Minulla on liuta hieman persoonallisia ja erikoisia kavereita. Ei nyt varsinaisesti mitään sydänystäviä tai hengenheimolaisia tai sellaisia, jotka ymmärtäisi minua, mutta tosiystävien löytyminen ei ole aikuisena ihan itsestään selvää. Entiset kaverit on suhteissaan ja sinkkukaverit osa erittäin meneviä ja sitten on näitä vähän persoonallisia ihmisiä, joihin kyllä olen saanut kontaktin ja joiden kanssa vietän välillä aikaa ihan vain vaikka ajanvieton vuoksi tai siksi ettei tarvi olla niinkään yksin, enkä mä hirveesti edes sitä aikaa vietä, mutta kun vietän niin kokemukset siitä on vähän nuivia toisten osalta. Olen huomannut, että sekin vähän vaikuttaa omiin suhteisiin, että minkälaisia ihmisiä ympärillä on.
Monesti kokee, että olisi helpompi saada kontakteja vaikka yksinkin jossain ihmisten ilmoilla, mutta jos on vähänkään erilaisia ihmisiä, niin erittäin paljon vaikeampaa. Itse olen suhteellisen kiltti ja mulla on kavereina niin arkoja kuin lihaviakin tai ei niin trendikkääästi pukeutuvia tuttuja ja jaksan jutella eri-ikäistenkin kanssa, mutta olen huomannut ettei se tee hyvää sitten muille tavallisille ihmissuhteille. Vaikka miten ajattelisi, että ihmiset ovat aikuisia ja sellaiset me-ei-leikitä-ton-kaa- jutut olis lapsellisia, mutta myös aikuisena harmittavan tosia. Tosin joskus koen, että sellaiset ihmiset turvautuu muhun hirveän herkästi ja en viitsi ajaa poiskaan tai olla epäkohtelias ja kyllä mä niistä itsekin joskus saan jotakin, mutta en sellaista ehkä vertaista tavallista seuraa varsinkin jos mun seuraan liimautuu joku vähän persoonallisempi ihminen. Mut olen kokenut, että se ajaa myös muita "tavallisia" ihmisiä kauemmaksi vähän siksi, et "miten toi jaksaa olla "tollasten" kanssa hyi" - asenteen vuoksi. Olen myös tietoinen (kuulin sivukautta) että osa illanviettokutsuista jää sen takia saamatta. Aina sanotaan, että ihmisten avoimuus ja helposti lähestyttävyys on hyvä asia, mutta se pitäisi näköjään olla hyvin homogeeniselle joukolle, jotta se olisi hyvä. Aito avoimuus kaikenlaisille kuitenkin suht kunnollisille, vaikka vähän persoonallisille ihmisille on huono juttu ollut.
Käsi sydämelle nyt kuinka paljon jotkut kaverit merkitsee? Mikä mielikuva siitä tulee ja miksi se haittaa?
Monesti kokee, että olisi helpompi saada kontakteja vaikka yksinkin jossain ihmisten ilmoilla, mutta jos on vähänkään erilaisia ihmisiä, niin erittäin paljon vaikeampaa. Itse olen suhteellisen kiltti ja mulla on kavereina niin arkoja kuin lihaviakin tai ei niin trendikkääästi pukeutuvia tuttuja ja jaksan jutella eri-ikäistenkin kanssa, mutta olen huomannut ettei se tee hyvää sitten muille tavallisille ihmissuhteille. Vaikka miten ajattelisi, että ihmiset ovat aikuisia ja sellaiset me-ei-leikitä-ton-kaa- jutut olis lapsellisia, mutta myös aikuisena harmittavan tosia. Tosin joskus koen, että sellaiset ihmiset turvautuu muhun hirveän herkästi ja en viitsi ajaa poiskaan tai olla epäkohtelias ja kyllä mä niistä itsekin joskus saan jotakin, mutta en sellaista ehkä vertaista tavallista seuraa varsinkin jos mun seuraan liimautuu joku vähän persoonallisempi ihminen. Mut olen kokenut, että se ajaa myös muita "tavallisia" ihmisiä kauemmaksi vähän siksi, et "miten toi jaksaa olla "tollasten" kanssa hyi" - asenteen vuoksi. Olen myös tietoinen (kuulin sivukautta) että osa illanviettokutsuista jää sen takia saamatta. Aina sanotaan, että ihmisten avoimuus ja helposti lähestyttävyys on hyvä asia, mutta se pitäisi näköjään olla hyvin homogeeniselle joukolle, jotta se olisi hyvä. Aito avoimuus kaikenlaisille kuitenkin suht kunnollisille, vaikka vähän persoonallisille ihmisille on huono juttu ollut.
Käsi sydämelle nyt kuinka paljon jotkut kaverit merkitsee? Mikä mielikuva siitä tulee ja miksi se haittaa?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kyllä kaverit merkitsevät aika paljon, mutta hyviä kavereita tai ns. "ystäviä" tuskin kenellekään on liikaa. Se että yleensä väitetään että kaikille mukamas pitäisi olla avoin ei tarkoita sitä, että kaikkien kanssa pitäisi alkaa kaveeraamaan. Sitä vastoin (omiin kokemuksiini nojaten) kannattaa olla valikoiva seuransa suhteen. Jos alusta alkaen vaistoaa ettei tosissaan halua viettää aikaa jonkun ihmisen kanssa niin ei kannata antaa ymmärtää että haluaisit. Pahimmassa tapauksessa loukkaat vain ihmisiä jos annat heidän ymmärtää että olet heidän kaverinsa vaikka et todellisuudessa olekaan.
Välillä on tietenkin hyvä muistuttaa itseään myös siitä, ettei kukaan ole täydellinen ja kaikissa ihmsisissä on puutteita. Täytyy oppia hyväksymään se tosiasia että kaikki ovat yksilöitä ja kaikilla on omat arvonsa, näkemyksensä etc.
Tämän kaiken olen itse saanut oppia enemmän tai vähemmän kantapään kautta, mutta olen kiitollinen siitä mitä olen kokenut. Toisaalta (kyynisestä näkökulmasta katsottuna) ihmisten riippuvaisuus toisistaan on usein jonkinasteista heikkoutta ja edellyttää paitsi empatiaa myös luopumista.
Yleisen käsityksen mukaan ihminen on sosiaalinen olento, enkä pitkässä juoksussa usko että jatkuva yksinäisyys on kenellekään hyväksi, mutta toisaalta toisiin ihmisiin takertuminen yleensä kostautuu ennemmin tai myöhemmin jollain tasolla. Henkilökohtaisesti toivoisin, että useammat ihmiset kykenisivät ajattelemaan asioita laatikon ulkopuolelta eivätkä väkisin yrittäisi hakeutua johonkin porukkaan lievittääkseen omaa epävarmuuttaan jos ei kuitenkaan hotsita olla siinä remmissä mukana. Sama pätee myös seurusteluun.
Siis koko jutun pääpointti jäi tosta alusta näköjään laittamatta? Eli tarkoitus oli kysyä, että paljonko haittaa tutustumista toiseen se, että hänellä voi olla erikoisia kavereita? Koska on kokemus ja tieto, että osittain olen jäänyt rannalle jostain jutuista mun lähellä olevien erilaisten ihmisten vuoksi. Tää oli se ajatus, joka hukkui sitten jonnekin.
Olen pohtinut tota samaa, valikoivuus sinänsä on ok, voi löytyä samanoloisia ja tutuntuntuisia ihmisiä, mutta kuten sanoin, osa on sitten pariutunut, ja osa niin kiireisiä, että niitä yksinäisiäkin iltoja ja aikoja riittää ihan yli oman tarpeen. Ja tietynlainen sosiaalisuus tulee ruokittua monenlaisten ihmisten kanssa, vaikkei se aina mitenkään kovin tähtitieteellistä seuraa ole.
Osa näistä ihmisistä on suuremmasta kaveripiiristä, joka on sitten hajonnut ajan kuluessa muuttojen ja pariutumisten myötä ja näitä on vain jäänyt kaveriksi. Tavallaan olen kaveri, en nyt mikään sydänystävä, mutta kavereissakin on monenlaista, aivan hyvin voin käydä lenkillä tai jumpassa jonkun kanssa tai muuten vain käydä vaikka kahvilassa, syy ei ole sekään, että se olisi aina vastenmielisempää kuin yksinoleminen. Mutta se ei silti oikein ole sitä, mitä minä ystäviltä odottaisin.
Varsinaisesti selänkääntäminen siinä mielessä ei ole käynyt mielessä, vaikkei suoranaisesti hakeutuisi seuraan, mutta monesti se menee niin päin, että minun seuraan on helppo hakeutua ja tuntuu että se sitten rajoittaa minulla vähän muiden ihmisten kanssa kontaktointia. En koe, että näiden kanssa oleminen olisi millään tavoin oman epävarmuuden pönkitystä, ennemminkin tuntuu että se vaatii enemmän itsetuntoa, että on kaverina joillekin persoonallisille ihmisille ja aidosti viitsii olla. Se vaatii joissakin tilanteissa minun mielestäni erityisesti itsevarmuutta, että viettää kaikkitietävien trendipellejen seassa aikaa jonkun sosiaalisesti aran, ylipainoisen tai persoonallisen tai ei niin trendikkään ihmisen seurassa, kun tietää että sillä jopa aiheuttaa sitäkin, että jää itsekin joidenkin kutsujen ulkopuolelle. Et vaikka sellainen ihminen ei ole mulle mitenkään hirveän merkittävä ihmissuhde, se on kuitenkin toisille niin merkittävä ihmissuhde mulla, ettei munkaan kanssa tahdota olla. Aika kiusallista minulle. Silti mä halveksisin toisaalta itseäni, jos mä yhtäkkiä alkaisin tylyttää joitakin saadakseni parempia kavereita, vaikka ne oliskin ehkä enemmän mun aaltopituuksilla. Mutta en myöskään sinisilmäisesti usko sellaiseen hyväsydämisyyteen ihmisiltä, että moni ymmärtää sen, et voi olla erilaisia ihmissuhteita. Moni ei nimittäin ymmärrä.
Mun ongelma usein enemmänkin on se, että mä en sitten hakeudu niiden ihmisten seuraan joiden kanssa enemmän haluaisin olla, koska mä tiedän, ettei siitä hirveästi sitten tule mitään, jos mun seurassa on joku tai mun luokse tulee joku persoonallisempi ihminen enkä mä luota siihen, että monikaan kovin herkästi ei olis nyrpistelemässä nenäänsä sitten ja hylkäämässä muakin. Eli siinä mielessä mä en tiedä eikö mun itseluottamus riitä, vai olenko vain sosiaalisesti fiksusti tajunnut ettei se oikeasti toimisi. Se aito avoimuus ei ole monella siinä mielessä aitoa, että olisi avoin monenlaisille ihmisille vaan niin, että samanlaisille ihmisille ollaan sitten yliavoimia ja muille ei. Ehkä tämä on myös kulttuurille tai paikkakunnalle tyypillistä.
Sulla on heikko itsetunto ja liuta luuserikavereita. Siltä se kuulostaa. Jos sulla olisi parempi itsetunto ja enemmän itsevarmuutta, niin voisit ihan hyvin hakeutua ei-luusereiden seuraan, vaikka ne luuserit tulisikin siihen viereen pörräämään, mutta koska olet niin itsevarma sen asian suhteen etkä ole itse mikään luuseri, niin ei siitä haittaakaan olisi.
Taidat pelätä, että olet itsekin tuollainen "erikoinen kaveri". Varmaan sinäkin bondaat niiden luusereiden kanssa jollain luuseritasolla, esim. puhutte tietokonepeleistä tai muista luuserijutuista ja olet vähän luuseri itsekin silloin kun näiden luusereiden kanssa olet ja sitten jos olisit joidenkin coolimpien tyyppien kanssa ja joku näistä luuserikavereista tulisi siihen jotain selittämään, niin silloin sulla tulisi rooliristiriita, eli sun pitäis puhua sen luuserikaverin kanssa siinä samassa luuseriroolissa kuin aiemminkin ja se olisi taas ristiriidassa sen sun coolimman roolin kanssa, jota sä vedät sen coolimman kaverin kanssa.
Sun täytyis nyt lähteä tutkimusmatkalla ja löytää itsesi. Minullakin oli aiemmin luuserikavereita, mutta sitten musta tuli cooli ja ne luuserikaverit tippu kyydistä vähän kuin itsestään, no yhteen katkaisin välit ihan tarkoituksella, tai no kahteen, mutta se johtui siitä että ne oli oikeastikin aika rasittavia kavereita ja olin niiden kanssa kaveri ollut koulussa kun ei ollut niin paljon vaihtoehtoja muista kavereista, niin hengailin luusereiden kanssa, mutta sitten lemppasin luuserit ja nykyään olen aika cool, vaikka itse sanonkin.
Eli sitten kun olet ns. sinut itsesi kanssa, niin voit ihan huoletta olla kaveri luusereiden ja ei-luusereiden kanssa, koska sulla on vain yksi rooli enää, eikä synny ristiriitaa roolien välillä. Oletan tässä nyt siis että sulla tällainen ristiriita rooleissa olisi, mutta voin olla väärässäkin. Ja sori että käytän niin monta luuseri-sanaa tässä viestissä.
Lukemani perusteella saan vähän sellaisen kuvan sinusta, että suurin osa tuttavapiiristäsi on aika pinnallista ja epäkypsää sakkia. Kypsät ja tasapainoiset ihmiset yleensä katsovat läpi sormien sitä jos jollakin on "vähän erikoisia" tai "persoonallisia" kavereita. Kannattaisikohan sinun yrittää punnita uudelleen sitä keitä ihmisiä tosiaan haluat lähellesi ja ketkä taas vastaavasti aiheuttavat sinulle vain stressiä? Ja sitäpaitsi, ns. "trendikkäiden" ihmisten kanssa (väkinäisesti) roikkuminen ei tee sinusta parempaa ihmistä.
Jos haluat viettää aikaa jonkun kanssa niin vietä. Jos kanssakäyminen on yhtä tuskailua niin vältä kanssakäymistä. Simple as that?
Voi olla tai sitten ei. Itse koen, et vaatii aika paljonkin itsetuntoa olla kaveri siitäkin huolimatta, että tietää et se ei ole monenkaan muun ajatuksissa sosiaalisesti hyväksyttyä. Nimenomaan mulla niitä rooleja ei ole. Joskus olen kokenut, että olisi ollut helpottavaa, kun olisi voinut kameleonttimaisesti olla kaikenlaista, vähän mieliestellä jokaista. Nykyään se ei ole tärkeää, mutta ilmiönä tietysti sellainen, että tietää että kun on jossain seurassa, se automaattisesti sitten aina sulkee pois joitakin muita. Mä tietyllä tavalla arvostan itseäni siinä suhteessa, että mä en käännä selkää sellaisille, joille mun odotettais kääntävän ja mikä olis monesti sosiaalisessa ympäristössä ok. Mä haluan pitää itselläni sellasen moraalin, että sellasta mä en tee, mä en arvostaisi itseäni oikeestaan sellasesta. Toisaalta mun itsetunto ei varsinaisesti ole siitä kiinni, et minkälaisia kavereita mulla on, mut mä huomaan, että tietynlaiset tutut karsii monesti uusia aika tehokkaasti. Tän jutun pointti oli oikeestaan se, että onko vastakkaisen sukupuoleen tutustumisessa merkittävää erilaiset kaverit?
Tota luuseriutta mä olen niin monesti miettinyt ja ihmisten arvostamista aivan aidosti. Musta nimenomaan ei ole mitenkään kovin tavoiteltavaa olla joku cool, jolla on kovasydämisiä ystäviä, jotka on toisilleen solidaarisesti kivoja, mut ympäristöön sit aika ilkeitä.
No jos on paljon sellaisia epäseksikkäitä kavereita, niin kyllä se hankaloittaa naisiin tutustumista ja vastaavasti taas jos on paljon seksikkäitä kavereita, niin se taas auttaa, vaikka itse et olisi kovin seksikäs. Naiset on aika vahvasti sosiaalisia otuksia, jotka kiinnittää huomiota paljonkin tuollaisiin juttuihin. On niitä tietysti poikkeuksiakin, sellaisia enemmän omilla aivoillaan ajattelevia, mutta keskimäärin kuitenkin hankaloittaa tuo jos on sellaisia kavereita joihin ne naiset ei itse haluaisi tutustua. Tutustuessahan ensivaikutelmat on aika ratkaisevia monesti siinä että haluaako joku jatkaa tutustumista, että pitää jotenkin pystyä nousemaan väärien mielikuvien yläpuolelle, jos hengailee vaikkapa joidenkin peräkammarin poikien tai pultsareiden kanssa.
Niin no.. ei ihan noin. Mutta ne tietynlaiset sosiaaliluokkien väliset rajat on niin hirveen voimakkaita tekijöitä. Se ei tee niistä ihmisistä pinnallisia tai epäkypsiä keskenään, mutta heti kun on jotakin vähän erilaista, niin on hirveen herkästi karvat pystyssä murisemassa et tää ei kuulu tähän laumaan. Mä en nykyään stressaa ihmisistä, jos joku haluaa olla mun seurassa, siitä vaan ja jos ei, niin ei siinä mitään mieltä minunkaan puolelta sitten olisi. Mä tarkoitan sitä näillä trendikkäillä ihmisillä, et ne on just ne sosioekonomiset ja vähän muutkin rajat, jotka näkyy niistä, mä en onneksi roiku eikä tarvi, enkä halua roikkua kenessäkään. Se on asia, mitä mä olen aina vältellyt ja jos koskaan ole kuullut sellaista vihiäkään, mä vetäydyn kyllä niin tehokkaasti omalle reviirille, ettei asiaa tarvitse arpoa. Eli sen suhteen ei ole eikä pidä olla kellään tuskailua omaa sanontaasi lainatakseni. Mun ei tarvi olla parempi ihminen, ei itseni, eikä muidenkaan vuoksi.
Ja tän takia mä en voi aina viettää aikaani niiden kanssa, joiden ehkä tekisi mieli. Kyllä tässä maailmassa ihmisiä riittää, jos joku suhde ei toimi. Tää on vain enemmän yleinen ilmiö kuin yksittäiseen ihmiseen liittyvät. Jokainen varmaan tunnistaa itsessään ja ympäristössään tätä ilmiötä, mitä mä pohdin.
Niin en tiedä sit... olen mielestäni sanonut sanottavani. Koita relata ja tee niin kuin tuntuu oikealta.
Hyvää yötä.
Kyllä ihmiset hakeutuu samantyyppisten seuraan, että jos on hirveä lauma jotain luuserikavereita, niin vähän pitää luuseria olla itsessäkin. Poikkeus saattaisi olla joku todella sosiaalinen tyyppi, jolla on sekä luuserikavereita, että paljon ns. menestyneitä kavereita.
Jos aktiivisesti hakeutuu aina jotenkin erikoisten ihmisten seuraan ja niitä on tosiaan paljon, niin mä ajattelen myös noin, et kyllä koira koiran tuntee aina. Mut on myös niin, että osittain ihmisissä on sitä, että sun pitää olla olematta joidenkintyyppisten ihmisten kanssa, et he hyväksyy sut omaan seuraansa ja tää on se kivi monella kengässä. Eli jos hyväksyt jonkun "väärän" ihmisen, olet itsekin väärä. Mut mä ajattelen, et ihmiset tunnistaa myös tietynlaista hyvä tai pahasydämisyyttä toisissaan ennemmin tai myöhemmin. Mä olen miettinyt tota ihan samaa, eli onko kyse siitä, et on joku luuserimagneetti vai onko kyse siitä että hyväsydämisyys on tässä se "vika". Et pitäis samoin kuin muutkin vain ignoorata ja halveksia ihmisiä jonkun erilaisuuden perusteella, joka sekin musta on väärin. Et pitäis olla tiukka suodatin ja sosioekonomisilla perusteilla siitä suodattaa jakoa, ketä inhota ja ketä ei. Tätähän sä tarkoitat.
Sitten mä mietin monesti myös sitä, että millasissa maailmankuvissa ja ahdasmielisissä ympyröissä ihmiset elää. Jos ne lähtee jonnekin ulkomaille, on tosi trendikästä ja mielenkiintoista olla monenlaisia persoonallisia ystäviä joka yhteiskuntaluokasta. Mut Suomessa saman pitäis olla jotenkin noloa ja heti pamahtaisi luuserinleima otsaan. Eli se statuksen arvostaminen pitää olla myös ihmissuhteissa tosi korkeella. Hyväsydämisyys on ok, kunhan sitä ei vain osoita "väärille" tai kaikki ilkeys ja inhottavuus on ok, jos se on osoitettu jotenkin "vääränlaisille" ihmisille. Mietin ehkä moraalisestikin monesti ihmisten suhtautumistapoja. Omista tutuistaankin sen näkee, se lämpö on hirveän rajattua, aika ulkonaisistakin asioista monesti kiinni.
Tosin olen miettinyt totakin, et voiko olla siten, et olis monenlaisia kavereita. Sitten kuitenkin tuntuu et ne "menestyneemmän oloiset" vaikkakin ei niin hyväsydämiset ihmiset ei tosin sitten ymmärrä sitä, et joku jaksaa olla hyväsydäminen vähän erilaisille ihmisille. Eli se pitäis ainakin pitää salassa ja ikäänkuin heidän seurassaan sit vetää jotain menestyneempien roolia ja halveksua sit muita. Musta se on aika paskamaista ja teeskentelyä.
Sit sellaise sosiaaliset tyypit, jolla on kaikenlaisia kavereita on aika harvassa.
Se niinku kelaat liikaa ja tollee. Se joka liikaa kelaa, se relaamatta delaa.
Kyl mä ihan relasti voin näitä asioita pohtia.
Olet ilmeisesti fiksu, ennakkoluuloton ja hyväsydäminen ihminen. Itsetunnossa saattaa olla vähän parantamisen varaa, koska selvästi mietit liikaa muiden mielipiteitä ja reaktioita
Toimi niin kuin itse koet hyväksi ja oikeaksi. ;)
aloittaja.
Ainakin mun korvaan aloittaja vaikuttaa oikein hyvältä tyypiltä, etenkin kun vaivautuu pohtimaan tämänkaltaista tilannetta. Kyl joskus saa vähän liikaa kelailla :-)
Voihan se olla, et kysymys on vähän molemmista, matalahkosta itsetunnosta sekä empaattisuudesta. Itelläni ainaki molemmat piirteet aika vahvoina.
Kinkkinen tilanne ja ite tasapainoilen saman homman kanssa tosiaan myös. Käsittämättömän yleinen ilmiö tämä sosiaalinen jaottelu, sen ihan huomaa jo ihmisten katseista miten tutustuessa kelpaat ja oot "osa meitä", mut sit ku paljastuu keiden seurassa eniten hengailet muodostut yllättäen itsekin hylkiöksi. Henkilökohtaisesti en oo koskaan valinnu kavereitani trendikkyysasteiden mukaan vaikka samoja mielenkiinnonkohteita useammin ehkä olisikin näiden ns. "coolimpien" tyyppien kanssa. Mut ystävissä ja ihmisissä ylipäätään annan aina eniten arvoa sellaiselle avarakatseisuudelle, avoimuudelle (mikä tosiaan monilta "avoimilta" ihmisiltä todellisuudessa puuttuu) ja samaistuttavuudelle. Jotenkin vedän puoleeni silti just näitä erikoisempii tyyppejä ja koen jostain syystä samanhenkisyyttäkin, vaikka sitten taas mielenkiinnonkohteet yleensä rajusti eroaakin eikä sitä kautta löydä sellaista tarttumapintaa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että kaikki coolimmat ja trendikkäämmät ihmiset olis automaattisesti pinnallisia ja syrjiviä vaan jostain ryhmälogiikasta tässä täytyy kyllä olla kyse.
Vaikuttaa siltä, että keskustelijat ovat vielä hirveän nuoria, vielä koulujutuissa kiinni. Hyvähän on jokaisen miettiä asioita rehellisesti. Näissä asioissa pitää vain mielestäni olla jämäkkä ja määritellä oikein, millä perusteella ihminen on luuseri ja millä ei. Jos on ujo, lihava, "erikoinen", köyhä tai vastaavaa, niin ei todellakaan ole luuseri tai itsen alapuolella. Mielestäni luuserimaista on ainakin se, että myy itsensä omatuntoineen päivineen joillekin "hienommille" porukoille, jotka eivät kuitenkaan ole sisäisesti mitään valioluokkaa. On aika rasittavaa katsella sellaisia tyyppejä, jotka luimistelevat seuran mukaan eivätkä uskalla sanoa oikein juuta tai jaata mihinkään suuntaan. No, me ajatellaan tästä asiasta eri tavalla ehkä koko loppuelämämme.
No minä tutustun "erikoisiin ihmisiin." Kouluissa tulee ajauduttua hikkejen ja nörttien pariin muiden erikoisuuksien kanssa. Monet on lihavia, puhuu "outoja" tai on muuten vaan "trendien ulkopuolella."
Mikään ei ole tylsempää kuin nokanvartta pitkin katselevat kanat ja kukot, jotka tekee johtopäätöksensä ihmisistä pelkkien vaatteiden perusteella. Sellaiset ovat mainonnan uhreja, joilta lypsätään rahat pois. Toisinsanoen hieman yksinkertaisia tapauksia vailla kriittistä suhtautumista mihinkään asiaan.
Kyllä vakka kantensa valitsee!