Nyt kaipaisin mielipiteitä tilanteestani..
Olen ollut 2v. mieheni kanssa ja meillä on alle 1v. lapsi. Olemme tunteneet jo yli 10v, joten jotenkin sitä kuvitteli tuntevansa toisensa. .
Jo n.kuukausi tapailtuamme sain ensimmäiset h**rittelut hänen ollessa humalassa. Ajattelin sen johtuvan minusta, sillä olin edellisessä suhteessani uskoton. Jotenkin ymmärsin sen, että minuun on vaikea luottaa ja sanoinkin tästä miehelleni. Ei mennyt kauaa, kun hänestä tuli kontrolloiva ( tuntuu, että olen koko ajan varpaillani ja mietin melkein jokaisesta teostani, mitä hän mahtaa siitä ajatella tai kyseenalaistaako edes jollakin pienellä tavalla arviointi- ja päätöskykyni) neuvova, ei myönnä olevansa väärässä (vaikka olisi mustaa valkoisella, hän keksii jonkun puolustuksen tai syyn miksi on erehtynyt), mustasukkainen (alkoi saamaan humalassa raivokohtauksia, heitellyt ja rikkonut tavaroita, ovia, seinän), väkivaltainen (muutaman kaljan jälkeen käynyt myös käsiksi, ehkä n.4-6 kertaa. Ei kuitenkaan suoraan nyrkistä ole tullut, mutta riuhtomista/tönimistä, laittoi ovea vasten ja löi pääni vierestä oveen reiän, ei anna minun lähteä tilanteesta vaan pitää väkisin kiinni/laittaa oven kiinni/menee ulko-oven eteen makaamaan, viime tilanteessaminulta lähti hiuksia ja käsivarret olivat mustelmilla. Näissä tilanteissa hänellä on ihan hullunkiilto silmissä ja tuntuu kuin hän olisi joku aivan muu ja pelkään hänen pystyvän mihin tahansa. Kävi koiraani käsiksi ja uhkasi heittää parvekkeelta) ärsyyntyy ja stressaa pienistä asioista tai jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan (jos yritän keventää asiaa, saatan siitäkin saada tiuskaisut tai kyseenalaistuksen mielipiteelleni), pystyy kevyesti haukkumaan ihmisiä (ja usein naisia, läskiksi/hu**aksi. Ei kuitenkaan päin naamaa, vaan esim. tien yli kävelevää).
Alussa oli todella huomaavainen ja puhui kauniita, mutta tämä väheni pikkuhiljaa ja raskauden aikana hänestä muuttui tunnetasolla kylmempi. Nykyisin nätit sanattulevat tekstiviestivuodossa ja usein "rakastan sinua" tulee kasvotusten muodossa "i love you", tai mumisemalla "mäki sua". Loppuraskaudesta oli seesteisempää ja aloin saamaan luottamuksen takaisin. Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen oli viimeisin väkivaltakohtaus ja myös tähän mennessä rajuin.
Mieheni kävin muutaman kerran juttelemassa ammattiauttajan kanssa, sillä sanoin sen olevan ehtona meidän suhteen jatkumiselle. Se kuitenkin loppui mielestäni kesken.
Väkivaltaa ei ole ollut puoleen vuoteen, mutta riita syntyy välittömästi, jos otan jonkin minua painavan tai vaikean asian esille. Syytän kuulemma aina häntä ja ottaa marttyyri asenteen, raivoaa ja lähtee tilanteestä. Ja lopputulos on sama, sanon sitten hyvällä tai pahalla. Itse asiaa hän ei kommentoi millään tavalla, vain sitä että hän on niin huono ja tekee kaiken väärin. Hän ei myöskään nää näiden asioiden olevan totta ja saa minulle sellaisen olon, että kuvittelen vain kontrolloivan/kyseenalaistavan käytöksen ja ilkeästi ilmaistut sanat tai käytöksen. Jos kysyn vaikka "mitä ajatuksia sulla on tästä tilanteesta", niin saan vastauksen "no mitä itelläs? mitä sä oikeen meinaat?"
Olenkin alkanut uskomaan häntä ja epäilen jo, että olen ihan hullu, liian herkkä ja liioittelen asioita. Kuitenkin tunteeni sanovat toisin. Minulla on myös aina riidan jälkeen huono omatunto siitä, että saan hänet tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Tämän takia en uskallakkaan sanoa pahoista oloistani, sillä lopulta minulla on huono omatunto siitä, että olen niistä sanonut. Minun pahasta olosta hän ei kysele enempää tai keskustele siitä. Enkö oikesti sitten saa sanoa niistä? Miten pitäisi toimia?
Hän on myös hieman suuruuden hullu. Unelmoi usein lottovoitosta ja materiaalisesta elämästä. On myös humalassa sanonut, että ideaalinen elämä hänelle olisi: kaksi lasta (tyttö ja poika. Jos vain kaksi poikaa, niin elämä ei silloin olisi se hänelle ideaalinen), omakotitalo, hienot autot ja rahaa.
Hän ei osaa olla kovinkaan empaattinen, ei lohduta jos itken tai olen murheellinen, kävelee vain ohi tai jatkaa huutamista. On myös huutanut minun olevan hullu ja "joo, kyl sun pitää käydä jossain juttelemas, etsä oo normaali", jos olen joskus tosissani suuttunut jostakin.
Muutaman kerran on lähiaikoina lohduttanut kun on yrittänyt sanojensa mukaan muuttavan käytöstään, mutta silloinkaan en tunne sen olevan aitoa ja rakastavaa/lämmintä. On myös muita asioita lähiaikoina tehnyt paljon miellyttävämmin minua kohtaa ja mietinkin, onko tämä nyt aitoa muutosta, vai onko motiivina se, ettei halua menettää minua? Ottaa tämän nykyisin joka riidassa esille, että enkö muka huomaa hänen muuttuneen (tämäkin tulee huuto muodossa). Nämä huutamiset saavat sen olon, ettei käytös ole aitoa. Toisaalta ajattelen huudon olevanoma vikani, jos puhun asioista mistä en ole tyytyväinen tai ylipäätään tästä koko suhteesta jotain muuta kuin positiivista.
Olen ollut 2v. mieheni kanssa ja meillä on alle 1v. lapsi. Olemme tunteneet jo yli 10v, joten jotenkin sitä kuvitteli tuntevansa toisensa. .
Jo n.kuukausi tapailtuamme sain ensimmäiset h**rittelut hänen ollessa humalassa. Ajattelin sen johtuvan minusta, sillä olin edellisessä suhteessani uskoton. Jotenkin ymmärsin sen, että minuun on vaikea luottaa ja sanoinkin tästä miehelleni. Ei mennyt kauaa, kun hänestä tuli kontrolloiva ( tuntuu, että olen koko ajan varpaillani ja mietin melkein jokaisesta teostani, mitä hän mahtaa siitä ajatella tai kyseenalaistaako edes jollakin pienellä tavalla arviointi- ja päätöskykyni) neuvova, ei myönnä olevansa väärässä (vaikka olisi mustaa valkoisella, hän keksii jonkun puolustuksen tai syyn miksi on erehtynyt), mustasukkainen (alkoi saamaan humalassa raivokohtauksia, heitellyt ja rikkonut tavaroita, ovia, seinän), väkivaltainen (muutaman kaljan jälkeen käynyt myös käsiksi, ehkä n.4-6 kertaa. Ei kuitenkaan suoraan nyrkistä ole tullut, mutta riuhtomista/tönimistä, laittoi ovea vasten ja löi pääni vierestä oveen reiän, ei anna minun lähteä tilanteesta vaan pitää väkisin kiinni/laittaa oven kiinni/menee ulko-oven eteen makaamaan, viime tilanteessaminulta lähti hiuksia ja käsivarret olivat mustelmilla. Näissä tilanteissa hänellä on ihan hullunkiilto silmissä ja tuntuu kuin hän olisi joku aivan muu ja pelkään hänen pystyvän mihin tahansa. Kävi koiraani käsiksi ja uhkasi heittää parvekkeelta) ärsyyntyy ja stressaa pienistä asioista tai jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan (jos yritän keventää asiaa, saatan siitäkin saada tiuskaisut tai kyseenalaistuksen mielipiteelleni), pystyy kevyesti haukkumaan ihmisiä (ja usein naisia, läskiksi/hu**aksi. Ei kuitenkaan päin naamaa, vaan esim. tien yli kävelevää).
Alussa oli todella huomaavainen ja puhui kauniita, mutta tämä väheni pikkuhiljaa ja raskauden aikana hänestä muuttui tunnetasolla kylmempi. Nykyisin nätit sanattulevat tekstiviestivuodossa ja usein "rakastan sinua" tulee kasvotusten muodossa "i love you", tai mumisemalla "mäki sua". Loppuraskaudesta oli seesteisempää ja aloin saamaan luottamuksen takaisin. Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen oli viimeisin väkivaltakohtaus ja myös tähän mennessä rajuin.
Mieheni kävin muutaman kerran juttelemassa ammattiauttajan kanssa, sillä sanoin sen olevan ehtona meidän suhteen jatkumiselle. Se kuitenkin loppui mielestäni kesken.
Väkivaltaa ei ole ollut puoleen vuoteen, mutta riita syntyy välittömästi, jos otan jonkin minua painavan tai vaikean asian esille. Syytän kuulemma aina häntä ja ottaa marttyyri asenteen, raivoaa ja lähtee tilanteestä. Ja lopputulos on sama, sanon sitten hyvällä tai pahalla. Itse asiaa hän ei kommentoi millään tavalla, vain sitä että hän on niin huono ja tekee kaiken väärin. Hän ei myöskään nää näiden asioiden olevan totta ja saa minulle sellaisen olon, että kuvittelen vain kontrolloivan/kyseenalaistavan käytöksen ja ilkeästi ilmaistut sanat tai käytöksen. Jos kysyn vaikka "mitä ajatuksia sulla on tästä tilanteesta", niin saan vastauksen "no mitä itelläs? mitä sä oikeen meinaat?"
Olenkin alkanut uskomaan häntä ja epäilen jo, että olen ihan hullu, liian herkkä ja liioittelen asioita. Kuitenkin tunteeni sanovat toisin. Minulla on myös aina riidan jälkeen huono omatunto siitä, että saan hänet tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Tämän takia en uskallakkaan sanoa pahoista oloistani, sillä lopulta minulla on huono omatunto siitä, että olen niistä sanonut. Minun pahasta olosta hän ei kysele enempää tai keskustele siitä. Enkö oikesti sitten saa sanoa niistä? Miten pitäisi toimia?
Hän on myös hieman suuruuden hullu. Unelmoi usein lottovoitosta ja materiaalisesta elämästä. On myös humalassa sanonut, että ideaalinen elämä hänelle olisi: kaksi lasta (tyttö ja poika. Jos vain kaksi poikaa, niin elämä ei silloin olisi se hänelle ideaalinen), omakotitalo, hienot autot ja rahaa.
Hän ei osaa olla kovinkaan empaattinen, ei lohduta jos itken tai olen murheellinen, kävelee vain ohi tai jatkaa huutamista. On myös huutanut minun olevan hullu ja "joo, kyl sun pitää käydä jossain juttelemas, etsä oo normaali", jos olen joskus tosissani suuttunut jostakin.
Muutaman kerran on lähiaikoina lohduttanut kun on yrittänyt sanojensa mukaan muuttavan käytöstään, mutta silloinkaan en tunne sen olevan aitoa ja rakastavaa/lämmintä. On myös muita asioita lähiaikoina tehnyt paljon miellyttävämmin minua kohtaa ja mietinkin, onko tämä nyt aitoa muutosta, vai onko motiivina se, ettei halua menettää minua? Ottaa tämän nykyisin joka riidassa esille, että enkö muka huomaa hänen muuttuneen (tämäkin tulee huuto muodossa). Nämä huutamiset saavat sen olon, ettei käytös ole aitoa. Toisaalta ajattelen huudon olevanoma vikani, jos puhun asioista mistä en ole tyytyväinen tai ylipäätään tästä koko suhteesta jotain muuta kuin positiivista.
Vastaukset 12
Vanhimmat
ap jatkaa..
Viikko sitten kävin psykologilla, sillä olin ajattelin sen auttavan jos minä käyn keskustelemassa ja mieleni piristyisi. Hän pyysi seuraavalla kerralla molempia. Tästä mieheni närkästyi eikä ollut kiinnostunut.. Hetkeä myöhemmin tuli "rakastan sinua" viesti ja loppuilta meni riidellessä, koska en antanut asian olla. Seuraavana aamuna tuli mieheltä töistä viestiä, kuinka haluaa rivitalon tai omakotitalon (riitaa ei siis oltu edes selvitetty). Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun tunsin hänen haluavan vain omistaa minut!
Ja mitä lapseen tulee ja siihen miten suhde häneen vaikuttaa ja kuinka pelkään hänen puolestaan..! Siitä voisi kirjoittaa toisen pitkän pätkän. Tähän asti kuitenkin mieheni on ollut hyvä isä.
Suhteessamme on myös hyviä hetkiä ja onnellisuutta. Mieheni osaa olla ihana ja rakastettava..
Onko muilla ollut suhteissa vastaavia piirteitä ja miten suhde päättyi? Voiko tämä enään muuttua? Järkeni sanoo, että ei, mutta tunteeni tekevätkin tästä vaikean..
Onko mies alkoholisti? Sopisi niin kuvaan. Eihän siinä hermot ja tunne-elämä ole parisuhdekunnossa. Hän tarvitsisi varmasti terapiaa kypsyäkseen ihmisenä - aiotko jatkaa siihen "painostamista" suhteen jatkumisen ehtona? Toivoisit varmasti psyykkisesti tasapainoisemman aikuisen miehen kumppaniksi, koska noin ongelmaisen kanssa suhteesta tulee pelkkä sen irvikuva. Olisiko mielentilasi miten paljon parempi yksin eläessä? Osaat kyllä selvästi ajatella itsekin, että eipä tässä mitään uusia ideoita ole.
Kuvittelepa itsesi lapsen asemaan, niin että joutuisit jatkuvasti todistamaan tällaisen kodin tunnelmaa ja tapahtumia. Ei kovin houkutteleva ajatus, vai mitä, parempi äidin kanssa kaksin ja isää voi sitten tapailla muuten. Eikä ole koirallakaan varmasti kivaa, ei eläinrakas uhkailisi väkivallalla. Epämiellyttävää että aikuisen sallitaan purkaa kroonisia turhaumiaan ja tunne-elämän ongelmiaan (joista hän ei ota vastuuta, edes niistä) toisiin, kun sitä ei sallita lapsillekaan. Alistuminen ei ainakaan auta ketään. Toivon sinulle voimia ja viisautta. Aika vaikea kuvitella, että tässä pelkkä pariterapia auttaisi, kun kyse on selvästi vähintään 99,99-prosenttisesti miehen omista ongelmista ja elämäntyylistä, jotka jatkuvat ilman sinuakin. Ei kai mies itsekään usko sinun voivan muuttaa häntä, mutta haluaa kuitenkin ottaa sinulta mitä vain suostut antamaan.
En pidä miestäni alkoholistina, mutta se on kuitenkin ollut aika vahvasti hänen elämässään teini-iästä asti. En kyllä edes tiedä mikä luokitellaan alkoholismiksi? Mieheni on nyt vähentänyt juomistaan, mutta ei sitä kuitenkaan pysty lopettamaan kokonaan ja lähes joka viikonloppu ottaa muutaman. Ennen lapsen syntymään joi valehtelematta melkein joka vkloppu itsensä edes vähän humalaan, vaikka raskauden aikana olin sitä todella vastaan. Jos seurassa juo, niin ei hallitse juomistaan. Ei osaa lopettaa jos muutkin juovat. Olen nyt alkanut huomaamaan, että hän on tainnut alkaa kaipaamaan sitä kännäämistä, kun on "joutunut" lapsen takia sitä vähentämään. Mihinkään ystävien "kännikekkereille" hän ei halua lähteä selvinpäin jos olen ehdottanut, että mennään vain käymään ja moikkaamaan. Muutenkaan ei viihdy isoissa porukoissa, varsinkaan selvinpäin.
En kyllä ole tyytyväinen, jos hän vain painostuksestani ja eronpartaalla sanoo tekevänsä asioille jotain ja hakevansa apua. Pelkään sen kestävän niin kauan, kunnes eroasia on unohdettu ja arki taas alkaa.. Toivon vaan niin kovasti, että hän kokisi jonkun "herätyksen", vaikka turha kai sitä on toivoa. Ja onhan tässä muutkin asiat vinksallaan, kuin tuo väkivalta osuus. Ei puhu, eikä tunnu osaavan ilmaista ja näyttää tunteitaan, on ihmeen salaperäinen ja ainakin muutamasta valheesta jäänyt kiinni. Syynä kuulemma se, etten suuttuisi. Ja tulos tästä on vain 10kertaa pahempi suuttumus ja luottamuksen menettäminen..
Nyt kun tästä on kirjoittanut, niin ajatus siitä että tähän jäisi, tuntuu aika hullulta! Mistä te muut olette saaneet voimia lähtemiseen, mikä on ollut se ns. viimeinen pisara?
Kuulostaa aivan siltä kuin viina on tehnyt kammottavaa tuhoaan miehen hermostossa.Me kaikki tiedämme miten alkoholi tuhoaa hermoston, muuttaen ihmisen käytoksen totaalisesti. Vaikka alkoholisti ei itse sitä uskoisikaan, se on ilmiselvää vieressä katsojalle.
Sinä äitinä olet valinnut vastuun tehdä lapsi. Sinulla on valvollisuus lastasi kohtaa tarjota hänelle rauhallinen ja rakastava kasvuympäristo.Tuo hermonsa menettänyt mies ei kuulu siihen yhtäloon.
Jos mies haluaa olla osa sinun ja lapsen elämää, hänen on (ilman teitä) asuttava ja elettävä ilman viinaa niin kauan kuin kestää rakentaa henkinen minänsä ehyeksi. Se saatta kestää vuoden, pari, mutta ihmisen keho on fantastinen korjaamaan (itseaiheuttamansa) viat jos vain antaa sille tilaisuuden.
Tuon miehen elpymisajan jälkeen, jos huomaat että mies on kykeneä osallistumaan sinun ja lapsesi elämään (siis ei riehumisia, ei väkivaltaa, ei rivoa kielenkäyttoä) voit halutessasi antaa hänelle tilaisuuden .
Mutta EI sitä ennen.
Parasta mitä tällä hetkellä voit tehdä ja velvollisuuteesi äitinä kuulukin, on saada itsesi ja lapsesi turvaan. NYT HETI!
Minulla vastaavanlainen tilanne sillä erotuksella, ettei alkoholi kuulunut elämäämme noin säännöllisesti.Ex-mieheni yleensä kävi minuun käsiksi selvinpäin, en osannut tehdä asioita niin kuin hän halusi tai sitten jätin tekemättä. Teki niin tai näin, sain haukkuja ja kun sanoin vastaan niin heti hiuksista kiinni ja repimistä. Olin useasti mustelmilla ja mietinkin useaan otteeseen lähteäkö vai jäädä. Hän oli erittäin mustasukkainen ja elämäni rajoittuikin aika tavalla. Sain tarpeekseni erään mustasukkaisen kuulustelun jälkeen ja lähdin. Aluksi asuin ystävieni luona ja myöhemmin hankin oman asunnon. Mieheni lähti terapiaan jotta näkisin että hän todella haluaa pelastaa suhteemme. Kävikin muutaman kerran mutta tavattuamme sama käytös alkoi uudestaan. Minullakin riitelivät tunteet ja järki. Järki voitti ja nyt asun yksin enkä kadu päätöstäni. Tottakai välillä on tullut ikävä meidän hyviä yhteisiä hetkiä mutta sitten muistan sen toisen puolen ja olen tyytyväinen ettei tarvitse pelätä eikä murehtia miten olla ja käyttäytyä ja olla ns.toisen mieleksi ettei hän suuttuisi. Kehottaisinkin sinua lähtemään turvakotiin tai jonnekin turvalliseen paikkaan miettimään asioitasi. Haluatko elää turvattomassa suhteessa ja haluatko lapsesi näkevän rajua riitelyä ja väkivaltaa. Voimia sinulle, voin vain kuvitella mitkä ovat fiiliksesi.
Miksi edes kysyt et voiko jatkaa. No ei todellakaan voi jos niinku arvostat yhtään itseäsi. Ja sulla o lapsikin vielä. ajattele sitä lastas kanssa et kohta sillä ei ole äitiä enään kun se hakkaa sut tohjoksi kun tarpeeksi suuttuu. Sun miehessä ei ole mitään hyvää kirjoituksesi perusteella. Anteeksi vaan kun sanon suoraan. Se haluaa kontrolloida sua väkivallalla ja se väkivalta ei tule loppumaan pitkään aikaan. Lähde nyt per.kele jo meneään ennen kuin käy pahemmin. Väkivaltaiset miehet ensin lyöcvät ja sitten esittävätt kilttiä et saavat sut luulemaan et se väkivalta loppuu. Mut se ei ikinä lopu, voin kertoo et olen nähnyt ja kuullut.
Täytyy sanoa, että tunnut ajattelevan vain itseäsi, ja kirjotuksesi perusteella olet sekä huono äiti että koiranomistaja, kun annat tuollaisen miehen terrorisoida viattoman eläimen ja lapsen elämää.
Mies käy käsiksi viattomaan luontokappaleeseen, uhkaa tappaa sen ja sinä teet tälle miehelle lapsen?
Oletko ihan vailla aivoja?
Toivottavasti sinä olet ainoa joka saa turpaansa, koska lapsesi ja koirasi eivät voi mitään sille, että olet pakottanut heidät tuollaiseen "elämään".
Ihan yhtä syyllinen on pahoinpitelijä kuin ihminen joka mahdollistaa sen (tässä tapauksessa sinä).
Ärsyttää niin suunnattomasti, että tässäkin maassa on ihmisiä, jotka eivät saa lapsia/ eläimiä, vaikka hoitaisivat niitä niin rakastavasti ja tuollaiset jotka pakottavat eläimet ja lapset väkivaltaiseen elämään, niitä saavat :(
Moraalisesti sinä ja miehesi tunnutte sopivan toisillenne, mutta älä vedä viattomia mukaan! Tee järkevän, rakastavan aikuisen päätös!
Allekirjoitan edellisten kirjoitusten neuvot lähteä suhteesta. Miehelläsi on paljon ongelmia, joita sinä et kykene parhaalla tahdollasikaan parantamaan. Sensijaan joudut suojaamattomana hänen turhaumiensa kaatissäkiksi. Hän on jo saanut sinut epäilemään, oletko sinä kaiken pahan alku ja juuri. Ei hyvä. Moni erehtyy luulemaan, että alkoholisti juo päivät pääksytysten, mutta niin ei ole. Jo se on merkki alkoholiongelmasta, jos esim. viikonvaihdetta tai muuta vapaata ei kykene viettämään ilman paineenpoistajaa. Päissään estot häviävät ja mieheltäsi voi mopo karata vielä totaalisesti käsistä. Näennäiset yritykset hakea apua ovat kyllä yhtä tyhjän kanssa. Ei hän koe olevansa avuntarpeessa eikä siitä syystä myöskään muuta käyttäytymistään. Siksi hän ei myöskään halua kuulla sinulta mitään aneluja tai vaateita, vaan hän tukahduttaa ne alkuunsa hyviksihavaitsemillaan konsteilla; huutamalla ja arvostelemalla. Oma neuvoni on, että hakeudut mitä pikimmin pois miehen ulottuvilta. Et jätä kotiin elollisia luontokappaleita, joita hän voi vahingoittaa. Älä jää odottamaan muutosta, jota ei koskaan tule.
Tolalsii ne naiset on et jäävät suhteeseen jossa savat turpaan aina vaa enemmän. Naiset ei tykkää kilteistä mieheistä joten turha sinun on täällä itkeä kun itse olet miehesi valinnut. monet ämmät vaan katsoo ja kyselee et mitä pitäis tehdä, mut ketään ei ole niin fiksu et osaa itse lähteä suhteesta jossa sua hakataan.
Kiitos vastauksista! Sillä, että kirjoitin tänne, halusin ehkä nimenomaan kuulla puolueettomilta ihmisiltä sen, että mies ei muutu. Se helpottaa kummasti päätöksen tekoa, kun ei vain yksin mieti mielessään, onko itse syypää miehen käytökseen (niinkuin moni nainen uskoo) ja pähkäile voisiko mies vielä muuttua. Te viisaat moralisojat, joilla tuntuu olevan tietoa ja kokemusta näistä tilanteista, kehoittaisin kuitenkin ottamaan asiasta ja siitä miten perheväkivalta "toimii" vähän enemmän selvää, ennenkuin tulette tänne haukkumaan. En yhtään ihmettele, että moni nainen jää vain suhteeseen, eikä uskalla kertoa asiasta. Tällaiset syyttelyt voivat viedä ne viimeisetkin voimat.
Olen itse kaivanut nyt netin läpi ja soitellut ympäriinsä, jotta ymmärtäisin tämän tilanteen ja saisin voimia lähteä. En ennen edes tunnistanut tilannetta, kun tunsin että minä pystyisin asioita muuttamaan ja väkivaltaiset tilanteet menivät kännin piikkiin. Jos olisin tämän tiennyt, luuletteko, että olisin tähän ryhtynyt!? Ja niinkuin mainitsin, olen tuntenut miehen yli 10v. ei tullut mieleenkään että näin voisi käydä.
Olen nyt laittanut asuntohakemuksen ja menossa turvakotiin ottamaan lisää neuvoja. Ja en ajattele vain itseäni, pääasia tässä tilanteessa on tälla hetkellä lapsi. Vaikka tämä on vaikeaa, en halua ottaa riskiä ja jäädä, lapsen hyvinvoinnin takia. Ja mitä koiraan tulee, hän on ollut jo pitkään enemmän kuin hyvässä kodissa, kiitos äitini. Ja saan nähdä häntä niin paljon kuin haluan.
Hyvää syksyn jatkoa, mää poistun! :)
Kerroit minun elämästäni.
Minäkin monien itkujen ja yrittämisen jälkeen havahduin ymmärtämään, että tuollainen elämä ei ole normaalia ja itseäni syyttämällä mikään ei korjaannu.
Erossa oltu jo vuosia. Ainoa asia mitä olen katunut on se, että en osannut lopettaa suhdetta heti alkuunsa.
Toivon sinulle ja lapsellesi ja koiralle myös kaikkea hyvää!