Mulle tuli suhteessa seinä vastaan.
Oon ollut kaukosuhteessa 26v miehen kanssa jo yli 2v. Meillä välimatkaa 800km, joten näkemiset on ollut suht.harvassa.
Kun alettiin seurustelemaan niin haaveena oli yhteenmuutto. Poikaystävä välttämättä halusi että etsittäisiin se asunto sieltä hänen kaupungistaan, mikä on ihan ymmärrettävää, onhan se isompi kun mun. Opiskelujen ohella mä olen tehnyt töitä ja säästänyt rahaa takuu-vuokraan ja muutaman kuukauden elämiseen, säästöjä on siis nyt jo 3000e. Eli 2kk kuluttua kun työsoppari loppuu niin voisin muuttaa.
Mutta... Tuli seinä vastaan.
Koko tän yli 2v aikana poikaystävä ei oo tehny yhtään mitään auttaakseen tätä asiaa. Se itse asuu vielä vanhempien luona, sillä ei ole koulutusta eikä töitä. Sillon kun me tavattiin, se oli koulussa, mutta lopulta tiputtautu siitä pois, kun ei se ollutkaan hänelle. Kyllä silloin sanoi että menisi töihin.
Siitä lähtien se onkin aina puhunut siitä miten hän saisi heti töitä kun vaan haluaa, mutta ei se missään töissä ole koskaan käynyt meidän suhteen aikana. Se on ollut aina minä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta joka on aina matkustanu hänen luokseen, kun hänellä ei ole ollu varaa... mut kerrankin kun en päässyt menemään niin hän suuttu siitä, kun olin tuhlannut rahani johonkin muuhun kun hänen luokseen menemiseen (joo laskuihin).
Kyllä se vielä innoissaan puhuu yhteenmuutosta ja näyttelee mulle aina asuntoja. Nyt se puhuu et kunhan se pääsee sen kodista pois ja ei ole enää sitä kotistressiä niin se lähee heti töihin, mut tota samaa mä olen kuullut koko suhteen aikana. Aina on jotain minkä takia se ei sinne töihin lähde. Eli mä joutuisin kustantaa koko takuuvuokran ja ekat kuukaudet asumisesta ja ynnämuut.
Olenko mä ihan kauhea ihminen jos perun koko yhteenmuuton? Ei meillä ole muutaku pari asuntoehdokasta katottu, mut ei muuten, eli ei mitään sopimuksia kirjotettu. Musta tuntuu ettei mun poikaystävä muuksi muutu ja että se olen minä joka lopulta joudun maksaa sen elämisen. Kyllä mä poikaystävääni rakastan mut en jaksa olla sille äiti. Aina kun se on munkin luona niin minä siivoan ja kokkaan, hän istuu suurimman osan tietokoneella.
Ei mua tosin se tietokoneella istuminen ole koskaan haitannu, kun itsekkin dataan paljon, mut se ettei sillä mitään muuta ole, ei töitä eikä mitään... se on alkanu syömään mun tunteita sitä kohtaan.
Oon ihan sirpaleina. Tuntuu ettei sitä kiinnosta ees panostaa meidän suhteeseen, oottaa vaan, et mä teen.
Oon ollut kaukosuhteessa 26v miehen kanssa jo yli 2v. Meillä välimatkaa 800km, joten näkemiset on ollut suht.harvassa.
Kun alettiin seurustelemaan niin haaveena oli yhteenmuutto. Poikaystävä välttämättä halusi että etsittäisiin se asunto sieltä hänen kaupungistaan, mikä on ihan ymmärrettävää, onhan se isompi kun mun. Opiskelujen ohella mä olen tehnyt töitä ja säästänyt rahaa takuu-vuokraan ja muutaman kuukauden elämiseen, säästöjä on siis nyt jo 3000e. Eli 2kk kuluttua kun työsoppari loppuu niin voisin muuttaa.
Mutta... Tuli seinä vastaan.
Koko tän yli 2v aikana poikaystävä ei oo tehny yhtään mitään auttaakseen tätä asiaa. Se itse asuu vielä vanhempien luona, sillä ei ole koulutusta eikä töitä. Sillon kun me tavattiin, se oli koulussa, mutta lopulta tiputtautu siitä pois, kun ei se ollutkaan hänelle. Kyllä silloin sanoi että menisi töihin.
Siitä lähtien se onkin aina puhunut siitä miten hän saisi heti töitä kun vaan haluaa, mutta ei se missään töissä ole koskaan käynyt meidän suhteen aikana. Se on ollut aina minä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta joka on aina matkustanu hänen luokseen, kun hänellä ei ole ollu varaa... mut kerrankin kun en päässyt menemään niin hän suuttu siitä, kun olin tuhlannut rahani johonkin muuhun kun hänen luokseen menemiseen (joo laskuihin).
Kyllä se vielä innoissaan puhuu yhteenmuutosta ja näyttelee mulle aina asuntoja. Nyt se puhuu et kunhan se pääsee sen kodista pois ja ei ole enää sitä kotistressiä niin se lähee heti töihin, mut tota samaa mä olen kuullut koko suhteen aikana. Aina on jotain minkä takia se ei sinne töihin lähde. Eli mä joutuisin kustantaa koko takuuvuokran ja ekat kuukaudet asumisesta ja ynnämuut.
Olenko mä ihan kauhea ihminen jos perun koko yhteenmuuton? Ei meillä ole muutaku pari asuntoehdokasta katottu, mut ei muuten, eli ei mitään sopimuksia kirjotettu. Musta tuntuu ettei mun poikaystävä muuksi muutu ja että se olen minä joka lopulta joudun maksaa sen elämisen. Kyllä mä poikaystävääni rakastan mut en jaksa olla sille äiti. Aina kun se on munkin luona niin minä siivoan ja kokkaan, hän istuu suurimman osan tietokoneella.
Ei mua tosin se tietokoneella istuminen ole koskaan haitannu, kun itsekkin dataan paljon, mut se ettei sillä mitään muuta ole, ei töitä eikä mitään... se on alkanu syömään mun tunteita sitä kohtaan.
Oon ihan sirpaleina. Tuntuu ettei sitä kiinnosta ees panostaa meidän suhteeseen, oottaa vaan, et mä teen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
sori tuli virhe ku kirjotin nii nopeesti, siis aina ku mä oon sen luona. Ja sillon kun se oli kerran mun luona niin sillonkin sain tehdä kaiken.
Älä vaan muuta tollasen miehen kaa yhteen. Se tekee susta palvelijan ja sinä joudut maksamaan kaiken vuokran ja muun asumisen. On selvää et se puhuu vaan mut eei osaa tehdä mitään. Selvästi sitä ei kiinnosta panostaa teidän suhteeseenne. Älä tee mitään ennen kun sillä on oma asunto ja työ jolla maksaa laskuja. Äläkä palvele sitä muutenkaan. Kyllä ruuan laitto kuuluu tehdä yhteisesti ja siivota kuuluu yhdessä. Jos ei auta edes yksinkertaisissa kotitöissä niin tiedät ettei sellanen mies panosta parisuhteeseenkaan.
Et ole kauhea ihminen vaan fiksusti ajatteleva nainen
Olet fiksu nainen kun mietit asioita ja lukemani perusteella sanoisin että sulle on parempaa varmasti tarjolla elämässä, tuon miehen kanssa tulevaisuus voi pian olla että maksat kaiken, toinen voi ottaa vaikka luottoja ja sä lopulta makselet niitä.
Jos on noin saamaton ja ei ole muuttunut mihinkään 2 vuodessa niin anna olla, säästät itsesi paljolta harmilta ja velkavankeudelta.
Kiitti vastauksista.
Mä puhuin tästä asiasta päivä sitten miehen kanssa, itkinkin. Ei vaan tunnu tulevan kuitenkaan muutosta asiaan. Näytti se suuttuvan kun en suostunutkaan muuttamaan sen kanssa yhteen, tosin muutan vähän lähemmäksi kun sain töitä toisesta kaupungista, mutta välimatkaa yhä se 400km.
Puhuin jo erosta mutta se sai puhuttua mun pään ympäri että yritetään vielä. Miten eroaminen voi olla näin vaikeeta tai miks se ei tahdo yhtään tehdä meidän suhteen eteen mitään?