Oletteko koskaan elämässänne tavanneet ihmistä, jota ette vain pysty unohtamaan vaikka aikaa kuluu? Ihmistä, joka tuntui niin täydelliseltä ja sopivalta, mutta teidän jutusta ei vain syystä tai toisesta koskaan mitään tullut? Kukaan toinen ei enää tämän jälkeen tunnu samalta. Kuinka unohtaa tällainen ihminen ja jatkaa eteenpäin? Kuulisin mielelläni kommentteja saman kokeneilta...
Ihminen, jota ei pysty unohtamaan...
forever.
395031
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Palstalla on vain sielunsa kylmettäneitä panopetroja ja kokemattomia miehiä. No, jäädään odottelemaan vastauksia.
Tietenkin on:
Exäni.
Suhde kariutui mutta, se muutti ihmisenä niin hyvässä että pahassa. Vaikka rakkaus muuttui välittämiseksi ja elämä jatkui, löysin onnen uudestaan niin en silti unohda sitä naista ikinä, muistonkin jätin meidän ajoista ihooni.
Ihana ihminen , mutta ihan väärään aikaan. Kahdesti.
Samanlaista tuubaa väärästä ajasta on yritelty selitellä...Jos aika on "väärä", niin henkilökin on väärä...
Siitä on jo aikaa niin paljon että kyllä hän varmaan olisi unohtunut, jos olisi väärä ollut. Jalat alta, perhosia rinnassa, rakkautta ensi silmäyksellä, soulmates, kaikki istuu tuohon tarinaan ja tuntuu vieläkin todelliselta.
Haha olin oikeassa. Jos olet mies ja lihaksikas niin saat 70% enemmän naisia, mitä lihavana ja pyöreänä!
Kukkuu...
En pysty unohtamaan erästä blogaaja-naista, jonka kanssani ajatukseni ja huumorini tuntuivat sopivan yhteen täydellisesti. Tuntui että ymmärsimme toistemme jutut ja vitsit aivan toisella tasolla kuin muut. En edes koskaan tavannut häntä,mutta olen rakentanut hänestä kuvan päähäni jonkinlaisena ideaalisena sielunkumppanina itselleni. Ja kun en halunnut vaikuttaa pakkomielteiseltä stalkkerilta, olin kovin varovainen etten vahingossakaan koskaan paljastanut ihastumistani häneen.
Nyt blogit on jo historiaa, enkä enää voi jakaa ajatuksiani hänen kanssaan, mutta ajatukseni palaavat häneen yhä uudestaan ja uudestaan... Ehkä olen sitten pakkomielteinen typerys, mutta en ole koskaan tavannut netissä saati livenä vastaavaa naista, joka ei viiden ensimmäisen lauseen jälkeen alkaisi inttämään vastaan, väittelemään tai hysteerisesti demonisoimaan ties miksi natsiksi, jos satun olemaan erimieltä hänen kanssaan yhtään mistään. En edes usko että toista hänenlaistaan on olemassa, vaan hän on täysin ainutlaatuinen tapaus.
Jaahas, mies36INTJ....sinähän olet natsi, itse Mengele?), pähkinänkuoressa. Bloggaajat ei jaksa laittaa kaikille pitkiä sepustuksia ja onhan noita vähän järkijättöisiä naisiakin, joista on kivaa kun mies pitää alempiarvoisena ja kyykyttää.
Pitäähän sitä kestää kritiikkiä, eikä heti alkaa demonisoimaan naista inttäjäksi jos on eri mieltä.
Enpäs ole mies36INTJ ja naiset voisivat välillä myös kunnioittaa miehen mielipidettä. Mutta ehkä he ovat vain tottuneet liian hyvälle kun niin monet miehet koittavat heitä kilvan miellyttää.
Toki olet...
Minulla on hieman samankaltainen tapaus. Tutustuin netin kautta ulkomaalaiseen mieheen. Juttelimme useita kuukausia ja molemmat tunnustivat olevan täysin ihastuneita toisiinsa. Jo ensimmäisestä juttelukerrasta lähtien tuntui, että miehessä on jotain todella erilaista ja ihmeellistä. Se on kummallista, kuinka voi ihastua niin palavasti toiseen, vaikka ei ole koskaan tavannut. Nähnyt vaan kuvia ja keskustellut monet kerrat monta tuntia putkeen.
Niin, emme sitten kuitenkaan koskaan tavanneet. Olen kai muodostanut hänestä jonkin ihannekuvan päähäni ja siksi kukaan muu mies ei enää tunnu samalta. Jos olisin saanut tavata hänet, ehkä tämä ihannekuva olisi murentunut ja olisin huomannut ettei hän olekaan sellainen kuin kuvittelin. Tai sitten ei, ehkä ihastus olisi vain kasvanut. Siksi on kai niin vaikeaa unohtaa, kun ei koskaan saanut tälle tarinalle pistettä. Ikäänkuin olisi lukenut todella mielenkiintoista kirjaa, mutta ei koskaan saanut lukea niitä viimeisiä sivuja.
Olenko? Liippaa läheltä ainakin persoonallisuustyypin mukaan ja jopa iänkin puolesta, mutta hän on vallan joku toinen henkilö. Olen toki itsekin nauranut muutaman kerran kyseisen henkilön ylianalyyttisyydelle, ja ainakin alkuaikoina hänen postauksena olivat hulvattomia(suolihuuhtelu ketjua en unohda ikinä, sen verta kauan olen palstalla ollut). Mutta täytyy myöntää että myös hänen postauksensa ovat viimeaikoina järkevöityneet ja olleet jopa hyviä, kuin jokin mania olisi äkisti loppunut.
Olen kyllä maininnut blogaajatyttö ihastuksestani kauan sitten tällä palstalla aivan toisella nimellä, ja kuulunut palstan vakkereihin, mutta sillä nyt ei ole suurempaa merkitystä. Ja sanotaan nyt, että pidin itsekin jonkinsortin blogia noihin aikoihin ja hänen vierailunsa olivat sikäli vastavuoroisia, ettei minun huomioni aivan niin yksipuolista ollut, että olisin keskustellut vain itseni kanssa.
Minulla on aina ollut jonkinlainen tarve löytää naisesta jokin sielu ja syvempää, kuin pelkkä pinta ja naama. Ja kun kokee koskettavansa toisen sielua omalla mielellään tai päinvastoin, niin silloin tuosta toisesta tuleekin täysin ainutlaatuinen ihminen ja sen rinnalla kaikki muut latistuvat pelkiksi kasvoiksi olivatpa he miten kauniita tai näyttäviä hyvänsä. Siksi ajatus että iskisin naisen ravintolasta tai treffipalstalta on minulle täysin mahdoton. Naiset ravintoloissa ja treffipalstoilla ovat minulle vain sieluttomia kasvoja näkymättömän lasin takana. Mutta kaikkien sieluttomien kasvojen joukossa tämä nainen on minulle edelleen täysin ainoa laatuaan oleva sielu ja sen rinnalla ajatus pelkkään fyysiseen vetovoimaan perustuvasta kiinnostuksesta ei tunnu enää oikein miltään. Kaipaan hänen ajatuksiaan, mielipiteitään ja kuinka hän aina kunnioitti myös minun ajatuksiani.
sillitroolihan se siinä
EIKÄ OLE!
Nähtävästi, kun 10 vuotta on kulunut, eikä pysty unohtamaan. Asia on vain pitänyt hyväksyä ja jatkaa elämäänsä yrittäen löytää onni muualta.
Pystyn unohtamaan naisen kunhan hän ikääntyy tarpeeksi eli on yli 25 vuotias.
On, ihminen jota joskus on rakastanut, ei sitä kokonaan koskaan unohda vaikka elämä jatkuukin.
Nostetaan ylös, hyvä aloitus! :)
On hyvä aloitus, ainakin itse halusin kirjoittaa tähän, josko vähän helpottaisi.
Aina olen ajatellut että olen ainoa jolle on käynyt näin, mutta en ilmeisesti. Aina kun kyseisen henkilön luulen näkeväni tai tulee puhetta hänestä tai muuta vastaavaa, alkaa sykkeeni kohota ja tulee kummallinen olo. Olisipa ollut aikanaan viisaampi...
Useimmille ensirakkaus on sellainen, jota ei unohda ikinä. Useimmiten kyse on kuitenkin siitä, että hellii ja vaalii ensirakkauden muistoa antamatta muiston haalistua. Todellisuudessa taas sen ensirakkauden uudelleennäkeminen mitä todennäköisimmin aiheuttaisi sen, että huomaisi pettyneenä, miten hän onkin ihmisenä ihan tavallinen eikä ollenkaan tarunhohtoinen ja myyttinen. Ihmisen mieli on siitä kummallinen, että kun kaipaa lohtua ja rakkautta, niin omilla muisteluillaan saa pidettyä elossa haaveihmisen muiston.
Mielenkiintoista, en sittenkään ole "pakkomielteen" uhri on muitakin nalkkiin jääneitä, tämä lohduttaa oikeesti :). Ehkä kyse on juuri siitä, että tietoa siitä, millainen se unohtumaton oikeastaan olisi jää vaivaamaan ja aika tekee myös tehtävänsä, on aikaa ihastua ja kiintyä ja haaveilla. Pitäisi päästä tapaamaan livenä ja realistina sitä ymmärtää, ettei haaveiden kohde koskaan ole ihan juuri sitä mistä haaveilee ja hyvä niin.
Karhuveljeni Kodassa olikin just tästä: "Kerran kun rakastat/rakastut, et koskaan unohda, ja se pysyy aina sydämessä."
Mun elämässäni "sillä tavoin" vain yksi. Mut kyllä sen oppinut huomaamaan, että elämä jatkuu, mut eihän sitä koskaan voi unohtaa. Hyvinä muistoina säilyy mielessä ja kaipaakin joskus. Mut elää tässä hetkessä, niin hyvä tulee. Mennyttä ei voi muuttaa, tulevaa ei voi tietää. Mitään muuta meillä ei ole kuin tämä hetki. Joskus kaduttaa, ettei siitä ole ottanut kaikkea irti..
Aikansa kutakin, jokaisella ihmisellä on meille kasvutehtävä, joillakin vähän enemmän.
"Oletteko koskaan elämässänne tavanneet ihmistä, jota ette vain pysty unohtamaan vaikka aikaa kuluu? "
Tottakai!
Mutta mielestäni kyseessä on myös osittain harhakuvitelma ts. mielen tuotos. Sain itse tästä konkreettisen muistutuksen, kun menin erääseen paikkaan, jossa tuollaisen sielunkumppanin kanssa käytiin usein. Muisto tuosta paikasta ei vastannut todellisuutta.
Ehkä tuo idea kategorisoida ihmisiä (vaikka sitten sielunkumppaniksi), saa meidät kiinnittämään huomion(muistamaan jne) juuri niihin piirteisiin jotka tukevat tuota kategorisointia?
On täällä näköjään muitakin, joilla on samanlaisia kokemuksia. Ehkä se lohduttaa edes vähän. Itse olen viime aikoina tätä omaa mennyttä juttua kelannut läpi ja oivaltanut muutamia asioita. Olen miettinyt, että mikä siitä unohtamisesta tekee niin vaikeaa ja yksi asia on varmasti se, että ei suostu luopumaan niistä kaikista haaveista ja unelmista, mitä oli juuri kyseisen henkilön kanssa suunnitellut.
Itse olen ainakin sellainen, että liian helposti lähden liitelemään pilvilinnoihin ja kuvittelin jo löytäneeni elämäni miehen. Kun joutuu hyväksymään sen tosiasian, että se kaipauksen kohde ei sitten ollutkaan minulle tarkoitettu ja luopumaan kaikista unelmista niin se tekee todella kipeää. Sitä ikäänkuin roikottaa itseään löyhässä hirressä ja väistämättäkin painii "jospa sittenkin vielä joskus.." ajatusten kanssa.
Itse olen kuitenkin nyt ymmärtänyt, että juuri se on pahinta mitä itselleen tekee. Koko unohtamisprosessi voi lähteä etenemään vasta sitten, kun hyväksyy sen, ettei omista unelmista tullut totta juuri kyseisen henkilön kanssa. Täytyy tehdä tietoinen päätös, että haluan jatkaa elämääni ja unohtaa menneen, jos kerran se toinenkin ihminen on jatkanut. Kukaan ihminen ei ole sen arvoinen, että uhraisi hänelle ajatuksia vuositolkulla ja haikailisi perään ja unohtaisi oman elämänsä. Yritän toitottaa itselleni, että maailma on täynnä miehiä. Eihän se yhtään lohduta juuri nyt, mutta silti tiedän sen olevan totta. Olen kyllä aikaisemminkin ollut rakastunut ja tiedän, että kyllä ne tunteet vaan haalistuvat ajan kanssa ja aika parantaa. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Tiedän kuinka kipeää tekee sen asian hyväksyminen, ettei saanutkaan kokea yhteistä, ihanaa loppuelämää juuri sen kaivatun ihmisen kanssa. Jotenkin ei edes haluaisi unohtaa niin upeaa ihmistä. Mutta en halua tuhlata koko elämääni haikailuun ja itsesäälissä rypemiseen. Teen tietoisen päätöksen katkaista kaikilta niiltä unelmilta siivet, jotka liittyvät siihen ihmiseen. Vain sillä tavalla uskon ja toivon voivani lopulta unohtaa. Toivon, että jonan päivänä voin todeta "mitä ihmettä siinä ihmisessä oikein näin".
Tällaisia mietintöjä tällä kertaa...Voimia teille kaikille saman asian kanssa painiville!
Olen ihan saatanan kateellinen teille. Minulla ei ole koskaan ollut mitään, aikuisikäni on pelkkää harmaata sumua, jossa ei ole mitään tärkeitä muistoja.
En ole aivan samoilla linjoilla "foreverin" kanssa tuon tietoisen unohtamisen ja lopulta halun mitätöidä unelmansa. Miksi unelmia ja haaveita pitää yrittää mitätöidä ja nähdä pahoina, negatiivisina asioina, nehän ovat ihania ja tuovat hyvää oloa?
Vaikkei unelmieni kohteen kanssa tulisikaan koskaan mitään, koen saaneeni haaveiluistani lohtua vaikeina aikoina "joku ihana asia sisimmässä, mihin pystyi pakenemaan elämän vääryyksien kohdatessa", kyllä, olen saanut sieltä lohtua ja ammentanut energiaa vastoinkäymisiin. Kiitos sinulle, olet tietämättäsi hyväntekijä.
Tottakai haaveita saa ja pitää olla, mutta miksi ne pitäisi kohdistaa sellaiseen kohteeseen, jonka kanssa ei koskaan niitä unelmia voi toteuttaa? Me ihmiset olemme erilaisia, itse vaan koen että en pääse eteenpäin elämässäni jos jatkan haikailua jonkin saavuttamattoman ihmisen perään. Uskon, että haikailemalla saavuttamatonta en välttämättä näe niitä uusia mahdollisuuksia elämässäni mitä voisin kohdata. Tässä tapauksessa uusia miehiä.
Se ero taitaa meillä olla, että sinä tiedät varmasti, ettei toiveesi tule toteutumaan, ymmärrän silloin, muttei niitä haaveíta tarvitse siltikään huonoiksi vääntää.
Naisilla on aina joku nuoruuden pano, jota he kaiholla muistelevat vielä keski-ikäisenä perheellisenä naisenakin.
Sitten, kun kyyneleet loppuvat, purraan hammasta yhteen niin kauan, että alkaa syrämen kohralla hellittämään ja se vapautuu rusinaisesta mykkyrästä normaalitilaansa. Sitten on jo päiviä - ja öitä - ettei aina tule mieleen, mistä jäi paitsi ...
Olen kohdannut, mutta ei siitä sen enempää. Kaikki ei vain aina täsmää,..
Haaveilen olevani jollekulle ihminen jota hän ei pysty unohtamaan.
Tapasin joskus yhden Tiinan. Hän oli minun puuttuva puolikkaani, mutta aivan väärällä hetkellä. Hän lähti tuulien mukaan ja siitä lähtien olen kaivannut häntä. Meillä meni kaikki niin hyvin yksiin, että ei koskaan kenenkään kanssa ja siksi hän on jäänyt mun sydämeeni.
Onhan noita... yksi tai ehkä kaksikin jos ei usempia. Riippuu tietenkin siitä, miten haluaa määritellä tällaisen "unohtumattoman" ihmisen.
Olin aikanani ihastunut samaan tyttöön noin kolmen vuoden ajan. Ihastus alkoi kahdeksannella luokalla ja lopahti samoihin aikoihin kun sain ensimmäisen vuoden lukiossa pakettiin (huonolla menestyksellä). Hän oli luonteeltaan todella avoin ja mukava mutta samalla myös laumasielu ja pintaliitäjä. En suoraan sanottuna usko, että meistä kahdesta olisi voinut tulla mitään... tai olisi, jos itse olisin ollut rohkeampi ja uskonut itseeni enemmän. Miksi aina vähättelen itseäni?
Myös eräs toinen henkilö, miespuolinen henkilö, samanikäinen kuin minä, on minulle unohtumaton, ei sillä että tuntisin häneen vetoa vaan siksi että olimme aikanaan parhaita kavereita. Jossain vaiheessa kasvoimme kuitenkin erilleen, mutta toivon kuitenkin että tiemme vielä kohtaavat. Ehkä jos en itse olisi niin narsistinen vaan enemmän jalat maassa niin kaipa niitä kavereitakin olisi enemmän.
Ja pakko vielä mainita sen verran, että linkitin tuohon yhteen toiseen ketjun yhden tunnarin eräästä tunnetusta videopelista, jota joskus ensimmäistä kertaa kuuntelin samoihin aikoihin kun tunsin ihastusta siihen tyttöön. Enkä sitä kuunnellessani halunnut olla kenenkään muun kanssa.
ylös..
Jollain tapaa minulla on ikävä häntä jo nyt. Tiedän etten voi unohtaa.
Hän kosketti minussa liian montaa asiaa liian monella tapaa. Tunsin näin ja koin syvän yhteytemme. En koskaan tule unohtamaan niitä herkkiä ja helliä yhteisiä hetkiämme. Syvä lämpö ja rakkaus mikä roihusi sisälläni noina hetkinä, kun halusin vain vetää hänet syliini ja sanoa minä rakastan sinua....
"Kuinka unohtaa tällainen ihminen ja jatkaa eteenpäin? Kuulisin mielelläni kommentteja saman kokeneilta... "
Hyväksymällä ettei se toinen ihminen olekkaan niin täydellinen ja sopiva itselle kun mielessään on kuvitellut. Ottaa vaikka yhteyttä ja yrittää selvittää voiko mitään viellä tulla, ja toteaa (uusiksi) sen ettei mitään voi tulla...