Oma tarinani lyhykäisyydessään.
Olen seurustellut puolisoni kanssa jo pari vuosikymmentä.
Seurustelun alussa mies petti minua useasti, mutta olin aina valmis lyhyiden erojen jälkeen jatkamaan.
Sitten tuli lapset ja asia unohtui.
Jossain vaiheessa vuosien vieriessä, aloin kokemaan elämässäni outoa tyhjyyttä ja tapahtumattomuutta, aivan kuin elämä olisi jäänyt junnaamaan paikoilleen, ilman mitään piristystä.
Ajattelin, että tätäkö tämä nyt sitten on hamaan kuolemaan asti.
Suhteen kipinä kuollut, ei mitään suurta rakkauden tunnetta tai jännitystä, tietenkään enää vuosikymmenten jälkeen.
Periaatteessa elämämme on ihan kunnossa, mutta ongelmaksi on tullut minun suuri kaipuu seikkailuun ja jännitykseen.
Haluan kokea jotain huumaa tai mitä lie.
Tapasin nuoruuden rakkauteni ja meille syttyi lähes kahden vuoden mittainen kiihkeä salasuhde.
Sitä surin kauan ja sen loppumista, mutta sen jälkeen on ollut useita ns. yhden yön virityksiä.
Asiasta ei tule edes omantunnontuskia, mutta se on alkanut itseäni rasittaa, miksen v oi löytää eläämääni sisältöä niinkuin ns. normaalit ihmiset.
Miksen voi olla samanlainen tasapainoinen ja siihen tyytväinen mitä on, niinkuin muut:(
Tunnistan olevani uskottomuuskoukussa, haluan vaan hurmata ja valloittaa, testata omaa viehätysvoimaani.
Johtunee varmaan heikosta, kolauksen saaneesta itsetunnosta.
Imartelee suunnattomasti, kun 20v nuoremmatkin koettavat "iskeä".
Kertokaa hyvät ihmiset, mistä te saatte kipinää elämään, ilman niitä taka-ajatuksia, että kohta ollaan vanhoja ja toinen jalka haudassa, että jotain muutakin pitää vielä sitä ennen nähdä ja kokea.
Mistä ihminen saa tasapainon ja ajattelutavan, että yksiavioisuus on ihanne.
Itselle on alkanut kehittyä ajatus, että jospa ihmisellä pitäiskin olla elämässään eri jaksot, tyyliin nuoruudenrakkaus, rakkaus, jonka kanssa tehdään lapset ja kolmas rakkaus ns. vanhemmalla iällä.
Mielipiteitä?
Haukkuakkin saa ja kovaa kritiikkiä saa tulla.
Koska periaatteessa haluisin muuttua, mutta käytännössä en ehkä sitten kuitenkaan.
Olen seurustellut puolisoni kanssa jo pari vuosikymmentä.
Seurustelun alussa mies petti minua useasti, mutta olin aina valmis lyhyiden erojen jälkeen jatkamaan.
Sitten tuli lapset ja asia unohtui.
Jossain vaiheessa vuosien vieriessä, aloin kokemaan elämässäni outoa tyhjyyttä ja tapahtumattomuutta, aivan kuin elämä olisi jäänyt junnaamaan paikoilleen, ilman mitään piristystä.
Ajattelin, että tätäkö tämä nyt sitten on hamaan kuolemaan asti.
Suhteen kipinä kuollut, ei mitään suurta rakkauden tunnetta tai jännitystä, tietenkään enää vuosikymmenten jälkeen.
Periaatteessa elämämme on ihan kunnossa, mutta ongelmaksi on tullut minun suuri kaipuu seikkailuun ja jännitykseen.
Haluan kokea jotain huumaa tai mitä lie.
Tapasin nuoruuden rakkauteni ja meille syttyi lähes kahden vuoden mittainen kiihkeä salasuhde.
Sitä surin kauan ja sen loppumista, mutta sen jälkeen on ollut useita ns. yhden yön virityksiä.
Asiasta ei tule edes omantunnontuskia, mutta se on alkanut itseäni rasittaa, miksen v oi löytää eläämääni sisältöä niinkuin ns. normaalit ihmiset.
Miksen voi olla samanlainen tasapainoinen ja siihen tyytväinen mitä on, niinkuin muut:(
Tunnistan olevani uskottomuuskoukussa, haluan vaan hurmata ja valloittaa, testata omaa viehätysvoimaani.
Johtunee varmaan heikosta, kolauksen saaneesta itsetunnosta.
Imartelee suunnattomasti, kun 20v nuoremmatkin koettavat "iskeä".
Kertokaa hyvät ihmiset, mistä te saatte kipinää elämään, ilman niitä taka-ajatuksia, että kohta ollaan vanhoja ja toinen jalka haudassa, että jotain muutakin pitää vielä sitä ennen nähdä ja kokea.
Mistä ihminen saa tasapainon ja ajattelutavan, että yksiavioisuus on ihanne.
Itselle on alkanut kehittyä ajatus, että jospa ihmisellä pitäiskin olla elämässään eri jaksot, tyyliin nuoruudenrakkaus, rakkaus, jonka kanssa tehdään lapset ja kolmas rakkaus ns. vanhemmalla iällä.
Mielipiteitä?
Haukkuakkin saa ja kovaa kritiikkiä saa tulla.
Koska periaatteessa haluisin muuttua, mutta käytännössä en ehkä sitten kuitenkaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ehkä olotilasi johtuu siitä, että miehesi petettyä sinua sinä et koskaan kiintynyt häneen, koska omalla tavalla olet suojannut itseäsi siltä että nyt kävisi niin uudelleen.
En kyllä ymmärrä miksi olet mennyt pettämään, eli olet yhtä paha, jos et pahempi kuin hän.
Kyllä sitä pitäisi erota ennen kuin pitää mennä pettämään. Kyllähän se kertoo sinustakin sen verran, että välität enemmän itsestäsi kuin ihmisistä ympärilläsi.
Se "pahuus" tässä mietityttääkin, kun pitäisi varmaan tuntea hirveitä omantunnontuskia, mutta kun sitä ei edes ole, niin kuinka paha oikein olenkaan, vaikken muissa elämän osa-alueissa paha olekkaan, vaan hyvinkin herkkä ja empaattinen.
En vaan jaksa pelkkää tylsää arkea, tässä iässä tajuaa jo elämän rajallisuuden.
Niitä tunnontuskia ei tule jos itsearvostus on heikko, ja jos puolisokin on tehnyt syrjähyppyjä.
Annoit anteeksi moneen kertaan ja tulit aina vain takaisin. Se kertoo paljon sun itsetunnostasi sekä käsityksestäsi mitä on anteeksi antaminen.
Lasten tulon myötä sinä et kylläkään ole unohtanut yhtään mitään, elämääsi vain tuli lasten mukana uusi kerros, jonka alla kaikki mennyt on ennallaan.
Puhut löyhästi vaan "seurustelusta", vaikka te olette eläneet yhdessä, perheellisinä, jo vuosikymmeniä. Herääkin kysymys, miksi, edes perillistenne takia, te ette ole laillistaneet parisuhdettanne, vaan kuvittelette yhä vain seurustelevanne.
Muiden miesten seksuaalisen huomion pakonomainen hakeminen on ongelmien pakenemista ja kolhiintuneen itsetunnon pönkittämistä, mutta eivät ne kolhut sillä suoristu, koska syyt niihin ovat tekoja syvemmällä.
Jos haluat ihan vakavasti muutosta elämääsi, suuntaat katseesi oman rakkaussuhteesi nykytilaan, etkä hae vain satunnaista hyväksyntää sen ulkopuolelta.
Tunteita on mahdollista syventää ja lietsoa roihuamaan vaikka loppuelämän. Se on itsestä kiinni. Jos ei tee mitään erilailla, ei mikään myöskään muutu.
Hei! Täällä toinen samanmoinen "pahis".
Pitkä avioliitto takana eli kaikki mennyt kaavan mukaan..seurustelu,kihlaus,avioliitto,lapset..tyhjyyden tunne.
Nyt kun olisi aikaa keskittyä kumppaniin niin sepä ei enää kiinnosta ja
tuntuu siltä kuin itsessä olisi jotain vikaa kun ei enää tunne samoin kuin
nuorena.Vaikka mies kehuu päivittäin se ei tunnu samalta kuin jonkun
muun kehut.
Muutenkin tunnen että olen epäonnistunut lastenkin kasvatuksessa ja kaikessa mitä
olen tehnyt vuosien varrella.Heikko itsetuntoni ajaa hakemaan hyväksyntää muualta ja takaraivossa kolkuttaa muutoksen houkutus,silti pelottaa mitä tulevaisuus tuo.
Ahdistaa halu olla hyvä perheenäiti ja hyvä puoliso,kun sitä en tunne olevani.Ahdistaa halu olla jotain muuta..
Tuntuu että kaikki kaatuu eikä mistään saa kiinni..help..
Tunnen niin samoin kuin sinä Kehä!
Haet ulkopuolelta sitä, mitä sisältäsi puuttuu. Kannattaisi kääntyä itsesesi puoleen ja etsiä sieltä avaimet hyvään ja tyytyväiseen elämään. Oma elämä on aika jännittävä, jos uskaltaa sitä elää.
Kukaan toinen ei voi koskaan antaa sinulle sellaista, mikä on itsesi vastuulla. Ja itsesi vastuulla on oma elämäsi ja onnellisuutesi. Ei niistä voi aikuinen ihminen sysätä vastuuta muille. Jos joku on käyttäytynyt sinua kohtaan huonosti tai väärin, hän on tehnyt niin. Sille et voi mitään. Sille sinä voit, miten suhtaudut asiaan, miten annat sen vaikuttaa itseesi ja elämääsi. Mitä päätöksiä siis teet. Jos miehesi on pettänyt aiemmin, ja sinä olet päättänyt jäädä, vastuu kestää yhteinen elämä niiden asioiden kanssa on siirtynyt sinulle. Olisit voinut myös lähteä.
Itse petettynä päätin, että kun jään, jään tietoisena tapahtumista, enkä käytä sitä jatkossa tekosyynä oman tai yhteisen elämän surkeudelle. Se käy vain pahimmin omaan nilkkaani ja estää elämästä niin hyvin kuin mahdollista.
Ota vastuu omasta elämästäsi, ja mieti, miksi et tunnu riittävän itsellesi vaan tarvitset noin kovasti muiden huomiota ja vakuutteluja. Miesten huomio on mukavaa kun siihen ei ole koukussa. Silloin se antaa jotain lisää ja piristää päivää. Mutta jos sitä on pakko saada....mikä hauskuus siinä silloin on? Ja entä kun tulee se päivä, että sitä ei enää tulekaan? Sairastut, vanhenet? Miten silloin käy?
Ap on itsekeskeinen kakara joka ei ota vastuuta mistään. Jos ei omatuntoakaan pakota se, että leikkii lastensakin elämällä. Halusi ap tai ei, niin lapset kärsivät tasan tarkkaan hitosti ja kovaa sinä päivänä kun kaikki räjähtää silmille, Kannattaisi katsoa maailmaan hieman sen oman navan ulkopuolellekin niin se omatuntokin voisi alkaa kolkutteleen tai edes ilmaiseen olemassaoloa.