Taidan olla latvasta laho. Ei tähän muuta selitystä löydy. Petän avomiestäni ja kun luette jutun loppuun, luultavasti päädytte samaan lahotulokseen.
Vuosia sitten pitkä parisuhteeni päättyi, kun odotin silloiselle miehelleni yhdessä haluttua lasta. Ilmassa oli selvät merkit pettämisestä, asian kiistäminen ym. kuvioon kuuluva, kunnes lopulta mies sitten jäi sille tielle. Ei siitä sen enempää, mutta voitte varmasti jokainen kuvitella, millaisissa tunteita silloin koin.
Olin sinkkuna pitkään ja elin sellaista elämää mitä nyt sinkkuna lapsen kanssa voi elää. Sitten löysin elämäni miehen, sen jota olin aina etsinyt. Alku oli tietenkin ihana, mutta arjen tullessa kuvioihin, erosimme. Suhteemme kuitenkin jatkui on-off tyylisenä arpomisena n. vuoden, jonka jälkeen suhde ison työn jälkeen vakiintui ja on nyt kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut. Tie siihen ei todellakaan ollut helppo tai mitenkään yksinkertainen, vaan vaati todellakin molemmilta paljon.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Olin viime keväänä ystävieni kanssa juhlimassa jotakin kissanristiäisiä ja tapasin baarissa mukavan miehen. Silloin ei tapahtunut mitään tanssimista ja hauskan pitoa kummempaa. Tapasin hänet uudelleen heinäkuun loppupuolella, kertoi etsineensä minua koko kesän. Ja mopo lähti käsistä. Nyt olemme tapailleet säännöllisen epäsäännöllisesti siitä lähtien. Eli tekeminen on täysin tietoista ja harkittua, ei vain hetkellistä hauskan pitoa. Eli suomeksi: meillä on suhde.
Mitä vittua oikeesti? Minä, joka en hyväksy pettämistä, joka halveksin kaikkia jotka sitä tekevät ja joka on aina sanonut, että ei voisi niin tehdä toiselle, teen sitä nyt itse?! Tämä on oikeasti käsittämätöntä, eikä sitä voi tässä sanoin kuvailla, millaisia tunteita sisälläni myllää. Asiat ovat siis kotona ihan oikeasti hyvin, parisuhteessa ei ole mitään vikaa, se ei ole ruusuilla tanssimista, mutta sitä aivan hyvää, tyytyväistä elämää ja parisuhdetta. Vika on ainoastaan minussa itsessäni, jossakin mitä en itse ymmärrä.
Tulee mieleen, että pitääkö minulla olla elämässäni jonkinlainen hankala parisuhdetilanne, että voin elää vai mitä vittua tämmöinen voi olla? Haenko hankaluuksia tarkoituksella? Ja tähän päälle ihana klisee: en halua satuttaa ketään. Mutta totuushan, että jossakin kohtaa jotakuta sattuu, eikä varmaankaan ihan vähän.
Nyt kaikki rakkaat kotisohvapsykologit, tässä elämänne tilaisuus kaivaa kaikki patoutumat ja luurangot tästä tarinasta. Mutta tehkää se pliis niin, että minäkin ymmärrän. Kiitos.
Vuosia sitten pitkä parisuhteeni päättyi, kun odotin silloiselle miehelleni yhdessä haluttua lasta. Ilmassa oli selvät merkit pettämisestä, asian kiistäminen ym. kuvioon kuuluva, kunnes lopulta mies sitten jäi sille tielle. Ei siitä sen enempää, mutta voitte varmasti jokainen kuvitella, millaisissa tunteita silloin koin.
Olin sinkkuna pitkään ja elin sellaista elämää mitä nyt sinkkuna lapsen kanssa voi elää. Sitten löysin elämäni miehen, sen jota olin aina etsinyt. Alku oli tietenkin ihana, mutta arjen tullessa kuvioihin, erosimme. Suhteemme kuitenkin jatkui on-off tyylisenä arpomisena n. vuoden, jonka jälkeen suhde ison työn jälkeen vakiintui ja on nyt kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut. Tie siihen ei todellakaan ollut helppo tai mitenkään yksinkertainen, vaan vaati todellakin molemmilta paljon.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Olin viime keväänä ystävieni kanssa juhlimassa jotakin kissanristiäisiä ja tapasin baarissa mukavan miehen. Silloin ei tapahtunut mitään tanssimista ja hauskan pitoa kummempaa. Tapasin hänet uudelleen heinäkuun loppupuolella, kertoi etsineensä minua koko kesän. Ja mopo lähti käsistä. Nyt olemme tapailleet säännöllisen epäsäännöllisesti siitä lähtien. Eli tekeminen on täysin tietoista ja harkittua, ei vain hetkellistä hauskan pitoa. Eli suomeksi: meillä on suhde.
Mitä vittua oikeesti? Minä, joka en hyväksy pettämistä, joka halveksin kaikkia jotka sitä tekevät ja joka on aina sanonut, että ei voisi niin tehdä toiselle, teen sitä nyt itse?! Tämä on oikeasti käsittämätöntä, eikä sitä voi tässä sanoin kuvailla, millaisia tunteita sisälläni myllää. Asiat ovat siis kotona ihan oikeasti hyvin, parisuhteessa ei ole mitään vikaa, se ei ole ruusuilla tanssimista, mutta sitä aivan hyvää, tyytyväistä elämää ja parisuhdetta. Vika on ainoastaan minussa itsessäni, jossakin mitä en itse ymmärrä.
Tulee mieleen, että pitääkö minulla olla elämässäni jonkinlainen hankala parisuhdetilanne, että voin elää vai mitä vittua tämmöinen voi olla? Haenko hankaluuksia tarkoituksella? Ja tähän päälle ihana klisee: en halua satuttaa ketään. Mutta totuushan, että jossakin kohtaa jotakuta sattuu, eikä varmaankaan ihan vähän.
Nyt kaikki rakkaat kotisohvapsykologit, tässä elämänne tilaisuus kaivaa kaikki patoutumat ja luurangot tästä tarinasta. Mutta tehkää se pliis niin, että minäkin ymmärrän. Kiitos.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Vika on ainoastaan minussa itsessäni, jossakin mitä en itse ymmärrä. "
Olet semmoinen nainen joka haluaa aina vläilä jonkun toisen miehen kyntämään vakoaan. Kaipaat seksuaalista vaihtelua ja toisten mieste ihailua. En jaksa alkaa luettelemaan ns. "kansan parissa" käytettäviä nimityksiä tuollaisille naisille, keksit varmaan itsekin mistä puhutaan.
Ei siinä tämän kummempia selityksiä tarvita. Luonnekysymys.
Tuota tuota... Missä kohdassa mainitsen olleeni sängyssä tuon toisen miehen kanssa? Eikö pettämistä' voi olla ilman seksiä? Eli metsään meni sun kyntös nyt, toivottavasti pellolla menee paremmin.
Sanoit olevasi suhteessa tämän toisen miehen kanssa?? Yleensä suhteessa ollessa harrastetaan seksiä?? Vai riittääkö tälle miehelle suhteeksi kädestä kiinni pitäminen?? Noh.. Itsehän määrittelet.. Mutta jotain tossa hommassa vielä sattuu ja paljon.
mainostamaan tekosiaan tänne. Ehkä pitäs omalle miehelles ennemin kertoa touhuistas.
Mitäs tähän nyt vastaisi. Oma mieheni varmaan on samanlainen kuin sinä, mutta nyt vaan mennään parisuhteessa minun ehdollani ja tiedät varmaan, että olen päättänyt erota. Se on miehelle niin iso kolaus, että ei vieläkään halua ymmärtää eikä uskoa mitä hänen toilailustaan seuraa. Vakuuttaa ja vonnoo, ettei ikinä enää koskaan tee mitää tuollaista, mutta kas kummaa kun en ole kohta vuodenkaan kulluttua saanut rakennettua yhtään luottamusta välillemme. Nyt ole saanut uuden asunnon itselleni ja lapsilleni ja muuttamassa pois miehen luota. _Voin vain todeta että sen mikän taakseen jättää sen edestään löytää. Ei meidänkään suhteessa ollut mitään vikaa ja kaikki oli hyvin, mutta miehelle vaan kävi niin kuin sinulle. Minulla varmaan ei ole muuta neuvoa kuin että kerro itse ennenkuin miehesi saa tietää muuta kautta.
Se on vain elämää. Jos tunteet vievät, et pysty sitä lopettamaan ennen kuin tunteet loppuvat. Jokainen tietää että teet väärin, mutta elämähän ei koskaan ole mustavalkoista. En tuomitse sinua,koska olen itsekin tehnyt vääryyttää ja teen edelleenkin,koska olen epätäydellinen ja ihminen.Enää en petä, mutta en myöskään kannusta ketään pettämiseen. Yli-ihmiset ja ne jotka eivät ole eläneet ja kokeneet elämän nurjaa puolta, pitävät itseään täydellisenä,ne ovat ensimmäisenä tuomitsemassa jokaisen paitsi itsensä. Ole armollinen itsellesi ja koita löytää rauha elämääsi jostain muusta kuin vieraista/varatuista miehistä. Vaikeaa, mutta pakon edessä ihminen oppii kyllä uusia selviytymiskeinoja.
Jostainhan tuollainen käytös kertoo.