Seurustelua takana päin hiukan yli vuosi. Minulla harmittaa, kun naisystävässäni ei ole minkäänlaista kipinää panostamaan muuhun, kuin minun seurassa olemiseen ja hauskanpitoon.
Hän ei mielestäni varaudu kunnolla reaalielämän haasteisiin. Hän on juuri valmistumassa alalle, jossa ei työllistytä ilman huomattavaa lahjakkuutta, näyttöjä, suhteita ja osaamista. Hänellä ei ole mitään näistä.
Mikä pahinta, mielestäni hän on työssään viellä sangen surkea, olen nähnyt hänen töitään ja pyytänytkin tekemään jotain näyttääkseni vain minulle kuinka hyvä on. Pahasti petyin, työn jälki alakoululaisen tasoa ja hän selittää, kuinka häntä on joskus jostakin asiasta kehuttu vuonna nakki ja pottu, ja sen takia hän jaksaa elää siinä illuusiossa, että hänellä olisi lahjoja yms. Hän ei osaa olla ammatillisessa mielessä yhtään vakuuttava ja hänen työnsä ovat suoraan sanottuna perseestä. No on siellä muutama tyydyttävän hyvä, mutta enimmäkseen aivan äärimmäisen pahalle haisevaa sontaa.
Meillä oli tästä dialogia ja ihmettelin, että mitenkä hän aikoo työllistyä nyt kun kohta valmistuu. Ei osaa sanoa. Kannattais varmaan tehdä pari todella hyvää näyttöä, joo. No alkaako tekee asian eteen mitään? Ei. Miksei? Miettii, miettii sitten vaihtaa puheenaihetta.
Puhutaan muusta ja kysyn uudelleen. Hätävalheita tulee ulos, ei aina jaksa, on kiire, ei oo ehtiny. Sitten ku kysyy, milloin viimeksi teit näitä hommia vapaa-ajalla ihan harrastusmielessä. Ei edes muista. No niinpä niin.
Ymmärrän häntä todella hyvin, mutta hän ei usko, kun kerron, että olen itse ollut vastaavassa tilanteessa, jolloin asiat tökkii, koska joitakin asioita on jäänyt tekemättä ja kokematta ja ne ahdistaa tämänhetkistä elämää enemmän kuin tulevaisuus. Sen miettimiseen ei riitä edes aikaa.
Mietinkin, tekisinkö oikein mikäli lopettaisin järjen puhumisen hänelle ja antaisin hänen itse oivaltaa omat virheensä kantapään kautta myöhemmin, joista itsekin tulen kärsimään välillisesti jonkin verran. En sietämättömästi, koska rajani ovat selvät, enkä taivu elättämään laiskureita omasta pussistani. Eli tukisin häntä muuten, en jakelisi "viisaita neuvojani", koska itsekään en muista ottaneeni neuvoja, kun itselläni oli elämä sisäisesti sekaisin.
Hänellä on rankka menneisyys, yksinäisyyttä, oppimisvaikeuksia, masennusta, johon lääketys. Eli kaikkea samaa, jota itsellänikin on ollut, mutta joista itse pääsin yli.
En vain itse muista, miten pääsin siitä suosta ylös. Jossakin vaiheessa vai päätin edes yrittää, tehdä jotain kehittävää joka päivä. Meni useampi vuosi, ja minusta tuli muutamissa asioissa sen verran hyvä, että voin niille päälle rakentaa. Samaa olen hänellekin suositellut, että tee mikä häntä kiinnostaa. Häntä vain kiinnostaa minä. Hmmmmm...
No jos tämä on vielä sitä "rakkauden aiheuttamaa" kemikaalimyrskyä sielä aivoissa, niin odotan vielä vuoden pari ja katson mitä tapahtuu. Jos vielä parin vuoden päästä on samat sävelet, ettei työ kiinnosta, niin vaikeata tulee olemaan.
Kysymys kuuluu, pitäisikö jo tässä vaihteessa antaa todella rankka ehto: esim. 1. vuosi aikaa kehittyä jossakin, missä tahansa asiassa... -> tai jatketaan omia polkuja?
Hän ei mielestäni varaudu kunnolla reaalielämän haasteisiin. Hän on juuri valmistumassa alalle, jossa ei työllistytä ilman huomattavaa lahjakkuutta, näyttöjä, suhteita ja osaamista. Hänellä ei ole mitään näistä.
Mikä pahinta, mielestäni hän on työssään viellä sangen surkea, olen nähnyt hänen töitään ja pyytänytkin tekemään jotain näyttääkseni vain minulle kuinka hyvä on. Pahasti petyin, työn jälki alakoululaisen tasoa ja hän selittää, kuinka häntä on joskus jostakin asiasta kehuttu vuonna nakki ja pottu, ja sen takia hän jaksaa elää siinä illuusiossa, että hänellä olisi lahjoja yms. Hän ei osaa olla ammatillisessa mielessä yhtään vakuuttava ja hänen työnsä ovat suoraan sanottuna perseestä. No on siellä muutama tyydyttävän hyvä, mutta enimmäkseen aivan äärimmäisen pahalle haisevaa sontaa.
Meillä oli tästä dialogia ja ihmettelin, että mitenkä hän aikoo työllistyä nyt kun kohta valmistuu. Ei osaa sanoa. Kannattais varmaan tehdä pari todella hyvää näyttöä, joo. No alkaako tekee asian eteen mitään? Ei. Miksei? Miettii, miettii sitten vaihtaa puheenaihetta.
Puhutaan muusta ja kysyn uudelleen. Hätävalheita tulee ulos, ei aina jaksa, on kiire, ei oo ehtiny. Sitten ku kysyy, milloin viimeksi teit näitä hommia vapaa-ajalla ihan harrastusmielessä. Ei edes muista. No niinpä niin.
Ymmärrän häntä todella hyvin, mutta hän ei usko, kun kerron, että olen itse ollut vastaavassa tilanteessa, jolloin asiat tökkii, koska joitakin asioita on jäänyt tekemättä ja kokematta ja ne ahdistaa tämänhetkistä elämää enemmän kuin tulevaisuus. Sen miettimiseen ei riitä edes aikaa.
Mietinkin, tekisinkö oikein mikäli lopettaisin järjen puhumisen hänelle ja antaisin hänen itse oivaltaa omat virheensä kantapään kautta myöhemmin, joista itsekin tulen kärsimään välillisesti jonkin verran. En sietämättömästi, koska rajani ovat selvät, enkä taivu elättämään laiskureita omasta pussistani. Eli tukisin häntä muuten, en jakelisi "viisaita neuvojani", koska itsekään en muista ottaneeni neuvoja, kun itselläni oli elämä sisäisesti sekaisin.
Hänellä on rankka menneisyys, yksinäisyyttä, oppimisvaikeuksia, masennusta, johon lääketys. Eli kaikkea samaa, jota itsellänikin on ollut, mutta joista itse pääsin yli.
En vain itse muista, miten pääsin siitä suosta ylös. Jossakin vaiheessa vai päätin edes yrittää, tehdä jotain kehittävää joka päivä. Meni useampi vuosi, ja minusta tuli muutamissa asioissa sen verran hyvä, että voin niille päälle rakentaa. Samaa olen hänellekin suositellut, että tee mikä häntä kiinnostaa. Häntä vain kiinnostaa minä. Hmmmmm...
No jos tämä on vielä sitä "rakkauden aiheuttamaa" kemikaalimyrskyä sielä aivoissa, niin odotan vielä vuoden pari ja katson mitä tapahtuu. Jos vielä parin vuoden päästä on samat sävelet, ettei työ kiinnosta, niin vaikeata tulee olemaan.
Kysymys kuuluu, pitäisikö jo tässä vaihteessa antaa todella rankka ehto: esim. 1. vuosi aikaa kehittyä jossakin, missä tahansa asiassa... -> tai jatketaan omia polkuja?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sinulla ei ole oikeutta esittää uhkavaatimuksia. Lopeta suhde, jos se ahdistaa, äläkä ahdista puolisoasi.
Omasta puolestani lähdin avioliittoon sillä mielellä, että yritän tehdä vaimon unelmat mahdolliseksi. Sillä tiellä ollaan vielä parikymmentä vuotta myöhemminkin, eikä siihen toistaiseksi ole kuulunut vaimon palkkatyö.
Ei suhde ahdista, vaan se, että hänellä ei ole muuta elämään kuin minä. Tämä tarkoittaisi sitä että ennen pitkää hän erakoituisi kotia, ei koskaan tekisi mitään, kävisi missään, hankkisi uusia tuttavuuksia, asettaisi mitään kodinulkopuolisia tavotteita elämällään.
Olisi vain neljän seinän sisällä. Hän ei sitä itsekään halua, koska on puhunut, että olisi kiva käydä matkustelemassa ympäri maailmaa, tutustua uusiin ihmisiin, käydä paikoissa, kun on rahaa. No minäkö ne rahat siihen kerään? En taatusti, oman osuuteni kyllä.
Hän ei tunnu ymmärtävän, kuinka suuri merkitys rahalla on elämän helpottamisessa ja elämyksien toteuttamisessa. Tai ehkä ymmärtää, mutta ei ikinä uskalla myöntää, että häntä pelottaa edes yrittää petrata, koska pelkää kritiikkiä.
Siksi mielestäni on tärkeää antaa hänelle pelkoa pahemmasta, eli erosta (mikäli minä olen tärkeä ihminen hänelle), jotta asiat päättyisivät loppupeleissä paremmin, kuin kumpikaan meistä välttämättä osais odottaakaan.
Uhkavaatimus? Reilumpaa todeta vain pelisäännöt, joilla valmis jatkamaan, jos molemmat samalla viivalla, jos ei olla reilun aikavälin jälkeenkään, niin sitten on pakko jatkaa eriä teitä. Itsekkäin teko olisi kyllä laittaa suhde poikki tuosta vain yhtäkkiä ja kertoa syy. Paljon reilumpaa on varottaa asiasta, mikä itseä vaivaa, silloin toisella myös aikaa reagoida ja pohtia tuntemuksiaan haluaako siihen lähteä.
Jos joku nyt kuvittelee, että minulta vain tulisi lisää ja lisää uusia vaatimuksia ja esittäisin näitä "uhkailuja", niin olette kaikkien onneksi tässä suhteessa väärässä. Tämä asia on vain niin, että olen itse kasvanut sellaiseksi ihmiseksi, joka mielestään ymmärtää mistä toimiva hyvinvointi ja tasa-arvo tulee, ja se tulee siitä, että jokainen kantaa kortensa voimiensa mukaan, mutta se ei käy laatuun, ettei edes yritä, vaikka pelottaisi. Pelot on luotu voitettaviksi. Ihmisen pitää mielestäni vastata haasteisiin, eikä paeta, niitä jos on selvää, että ne tulee myöhemmin uudelleen. Mistä tietää myös sen, että jos minulle jotain tapahtuu, ja naiseni jää tyhjän päälle, yksin. Ei kaikkia munia samaan koriin, vaikka hyvä mies olenkin. Tarkoitan tällä ainoastaan vankan sosiaaliverkon rakentamista, niin siviilissä kuin työelämässä. Ei naista voi jättää kotia homehtumaan, vaikka se sitä haluaisikin.
Itse en uskonut aikanaan, että voisin eheytyä lähes täydellisesti huonoimmista elämänjaksoistani, mutta toisin kävi. Jossain vaiheessa tuli pohja vastaan, ei ollut kavereita, ikää oli, ei tutkintoa mistään, tunsin itseni jääräpäiseksi, laiskaksi , tyhmäksi ja täysin kurittomaksi omassa elämänhallinnassani.
Tunnen myös yhden toisen ihmisen, joka on olleet kutakuinkin samassa tilanteessa ja yllätyin, kuinka meidän molempien kuvaus siitä mitä se vaati nousta pohjalta oli kiteytettynä itsevihaa:
a) nykytilanne ei voi jatkua
b) en voi syyttää asioita joihin en voi vaikuttaa
c) teen tänään sen minkä voin, jotta huominen parempi
d) valmis tekemään kaikki uhraukset kehittymisen jatkuvuudesta
En löydä tekstistäsi pienintäkään viittausta siihen, että haluaisit hänelle hyvää koska _rakastat_ häntä.
.. Ai niin, uhkavaatimukset ja rakkaus eivät mahdu samaan ihmiseen.
Johtunee varmaan, siitä että käsität rakkauden eri tavalla. Minulle rakkaus ei ole sitä, että ihmisiä vain hemmotellaan niin kauan elämän on juhlaa. Sitten kun juhlat päättyy, niin kiristetään hampaita, hankitaan ero kun on jo lapsia ja muuta ikävää.
Olen eronneiden vanhempien lapsi ja olen tietyissä asioissa ehdoton. En siedä pilvilinnoja, jos niistä ei pyritä tekemään konkreettista vastinetta. Vaan elämä on jotain hätävalheiden täyttämää kulissia.
Olet kai itse kasvanut pehmoisessa maailmassa. En tiedä onko sinulla oikeasti käynyt tuuri vai ei. Siksi pidänki tärkeänä, että ihmiset pitäisivät taitojansa terävinä ja eivätkä pelkästään kieltänsä.
Seurusteleksä kenties Julia Tukiaisen kanssa?:D
Terveen elämänkatsomuksen vaatiminen ei ole uhkavaatimus?
Vai onko sallittua olla loinen "rakkauden" varjolla. Joopa joo.
En vaadi edes mitään ihmeellistä, vaan normaalin ihmisen elämänhalua. En seinien rakentamista omien mahdollisuuksien ympärille pelkojensa varjolla.
Minulla ei muuta.
Yritä löytää uusia tapoja TUKEA häntä ja auttaa oikealle tielle. Uhkailu ei tuota tuloksia.
Ota huomioon, että hän on jo tukemiseeni tuudittautunut ja on nyt passivoitunut.
Sä lähdet siitä olettamuksesta, että toista voi ja saa muuttaa ja että sun rakkaudella on tiettyjä ehtoja.
Ei oikein hyvä lähtökohta. Sopii sellaiselle parille, jossa molemmat on valmiit hyväksymään tuon, mutta sunkin pitäisi sitten olla valmis muuttumaan sellaiseksi kuin hän haluaa ja miten hän kokee, et hän voi rakastaa sua.
Sä olet päässyt vähän liian helpolla, koska hän välittää susta ehdoitta. Sä saat rakkautta ilmaiseksi, mutta omaasi jaat vain tiukan seulan kautta.
Vanhemmat ihmiset pysyy pitkissä suhteissa, koska heillä on valikoiva kuulo ja näkö. Ja eivät odota toisesta omien unelmiensa täydentäjää vaan antavat olla omia itsejää. Kun sun tyttöystävä kerran on niin huono ja menestymätön ja sä et voi hyväksyä häntä sellaisenaan niin olis sulla kyllä vakavan harkinnan paikka, miksi viivyttelet itse suhteessa ja estät häntä löytämästä sellaista rakkautta, joka hyväksyy sellaisenaan ilman ehtoja.
Itseasiassa ennen kuin lyöttäydyimme yhteen olimme olleet ystäviä noin puoli vuotta ja käyneet toistemme kanssa läpi synkistä synkkimmätkin asiat läpi. Hän ymmärtää minua, ja minäkin ymmärrän häntä. Hän vain pelkää ryhtyä asioihin, jotka vaativat hänelle pelottavien asioiden kohtaamista. Nämä asiat eivät ole normaalille ihmisille edes pelottavia, mutta jos ette ole koskaan olleet masentuneita, pitkään yksinäisiä tai muuten sosiaalisesti epäonnisia, ei teiltä voi ymmärrystä tämän suhteen vaatiakaan.
Minun rakkaudella ei ole ehtoja, mutta minun lompakollani on. Mikäli hän ei opi pitämään huolta omasta taloudestaan, se heijastuu minuun ja minun pitäisi olla pelastamassa, kun toinen ei vain välitä huolehtia omasta tulevaisuudestaan taloudellisesti.
Sitäpaitsi itse olen muun muassa lopettanut tupakoinnin, laihduttanut, aloittanut liikuntaharrastuksen (kuntonyrkkeilyn), opetellut uudelleen soittamaan kitaraa, vähentänyt tietokoneella pelaamista ja hankkinut uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia, joita kutsua kylään ja joiden luona käydä vain koska hän toivoi näitä. Ei suoranaisesti näitä asioita, mutta jotain, joilla "elämä olisi kivempaa". No liikunta, tupakointi ja pelaaminen oli selkeitä vaatimuksia. Tosin aikaa on ehtinyt jo jonkin aikaa kulua, joten noista en vaihtaisi mitään pois. Hyviä asioita.
Mutta hän ei nyt puolestaan voi tehdä mitään? Minä olen yleinen viihdyttäjä, jolla piikki auki. Periaatteessa minun pitäisi koventaa otteitani, mutta periaatteessa en voi, koska olen... niin mikä minä olen?
Lisää tyhjiä olettamuksia, jossa mies mahdollinen narsisti?
Soittakaa poliisille.
Hyvänen aika sua Dumbass! Ellei kirjoituksesi ole provo, niin en voi kun ihmetellä sua. Toivottavasti naisesi ymmärtää jättää sut. Oot ylemmyydentuntoinen ja kylmä. Et tajua tunteista mitään. Vaikutat psykopaatilta. Sulla on oikeus määrätä, miten toinen saa elää. Ei oo tullu mielees, että naises voi oikeesti haluta elää eri tavalla kuin sä. Normaali mies olis onnellinen, kun nainen haluaa olla hänen kans, mut sä et. Oot kyllä pimee! Naises sanoo asioita niin ku tietää sun haluavan kuulla, ei taida uskaltaa sanoo omaa mielipidettänsä.
Ja itse lienet teini kakara.