siihen vanhaan, vaan uuteen ja parempaan parisuhteeseen. Tiedän asioita, joissa minun on petrattava ja teen tälläkin hetkellä töitä sen eteen. Puhuimme lyhyesti pari päivää sitten ja hän sanoi itselläänkin olevan vaikeaa ja tuskaa luopumisen kanssa. On kuulemma itkenyt joka ilta. Haluaisin lohduttaa häntä, mutta olen itse vielä aivan liian hajalla lohduttaakseni ilman, että kuulostan siltä kuin yrittäisin manipuloida häntä tulemaan takaisin.
Tulipa sekavaa tekstiä. Sen siitä saa kun alkaa tilittää...kaikki te, jotka olette kokeneet jätetyksi tulemisen tuskan, otan nyt osaa sata prosenttisesti ja ihailen teitä, jotka olette saaneet itsenne koottua. Tietysti tunteet ovat niin henkilökohtaisia, että jokainen kokee eron eri tavalla mutta kuitenkin. Toivon, että voin joku päivä sanoa itsekin päässeeni yli, mutta nyt vain elättelen edelleen turhia toiveita....vaikka järki sanoo ihan muuta
Tyttöystäväni jätti minut 1,5kk sitten, koska ei kuulemma enää rakastanut minua muuna kuin ystävänä. Oli ihastunut toiseen tästä syystä ja alkoi seurustelemaan tämän kanssa heti eromme jälkeen...ei osannut perustella muuten ja mitäs minä niitä perusteluja kärttämään. Kyllä ihminen itse tietää omat tunteensa eikä ketään voi pakottaa rakastamaan. Rakastin/rakastan tätä naista aivan mielettömästi ja viimeiset viikot ovat olleet minulle yhtä tuskaa ja ikävää. Ei ole ollut hetkeä jolloin en olisi ajatellut tai kaivannut häntä, mutta olen kovettanut itseni enkä ottanut yhteyttä antaakseni hänelle rauhan. Sydämmeehän se sattuu mutta joskus rakkaus on sitä, että antaa toisen mennä :'( Ja ehdimme siis seurustella reilut 2 vuotta, tuntea 3,5 vuotta ja asua yhdessä noin 9kk.
Pahinta kaikessa on, että suhteemme oli kaikin puolin hyvä: ei ollut riitoja, arvomme ja asenteemme olivat samat , halusimme molemmat tulevaisuudelta samoja asioita, seksi toimi, tulimme toimeen todella hyvin ja meillä oli niin paljon omia inside-juttuja että monet varmaan olisivat pitäneet meitä hulluina jos olisivat nähneet sen menon. Olimme myös tarpeeksi erilaisia, niin että täydensimme toisiamme eikä tuntunut, että seurustelisi vain itsensä naispuolisen kopion kanssa. Ja piru vie, että Hän olikin kaunis! En usko ikinä löytäväni niin kuvankaunista naista yhdistettynä sellaiseen älyyn ja persoonaan.
Olihan meillä vaikeuksia, mutta ne olivat meistä kahdesta riippumattomia ympäristön tai elämäntilanteen asettamia. Olotilaani ei paranna yhtään se, että kaikki nuo mainitsemani ongelmat alkoivat vähitellen selviämään ja tuntui kuin lopultakin olisimme päässeet kulkemaan esteettä kohti sitä yhteistä tulevaisuutta, josta olimme puhuneet. Nyt se kaikki on vain kaunista puhetta.
Mutta sitten yhtäkkiä hän vai sanoi alkaneensa epäillä tunteitaan. Kuulemma jos puhuttiin kihloista, ei hän enää ollutkaan varma ja ajatus ei tuntunut niin onnelliselta kuin sen olisi pitänyt. Sitten tämä ihastuminen toiseen ihmiseen sai hänet lopullisesti pois tolaltaan ja hän pisit poikki. Ei voi kuulemma ihastua toiseen jos rakastaa toista. Kuulemma puuttui "se jokin".
Elämältäni lähti pohja pois ja yhtäkkiä se tulevaisuus, jota kohti olimme menossa, murskattiin ja minulta vietiin rakkain ihminen viereltäni. MIelestäni meiltä jäi kaikki aivan kesken, ilman kunnollista loppua. Ja oliko ne kaksi vuottakin vain valhetta. Kaikki ne kerrat kun sanottiin rakastavamme toisiamme? Voin vieläkin kuulla päässäni hänen ihanan äänensä kuiskaamassa "Mä rakastan sua niin paljon." :'( Olen kyseenalaistanut koko oman nykyisen elämäni ja miettinyt, mihin suuntaan sitä nyt lähtisi? Olo on kuin eksyneellä lapsella keskellä maailmanloppua. Minulla ei ole huonoja muistoja joilla voisin yrittää helpottaa oloani, ja hyvät muistot vain repivät haavaa ja ikävää suuremmaksi. Hän haluaisi edelleen olla ystäviä, mutta itse en pysty siihen näiden tunteideni kanssa. Molemmilla on ikävä toista, mutta toisella eri syystä kuin toisella. Samalla pelkkä ajatus, että menettäisi toisen elämästään kokonaan saa vain jatukset juoksemaan ei niin terveille poluille.
Olen yrittänyt kääntää ikävää vihaksi, koska sen sanotaan helpottavan ja minulla olisi kaikki edellytykset siihen. En vain pysty...voin olla vihainen hänelle, mutta samalla tiedän rakastavani häntä ja olevani vihainen juuri siksi.
Tiedän, että varsinainen elämä ei lopu tähän. Se ei vain enää tunnu miltään nyt kun hän ei ole vierelläni. En pelkää jääväni yksin, mutta en ole yhtään varma pystynkö koskaan tuntemaan ketään kohtaan yhtä vahvasti kuin Häntä. En halua vain "tyytyä" johonkin, koska se ei olisi reilua ketään kohtaan. Tiedän myös, että olen hyvä tyyppi ja minulla on asiat hyvin kaikin puolin muuten. On hyviä ystävia, rakastava perhe, töitä, opiskelupaikka ja olen vielä nuori. Mutta jotenkin näistä asioista ei vain osaa iloita ja tulee huono omatunto.
Vaikka pitäisi mennä eteenpäin, toivon koko ajan sisimmässäni Hänen tajuavan, mitä menetti ja palaavan takaisin. Ei välttämättä siihen vanhaan, vaan uuteen ja parempaan parisuhteeseen. Tiedän asioita, joissa minun on petrattava ja teen tälläkin hetkellä töitä sen eteen. Puhuimme lyhyesti pari päivää sitten ja hän sanoi itselläänkin olevan vaikeaa ja tuskaa luopumisen kanssa. On kuulemma itkenyt joka ilta. Haluaisin lohduttaa häntä, mutta olen itse vielä aivan liian hajalla lohduttaakseni ilman, että kuulostan siltä kuin yrittäisin manipuloida häntä tulemaan takaisin.
Tulipa sekavaa tekstiä. Sen siitä saa kun alkaa tilittää...kaikki te, jotka olette kokeneet jätetyksi tulemisen tuskan, otan nyt osaa sata prosenttisesti ja ihailen teitä, jotka olette saaneet itsenne koottua. Tietysti tunteet ovat niin henkilökohtaisia, että jokainen kokee eron eri tavalla mutta kuitenkin. Toivon, että voin joku päivä sanoa itsekin päässeeni yli, mutta nyt vain elättelen edelleen turhia toiveita....vaikka järki sanoo ihan muuta
Vastaukset 15
Vanhimmat
Huh-huh... Kuuulostaa ihan omalta erotarinaltani ! Me seurustelimme hiukan kauemmin ja asuimme siitä 2,5 vuotta yhdessä. Hän oli ensimmäinen seurustelukumppanini ja koin paljon hänen kanssan. Eron syyt olivat myös sellaisia, jotka olivat juuri alkaneet korjaantumaan..
Itsellä erosta nyt 3kk.... Shokkivaihe kesti ihme ja kumma vain noin 2 viikkoa! Pitkään voin hyvin, mutta nyt on alkanut taas masentamaan. Tuska ja suru on vaihtunut todella kovaan ikävään ja toivottomuuteen. Tapasinpa uuden ihmisenkin vain huomatakseni, että olen todella valikoiva miesten suhteen ja että kukaan ei tunnu oikealta eksäni jälkeen.
Eniten on ikävä juuri niitä inside-vitsejä ja muita urpoiluja... Sitä kun kehtasi olla tasan niin hölmö toisen seurassa kuin vain halusi.
Olemme eksäni kanssa jatkaneet "tapailua", mutta eipä hänen tunteensa taida enää palata, vaikka ongelmamme ovatkin kokonaan poissa. Tiedän, että tämä säätäminen kannattaisi lopettaa, mutta jos sen teen, en tiedä onko herääminen enää aamuisin koskaan kivaa :D
Paljon tsemppiä sinulle! :) Kuulostat todella järkevältä tyypiltä ja maailmassa on niitä paljon, joten etköhän vielä jonakin päivänä löydä yhtä kivan ihmisen..
Tuo sinun tekstisi on kuin suoraan minun pääni sisältä.
Tiedän tasan tarkkaan tuon tunteen, kun tuska ja suru kaikki muuttuu vain hirveäksi ikäväksi toista kohtaa ja toivottomuuden tunnetta. Itsekin olen jo yli sen pahimman shokkivaiheen ja nyt sitten vaan kituutetaan eteenpäin. Välillä on parempia hetkiä(luojan kiitos niistä!) mutta yleensä niitä seuraa vastaavasti sellainen paljon synkempi masennus. Yleensä olen huomannut tämän, kun olen ystävieni seurassa. Pystyn kohtuu rehellisesti sanomaan olevani aidosti iloinen heidän seurassaan, mutta heti kun jään yksin tulee sellainen romahdus. Enkä tietenkään voi kiusata heitä 24/7 vaikka haluaisin.
Jotkut sanovat ikävän olevan vain ikävää tapaa ja itse suhdetta kohtaan, mutta voin sataprosenttisesti sanoa ikävöiväni tätä henkiöä, kaikkine vikoineenkin. Tuo keskinäinen "urpoilu" oli ihanaa, enkä ikinä voisi kuvitella pystyväni samaan enää kenenkään muun kanssa...jo sen takia, että se muistuttaisi minusta liikaa kaikesta. Ja ikävä myös kaikkia pikkuasioita, joita vain me osasimme arvostaa. ja asioita, joita minä hänessä arvostin.
Aina välillä tulee sellainen hirvä stalkkeri-fiilis, että olisi pakko nähdä toinen edes vilahdukselta ja varmistaa, että hän on vielä kunnossa mutta onneksi järki tulee siinäkin väliin. Ja tosiaan, hän haluaisi olla ystäviä ja nähdä, mutta tosiaan vasta kun pystyn rehellisesti olemaan ystäviä. Toisin sanoen pelkään, että on katkaistava välit kokonaan koska en ole varma tuleeko sitä päivää koskaan. Hänen kaltaisten naisten kanssa ei vaan voi olla ystävä :)
Oletko varma, että eksäsi ei tunne jotain, jos kerta haluaa edelleen "tapailla"? Onko hänellä jo joku uusi? En tiedä miksi, mutta itse olisin valmis odottelemaan vaikka vuosia, jos tietäisin tämän olevan vain iän mukanaan tuoma vaihe. Mutta koska ei voi olla varma, en siis voi sitä tehdä vaan on pakko mennä eteenpäin. Katsotaan sitten. Jos meidät on tarkoitettu yhteen(niinkuin itse jaksan uskoa) niin se tulee sitten.
Tällä hetkellä ei kuitenkaan edes nappaa heittää uusia verkkoja vesille, koska en ole siihen vielä valmis. Tällä hetkellä maailmassa ei vain minun silmiini ole kauniita naisia :D
Kiitos tsempistä, samaa sinulle ja toivotaan, että meidän molempien tilanne paranee suuntaan tai toiseen.
Itellä on parikin kokemusta vähän vastaavanlaisista jutuista.
Pari kysymystä tässä on ehkä oleellista miettiä.
1. Rakastiko hän sinua oikeasti, jos kykeni aloittamaan suhteen tuosta vain toisen kanssa?
2. Haluatko elää sellaisen ihmisen kanssa, joka ei jostain syystä rakasta sinua?
3. Haluatko elää loppuelämäsi epävarmuudessa?
Jos kykenet näihin kysymyksiin vastaamaan ei, niin olet päässyt ajatuksissasi oikeaan suuntaan. Jos et vielä siihen pysty anna itsellesi aikaa ja ehkä huomaat, että pystyt jonain päivänä. Silloin olet päässyt askeleen eteenpäin luottaen siihen, että sua varten on olemassa jotain vielä parempaa.
Niin teen minäkin uskoen siihen joka päivä.
Hienosti kirjoitit ja osaat tuoda ajatukset/tunteesi esille. Kuulostat että olet ihan täyspäinen mies:) jolla on sydän totaalisesti rikki.
Olisin voinut kirjoittaa tuon saman 12 vuotta sitten. Mutta rikki menin totaalisesti. Lataamossakin kävin kääntymässä 3 kertaa. En ole sen koommin rakkaudessa kunnostautunut tunnetasolla. Nuppi on tosin parempi kuin ennen tyttöystävän jättämistä/kilahtamista. Se jättäminen jotenkin resetoi aivoni kasvoin uudelleen ihmisenä tiellä joka on aito.
Mutta arvet se jätti. Nyt 12 vuotta tuon jälkeen en ole osannut enää ihastua/rakastua ja tunnepuoli onkin puolikuollutta muutenkin.
Mutta takas sun ongelmaan. Tiedän että tämä on vaan sananhelinää ja ei auta konkreettisesti. Jatka elämääsi olemalla aktiivinen. PUHU jollekin asiasta, se helpottaa. Aika parantaa.
Ja oleellisiin: nuoret ihmiset, pääosin naiset haluavat kokea muita ihmisiä/elämää ennenkuin asettuvat aloilleen. Joten uskon, että naisesi alkoi ajattelemaan:" Tätäkö se on nyt koko loppuelämä? Mitä muuta minulle maailma tarjoaa?"
Mutta tsemppiä paljon!
Ps. Älä turruta itseäsi alkoholilla.
Rpped apart: Ikävää kuulla miten sinulla mennyt. En tiedä miten hyvin nämä sanat välittyvät näin foorumien kautta, mutta toivon vilpittömästi sinullakin joskus vielä valoa tunnepuolella. Ja ei huolta, en ole enkä koskaan aikonutkaan hukuttaa itseäni alkoholiin. Siitä ei hyvää seuraa.
Olen tässä nyt vähän selaillut ympäriinsä suomi24:sta ja ottanut osaakin joihinkin keskusteluihin ja se on antanut minulle vähän sitä paljon kaivattua perspektiiviä asioihin. Olen nyt vakuuttunut että omat tunteeni ovat mitä ovat ja että edelleen rakastan tätä naista, en vain kaipaa sitä suhdetta ja totuttua tapaa.
Jos rakkaus oli aitoa, se kyllä löytää vielä tiensä takaisin. Mutta menen silti eteenpäin omassa elämässäni.
Ja se on NIIN pirun helppo sanoa noin, ja hetken päästä tuntea taas ihan erilailla :/
Exä soitteli just muuton järjestelyistä ja nyt on taas sellanen maailma loppuu fiilis ja ikävä painaa....tällästä tunteiden vuoristorataa tää tulee olemaan vielä pitkään...
Voi ei bluebird87... Musta on vaan niin älytöntä minkälaista vertaistukea täältä netistä voikaan löytyä. Oon se joka" jätettiin", oot kommannu mulle... Se on ihana tietää, et täs maailmas on muitakin keitten elämä on heittäny volttia, kun tuntuu siltä, et on ainut maailmas ja niin yksin näitten tunteitten kaa. Sun pitää jatkaa elämään. Älä tyydy tuudittaudu siihe, et se nainen tajuis mitä menetti, kun sut jätti. Mee elämäs eteenpäin, vaikka se kuin tyhjältä ja päämäärättömältä nyt tuntuukin. Voihan olla, et naises tajuaa virheensä ja haluaa sut sit takas... Mut voi olla, et sä oot sit jossain ihan muualla elämässäs. Mä en myöskään osaa aatella mun elämää ilman mun miestä, mutta pakkohan se olis, jos me päädytään kokeilusta huolimatta sit kuitenkin eroon. Pää pystyyn ja niin kuin joku mulle kirjoitti, et tee niitä asioita mistä sulle tulee hyvä mieli. Mä huomasin ainakin se, et kun pitää ittensä kiireisenä, ei koko aikaa tarvii aatella toista. Vaikka se toisen menettämisen pelko ja ikävä iskee vähän väliä. Tsemppi sulle. Voimahali. Yhes näist jauhamalla me jo vähän helpotetaan olojamme. Tonne mun palstaan voit avautuu ihan kaikesta mitä mieleen tupsahtaa....
Ihmiset on erilaisia. Kiva tyyppi kiinnostaa jonkin aikaa, mutta jos se jokin kuitenkin puuttuu niin hankalaa tulee olemaan. Minä seurustelen, mutta sydämessäni taidan rakastaa ihan eri miestä. Häntä kun en tule koskaan saamaan niin tyydyn sitten tähän toiseen, kilttiin ja hyvään mieheen. Mutta se toinen mies saa sydämeni sykähtämään vaikka näkisin hänet kauempaa ja selkäpuolelta. En voi sille tunteelle mitään vaikka kuinka järjellä selitän asiaa. Sen tiedän, että jos ihme tapahtuisi ja se mies haluaisi seurustella kanssani niin tämä nykyinen miesystävä jäisi. Kuulostaa kamalalta ja tunteettomalta ja pidän kamalana ihmisenä itseäni (kuten tekin pidätte), mutta rehellisesti kerron asiat tässä. Olen sanonut nykyiselle miehelle että rakastan häntä kun tavallaan rakastankin koska huolehtii ja on kiltti. Välillä mietin rakastanko vaan ystävänä ja tärkeänä ihmisenä, mutta en sydämen valittuna.
Minusta on iha loogista, että ihminen on tällaisessa tilanteessa....
Ei ole mitään lakia, että "ihminen voi rakastaa vain yhtä ihmistä".. Kyllähän me rakastetaan ystäviä, sisaria, veljiä, vanempia, puolisoja, eläimiä.....
Ymmärrän, että on vaikeaa valita riskillä yrittää sitä "se oikeaa", kun ei voi olla varma toimisiko suhde hänen kanssaan/saisiko vastakaikua. Usein ns. vaikeat suhteet ovat juuri niitä, joissa rakastetaan tulisesti. Sitten normaalin ihanan ja kiltin kumppanin kanssa, jonka kanssa suhde toimii hyvin, voi rakkaus olla ns. laimeampaa.. Tämä ihan siitäkin syystä, ettei ole tarve rakastaa ja kiintyä niin paljoa, koska parisuhde on vakaalla pöydällä. Usein dramaattisissa suhteissa juuri kiintyy niin kovasti, kun ei voi olla varma jatkuuko suhde ikuisesti ja tulee ns. riippuvaiseksi toisesta...
Itse olen kokenut juuri tämän vaikean suhteen ja tiedän, että tulen rakastamaan ikuisesti tätä eksääni jollakin tasolla... Seuraavaksi olen kuitenkin valmis ottamaan sen ihanan ja helpon suhteen vähemmälläkin intohimolla. Uskon, että ne suhteet ovat kuitenkin niitä, jotka lopulta kesävät kauiten.
Älä pidä itseäsi pahana ihmisenä, et sitä varmasti ole. Jos et usko tulevaisuuteen tämän unelmiesi miehen kanssa, voisit koittaa unohtaa hänet ja panostaa vain täysin nykyiseen puolisoosi. Olen varma että rakkautenne kasvaa, jos pystyt jollain tasolla päästämään irti tästä unelmastasi. Jos et kuitenkaan tunne, että hän olisi sinulle myös "se oikea", ei ehkä kannata sitäkään suhdetta jatkaa. :)
Jonkinlainen päätös kuitenkin kannattaa tehdä, jotta ei tunne olevansa täysin loukussa.
Tälläsiä yksinäisen perjantai-illan mietteitä...tästä on tullut joku purkautumiskanava minulle. Pitäisiköhän avata joku blogi, eronneet tuntuvat joskus tekevän sellaisia?
Nyt on sitten yhteinen asunto tyhjennetty melkein kaikesta, exä on jo vienyt tavaransa ja mullakin vain isoimmat huonekalut jäljellä. Sitä ei osaa kuvaillakkaan kuinka tyhjältä tällä hetkellä tuntuu. Maanataina muutto uuteen asuntoon, omaan yksinäisyyteen. Jos totta puhutaan, pelottaa ihan p********ti. Kun lopultakin joutuu oikeasti konreettisesti havahtumaan siihen kuinka yksin oikeasti on.
Olin tuossa eilen ystävieni kanssa iltaa istumassa, ja oli jotenkin outo olo. Tiesi että on välittävien ihmisten ympäröimä, mutta samalla ei ole koskaan tuntenut itseään niin yksinäiseksi. Ulospäin näytin iloiselta ja nauroin muiden mukana, vaikka sisälläni vain huusin yksinäisyyttäni, ikävää ja surua. Teki mieli käpertyä pieneksi palloksi ja nukahtaa ikuiseen uneen, jossa voisi elää onnellisimpia muistojaan eikä koskaan herätä. Tiedän, tämä kuulostaa todella häiriintyneeltä mutta niin se vain on.
Olen koko tämän päivän vain elänyt muistoissa ja ikävöinyt. Yritin käydä lenkillä juoksemassa itseni uuvuksiin, mutta adrenaliini ei vain lopu kun keho on viimeisen kuukauden käynyt sillä. Itkin koko lenkin ajan, kun muisto toisen perään tulvi päähäni. Haluaisin niin vain taas tuntea rakastamani ihmisen taas lähelläni, hengittää hänen tuoksuaan, pitää häntä hyvänä ja saada rakastaa häntä...
Kun olisikin vain tuo yksiäisyys joka vaivaa. Siitä sentään voi keplotella pois kun vaan asennoituu oikein. Ensimmäiset yöt uudessa asunnossa tulevat kyllä olemaan varmaan aika unettomia, mutta ajan myötä se siitä. Toivon samaa tälle ikävälle ja rakkaudelle. Ne tunteet jotka eivät vain suostu kuolemaan. Päinvastoin, ne vain voimistuvat ja tuntuvat tukahduttavan kaiken muun alleen, eritoten sen järjen.
Järki vs Tunteet: En pidä sinua huonona ihmisenä jos olet rehellinen. Samasta syystä en pidä exäänikään huonona ihmisenä ja siksi minun on vain päästettävä hänetkin menemään. Mutta minusta siinä teet väärin, että annat tämän sinun nykyisen luulla, että rakastat häntä aidosti. Sinun kannattaisi puhua näistä tunteistasi. Se tulee satuttamaan häntä, mutta ainakin hän tietää siitä. Ja jos tämä sinun ihastuksesi kohde ei vastaa tunteisiisi, voit myös sanoa että et ole jättämässä nykyistäsi. Hän voi sitten tehdä omat päätöksensä.
En tiedä....kuka minä olen muita ihmisiä neuvomaan ja lohduttamaan? Olen itse vain niin sekaisin tällä hetkellä ja kaikki sanat joita sanon muille ovat yhtä tyhjää kun en osaa itse noudattaa omia neuvojani.
Kävin tos aika tuskaisen eron läpi vajaa vuos sitten. Ei sentään asuttu yhdessä.
Oon nyt käynyt pari kertaa treffeillä ensimmäisen kanssa, joka joltakin tuntuu entiseni jälkeen. Helvetin varovainen vielä olen ja en usko, että se musta poistuu ihan heti.
Haluun vaan sanoa, et tiiän suurinpiirtein mitä käyt läpi ja en voi muuta sanoa, että ajan kanssa se helpottaa. Itellä meni puol vuotta, että pääsin jaloilleni. Jos sulla meinaa mennä viel pidempään, niin käy vaik juttelemassa jonkun tädin kanssa. Ei kai se nykyään enään ole mitenkään hävettävä asia.
Voimia!
Heippa! Olen itse eronnut 2kk sitten ja kokoan palapalalta itseäni uudestaan kun entinen mieheni samaan aikaan juhlii ja pönkittää itsetuntoaan kaikenmaailman pimujen kanssa.
suosittelen sinua ja kaikkia muita eronneita lukemaan Bruce Fisherin kirjan
"jälleenrakennus (kun suhteesi päättyy) olen nyt yli puolenvälin kirjassa ja se antaa voimaa, uskoa ja paljon ajatuksia mitä käsittelen.
Aika auttaa ja samoin etäisyys. Heti eronjälkeen ei voi olla ystävä koska toisella on aina tunteita.
Tsemppi' sinulle ja muillekkin vasta/ eronneille.
Samaa tarinaa, joka minulla reilu 2 vuotta sitten.
Olimme seurustelleet 3 vuotta, kun nainen lähti toisen ukon matkaan. Olin aivan romuna. Hommasin muutaman laastarijutun siihen muutamaksi kuukaudeksi, kunnes palasimme taas yhteen. Hän katui kaikkea ja vannoi rakkauttaan blaablaablaa.
Muutimme sitten saman katon alle yhteenpaluun kanssa parin kolmen kuukauden jälkeen. Poikamiesboksi jäi ja aloin opettelemaan kodin leikkimistä. 2 vuotta sitä kesti, kunnes tänä vuonna varhain keväällä tuli viimeinen niitti arkkuun. Taas sama homma. Nyt minua ei sattunut yhtään. Olin täysin kylmä ja tunteeton kun kokosin kamani ja muutin taas poikamiesboksiin.
Mitä opin? Turha haikailla yhteen paluuta. Turhaa hommaa. Kerran kun loppuu niin se loppuu. Kohti uusia seikkailuja; ei valmiiksi kirjoitettua kirjaa voi aloittaa kirjoittamaan uudestaan! Jos alkaa niin kakkososa on aina huonompi kuin eka osa. Meressä riittää kaloja! Päät pystyyn ja tulta munille (tai mihin vaan)! :D
Eron jälkeen tämä kulunut vuosi on ollut elämäni parasta aikaa. Naisia tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista, raha-asiat ja kaikki loksahtivat itsestään paikoilleen ja lopulta löytyi nyt toivottavasti se lopullinen elämänkumppani :)
Kuulostaa tutulta...onnea sinulle kun olet päässyt yli niin hyvin.
En tiedä mikä siinä on, mutta melkein kadehdin tuota sinun yhteenpaluu/ero juttua. Itsekin haluaisin tuon viimeisen tilaisuuden nähdä, onko tässä enään mitään järkeä vai kuuluuko asioiden ollakin niin kuin nyt. Tällä hetkelläkin on edelleen ikävä ja tyhjä olo; haluaisin vain hänen viereensä. Mutta jotenkin minusta tuntuu siltä, että jos saisin vielä mahdollisuuden eikä se siitä huolimatta toimisi, niin voisin erota huolettomanan ja paljon helpommin. Nyt tosiaan tuntuu siltä kuin kaikki olisi jäänyt kesken eikä kaikka olisi yritetty.
Ehkä tämä on vain toiveajattelua. Mitä nämä kaksi erossa oltua kuukautta ovat minulle opettaneet, on että rakastan tätä naista aivan mielettömästi. Olen valmis antamaan anteeksi ja tiedän, etten kaivelisi menneitä. Mutta uusiksi meidänkin olisi aloitettava, tyhjältä pöydältä. Ja jos kaikki kosahtaa, niin sitten kosahtaa. Saisinpa ainakin rauhan....
Tiedän tarkalleen miltä susta tuntuu. Noi sun ajatukset on kuin mun ajatukset silloin ekalla kerralla. Olen ajatellut, että johtuiko tuo paha sattuminen vaan siitä, että olin silloin vielä kuitenkin nuorempi kuin nyt...? Vaikea sanoa. Tai sitten tässä on vain karaistunut oikealla tavalla. Yhden ihmisen varaan ei elämäänsä kannata sitoa, IKINÄ! Loppupeleissä jokainen on kuitenkin vastuussa itsestään ja siitä, onko hyvä vai huono olla. Kyllä se oikea nasahtaa sinunkin kohdallesi, älä huoli. Itse en ole varma onko tämä minun uusi tyttöystävä se oikea, mutta loistavalta näyttää tällä hetkellä :) Kokemuksesta tiedän, että tilanteet voivat muuttua hyvin nopeasti.
Enivei silloin ensimmäisellä kerralla en tajunnut eron syytä. Mulla helpotti toisella kerralla se, että tajusin tuossa saman katon alla miten erilaiset ihmiset ovat kyseessä. Oltiin tietyiltä osin aivan liian eri puusta veistettyjä. Tällä kertaa itse odotin tätä, ja olin jo ajatellut eroamista. Tuli sitten ilman suurta eforttia :D
En tiedä, kannattaako tuosta yhteen paluusta olla yhtään kateellinen. Jälkeenpäin ajateltuna se toki oli kasvattava kokemus, mutta toisaalta taas typerin temppu jonka olen tässä elämässä tehnyt. Jos satut löytämään sen oikean, unohtuu kaikki vanha siinä samassa.