se on sitten ohi...

Olen todella pahoillani! :o( Erosin itsekin muutama päivä sitten, ja tuska on niin suuri, että se murskaa minut alleen! Meillä mies lähti, ja minä olisin halunnut vielä yrittää. Mutta siihenhän tarvitaan molempien tahtoa.

Tuntuu, että elämää ei enää ole. Itse ajattelin huomenna mennä käymään työterveydessä hakemaan apua. Jos saisi jostain sen verran eväitä, että jaksaisi aina seuraavaan päivään ja että jaksaisi hoitaa myös lapsen ja muun arjen pyörityksen. Ehkä vielä jaksan huolehtia itsestänikin.

Huomenna pitäisi mennä töihinkin, mutta en tiedä kykenenkö. En kuitenkaan haluaisi, että minun työni kaatuvat sitten muiden niskaan, koska näin loma-aikaan on paljon töitä, kun tuuraillaan muita.

Ei auta kuin mennä eteenpäin päivä kerrallaan, ja joku aamu voimme ehkä herätä huomaten, että elämää tuntuu sittenkin vielä olevan!

Mitä helvettiä säkin teeskentelet? Eivät tytöt voi kenestäkään muusta välittää kuin itsestään, tytöt ovat tunteettomia ja kylmiä hirviöitä!

En voi muuta sanoa Angelica ku et sama täällä...Eilen myöhäällä heitin poikaystävän pihalle, vein sen kamat ja sanoin morjens. Hän oli elämäni mies jonka yli en varmaan ikinä pääse. Muut miehet ei kiinnosta mitenkään. Hän oli SE. Mutta jos hän ei voinut tehdä minua onnelliseksi, pakko on luovuttaa. Ei toista voi pakottaa.
Nyyh...En tiedä miten edes voin istua työpöytäni äärellä..Oksettaa, itkettää..

Mutta syystä me ihmiset erotaan, tuli mitä tulikaan sen jälkeen...Ja joskus rakkaus ei vaan ole tarpeeksi. Tsemppiä meille surullisille.

Otetaan päivä kerralla, tunti kerralla, ei tehdä mitään rasittavaa mielelle. Joka kerta ku tulee hellä hetki muistetaan MIKSI NÄIN KÄVI...Hissun kissun edetään elämässämme. Jos rupeamme ajattelemaan ja asennoitumaan et paluuta yhteen ei tule (vaikka salaa toivomme toisin), niin jos ei sit tulekaan, emme ylläty negatiivisesti ja näin palaamme toipumis prosessin alkuun.

Emme käy paikoissa joissa muistoja on eniten. Baareihin & diskoihin meno missä kohteemme on, on ehdottomasti itsemurhaa...

Töissä uppoudumme vain siihen; työhön. Me olemme luonnoltamme masokisteja (ainakin me naiset) eli jos joku rassaa mieltä, me rääkkäämme itseämme pyörittelemällä asiaa mielessä koko ajan, ihan tahallaan. Sen täytyy loppua nyt. Jos itkettää, ajattelee vain että "ei vielä, odotan kun pääsen kotiin".

Toipumis prosessin pitää alkaa nyt. Vaikka ajattelemme "ei ole ketään muuta maailmassa", meidän täytyy suunnata energiamme johonkin muuhun kuin toisen ihmisen kanssa olemisen mahdollisuuksiin.

Alamme hoitaa itseämme, kaunistumaan ja iloitsemaan pikku hiljaa.

Mutta askel kerrallaan. Joka tunti on piinaa mut tunti tunnilta on lyhyempi matka toipumiseen.

Hiljaa hyvä tulee...