Muutimme lapsuudenkaverini (lapsenakaan emme olleet kovin läheisiä) kanssa samaan kämppään. Hän oli innostunut ja puhui että voisimme pitää yhteiset tupaantuliaiset, kokata yhdessä jne.
Nyt hän kuitenkin istuu kaiket päivät huoneessaan juttelemassa skypen välityksellä muille kavereilleen, ja kun ehdotan yhteistä iltaa tms.niin hän vetoaa kiireisiin ja opintoihinsa! Jos hänellä on niin kiire opintojensa kanssa niin miten hän ehtii skypettää ja tavata muita kavereitansa koko ajan??
Olen yrittänyt olla ystävällinen, jutella, antaa hänelle omaa tilaa ja elää omaa elämääni. Mutta ärsyttää ja harmittaa!!!! En halua asua ihmisen kanssa joka ei pidä minusta.
Tunnen oloni kiusalliseksi hänen seurassaan ja yritän kovasti päästä tämän alkujännittämisen yli (jännitän lievästi sosiaalisia tilanteita ja uusia ihmisiä, enkä ole mikään papupata), kun en kuitenkaan hänen kanssaan paljon aikaa ole viettänyt. Mutta enhän voi päästä tästä ahdistuksesta eroon jos hän ei panosta yhteiseen aikaamme ja näe yhtään vaivaa tutustuakseni minuun paremmin, että olisi rennompaa!!
Mitä minun pitäisi tehdä? Ollaan nyt asuttu saman katon alla pari kuukautta.
Nyt hän kuitenkin istuu kaiket päivät huoneessaan juttelemassa skypen välityksellä muille kavereilleen, ja kun ehdotan yhteistä iltaa tms.niin hän vetoaa kiireisiin ja opintoihinsa! Jos hänellä on niin kiire opintojensa kanssa niin miten hän ehtii skypettää ja tavata muita kavereitansa koko ajan??
Olen yrittänyt olla ystävällinen, jutella, antaa hänelle omaa tilaa ja elää omaa elämääni. Mutta ärsyttää ja harmittaa!!!! En halua asua ihmisen kanssa joka ei pidä minusta.
Tunnen oloni kiusalliseksi hänen seurassaan ja yritän kovasti päästä tämän alkujännittämisen yli (jännitän lievästi sosiaalisia tilanteita ja uusia ihmisiä, enkä ole mikään papupata), kun en kuitenkaan hänen kanssaan paljon aikaa ole viettänyt. Mutta enhän voi päästä tästä ahdistuksesta eroon jos hän ei panosta yhteiseen aikaamme ja näe yhtään vaivaa tutustuakseni minuun paremmin, että olisi rennompaa!!
Mitä minun pitäisi tehdä? Ollaan nyt asuttu saman katon alla pari kuukautta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
>>En halua asua ihmisen kanssa joka ei pidä minusta.
Voi olla että hän on vähän epäsosiaalinen, eli hän haluaa olla omissa oloissaan ja siinä pienessä ryhmässä jossa hän on tottunut olemaan. Ehkä vaan annat asioiden mennä omalla painollaan etkä yritä (aktiivisesti) ystävystyä hänen kanssaan. Siirrä vähän vastuuta sille toisellekin.
Rentous tulee sivutuotteena kun et liikaa mieti mitä se toinen mahtaa miettiä, samalla annat itsestäsi itsevarmemman kuvan.
Ei hän ole epäsosiaalinen, päinvastoin. Itse olen epäsosiaalisempi tapaus, mutta kun minuun tutustuu ja näkee vaivaa (ainahan uusiin ihmisiin tutustumisessa pitää vähän nähdä vaivaa), niin avaudun ja osaan olla rennompi.
No en todellakaan mene enää hänelle seuraa pitämään ja kyselemään häntä lenkille, saa itse tehdä seuraavan aloitteen. Sitäpaitsi en halua hengata pakosta hänen kanssaan, vaan se pitää tulla omasta tahdosta.
>>kyselemään häntä lenkille
Ei tarkoittanut ihan noinkaan. Jos olet menossa lenkille voit muotoilla kysymyksen yksiselitteisesti "lähden lenkille, tuletko mukaan?". Silloin olet hoitanut oman osuutesi ystävyydestä ilman että se rajoittaa omia tekemisiäsi.
"Mennäänkö lenkille" tarkoittaa samaa, mutta siinä on hieman eri sävy joka ei ehkä sovi tilanteeseenne. Jos vastaus on "ei mennä", niin sen jälkeen on tylsä lähteä yksin.
Kysymyksen voi toistaa vaikka vastaus on aina "ei", mukaanpyytäminen on kohteliasuus jota ei tarvitse häpeillä. Siinä vaiheessa kun et enää halua häntä seuraksesi voit lopettaa kysymisen, "et pääse" olisi taas epäkohteliasta.
Koeta pinnistellä nyt ajatuksesi ja energiasi, tekemisesi ihan muihin ihmisiin. Lähde ulos, harrasta, nauti luonnon ruskaväreistä. Kutsu muita kotiisi (sehän se kämppä tulee olemaan) ja kohtele etäisen asiallisesti toista. Eli ihan konkreettisista arkiasioista sovi että pitää puhua tiettynä aikana esim vartti päivässä (iltatee klo 20 tms.) ja muuten eläkää omaa elämäänne molemmat.
Muuten tuo alkaa muistuttaa surkuhupaisasti huonoa avioliittoa..
Niin, ettehän ole sentään naimisissa. Tässä on tullut lyhyessä ajassa ehkä vähän liikaa yhdessäoloa verrattuna aikaisempaan, vai mitä? Perheenjäsenetkin kaipaavat omaa huonetta ja rauhaa, nyt vain tiedätte paremmin, millaisia olette kotioloissa. Ehkä kyseessä on myös tietty kiusaantuminen ylenpalttisesta läheisyydestä.
Halusitko yhteiseen asuntoon siksi, että saisit olla kaverisi kanssa enemmän vai onko tämä ollut käytännön pakko? Voi olla, että tuo tietokoneella istuminen opiskelun lomassa rentouttaa häntä paremmin kuin seuran pitäminen ja opintostressin peittäminen hymyn taakse, jottei loukkaisi kaveria. Jos alkaisitte joka tauolla jutella rönsyillen, niin siinä menisi varmaan paljon enemmän aikaa kuin parin kommentin kirjoittamiseen. Katsele nyt, miten homma etenee, kun opintokiireet välillä helpottavat. Jos ei tuntuisi siltä, että olette enää kavereita, niin sittenhän voit miettiä, haluatko kuitenkin halvan asunnon ja olette vain kevyesti tekemisissä. Voithan kysyä, että milloin kiireet helpottavat ja milloin voisit ehdottaa jotain yhteistä menoa/tekemistä.
Kun ette olleet kovin läheisiä lapsinakaan, niin tuskin tilanne muuttuu. Olette ehkä eri aaltopituuksilla. Ei kannata painostaa ollenkaan, jos tällainen tilanne hänelle taloudellisista syistä sopii. Ota hänet vieraana ihmisenä, niin kuin olisit muuttanut oudon kanssa asumaan. Elä sinäkin samalla lailla omaa elämääsi, äläkä enää haaveile mistään kaveruuksista. Kutsu joku toinen teille kylään ja kokatkaa yhdessä, tai jotain.
No ei minulla ole oikein paljon ystäviä keitä kutsua. En ymmärrä miksei voida kokata koskaan yhdessä tai käydä lenkillä. Aina vaan skypettää muiden kavereiden kanssa ja on mukamas niin kiire.
"Jos hänellä on niin kiire opintojensa kanssa niin miten hän ehtii skypettää ja tavata muita kavereitansa koko ajan??"
Ehkä siksi, että muut kaverit on sille paljon läheisempiä ja tärkeämpiä?