mahdollisen deitin lapset..??

Olen 30 lapseton sinkku ja etsin vapaita sinkkunaisia iältään 16-23v joilla ei ole lapsia.

Ymmärrän sinua niin hyvin, samassa tilanteessa olevana / olleena.

Älä välitä ystäväsi herneistä. Hän vain reagoi, koska sisimmässään tietää itsekin vetovoimansa laskeneen vapaiden miesten/naisten silmissä ja kapinoi sitä vastaan. Ketuttaahan se tajuta, että ne omat kullannuput ovat iso hidasta, jopa este, uudelle suhteelle.Juuri kenellekään kun vanhaa painolastia perässään vetävät eivät ole ihanne. Melkoinen joukko ihmisistä ei sulata valmiita lapsia, jos niitä itsellään ei ole.

Itsekään en suostuisi (enää) elämään lapsiperhe-arkea. Kokeilin kerran ja se riitti. Ei sovi minulle. En todellakaan halua olla jatkuvasti tarpeiden täyttämisjärjestyksessä alimpana. Puhumattakaan siitä hirveästä järjestelyrumbasta, jos jotain haluaisi tehdä miehen kanssa kahdestaan. Kalenterista vedetään esiin niin lapsen aikataulut kuin eksän, eksän eksän ja heidän lapsiensa, eksän nyksän lasten ja hänen eksänsä aikataulut jne... Voi jeesus, mikä soppa ja epävarmuus vain yhden kahden viikon matkan järjestämiseksi. Mitään ei voi tehdä ex tempore.

Suosittelen sinulle, että keskityt suoraan vapaaehtoisesti lapsettomiin tai lapsettomuuden hyväksyviin kumppaneihin. Etsintä voi toki kestää kauan, kun meitä on niin vähän, mutta se kannattaa. Muussa tapauksessa on aina riski, että kumppani päättää lähteä tekemään niitä lapsia jonkun muun kanssa.

Ja todellakin, sinkuilla ei ole mitään velvollisuutta tyytyä johonkin sellaiseen kumppaniin, jossa eivät välttämättömät kriteerit täyty - kuten nyt esimerkiksi lapsettomuus.

Sehän on tietysti ihan pötyä, ettei tarvitse äidiksi alkaa. Niin just. Niitä pyyntöjä ja oletuksia tehdä omille vanhemmille kuuluvia asioita alkaa tippua pelikentälle aika nopeasti. Itse ehdin seurustella miehen kanssa kuukauden, kun tuli ensimmäinen 'voisitko hakea jaripetterin tarhasta, kun itsellä tuli töissä este' -tapaus. Sitten suoria oletuksia, esimerkiksi mies saattoi mitään sanomatta lähteä tekemään ok-talossa tarvittavia pihatöitä, olettaen suoraan minun katsovan natiaisensa perään.

Lopuksi mies vielä valitteli, miten raskasta on, kun ei voi luottaa siihen, että minä pidän hänen pojastaan huolta. Omassa päänupissaan hän vei kuvittelunsa niin pitkälle, etten edes soittaisi ambulanssia tarvittaessa hänen pojalleen (wtf?!). ilmeisesti, kun en ole avosylin hoivaamassa, olen automaattisesti lapsia vihaava ihminen ja toivon jokaisen kuolemaa. Taisi miehenkin nupissa olla jotain vialla.

Siis ei, ei tarvitse hyväksyä valmiita lapsia. Eikä niitä lapsia edes tarvitse tehdä. Paljoa ei siihen tilanteeseen tyytyväisiä miehiä ole, varsinkin kun heidän pitäisi olla vielä sopiviakin, kun seurustelusuhdetta ajattelee. Varaudu siis torjuntoihin, kun miesten biologinen kello tikittää. Se tikittää yllättävän lujaa.

Lapsi / lapsettomuuskysymys on tärkeä juttu, joten siitä kannattaa puhua hyvin aikaisessa vaiheessa. Eihän siinä ole mitään pahaa, jos joku ei halua elää lapsiperheen arkea tai kokea olevansa toisarvoinen kumppanilleen, kun lapset ovat etusijalla. Silloin kannattaa pistää tutustuminen poikki ja vapauttaa toinen etsimään sopivampaa kumppania.

Minusta kumppanin lapsista huolehtiminen puolin ja toisin on aivan luonnollista lapsellisten suhteissa. Itse en näe siinä mitään ongelmaa, koska pidän lapsista ja elämä menee aika vaikeaksi, jos suhteessa aletaan vetämään raja-aitoja toisen lapsista huolehtimisessa.

Tietenkään sinä et ala katsomaan miestä, jolla on lapsia entuudestaan, jos tiedät jo varmasti, että et niitä lapsia itse halua etkä halua elää lapsiperheen arkea.

Toki kannattaa miettiä, että olisitko valmis sellaiseen suhteeseen, jossa mies on jo lapsilukunsa tehnyt nuorena ja esim. 40-v ikäisenä on siinä tilanteessa, että lapset ovat jo muuttamassa pois kodista. Tai kykenetkö seurustelemaan miehen kanssa, joka näkee vain harvoin lapsiaan, jos lapset asuvat esim. toisessa maassa tietoisena siitä, että teoriassa on mahdollista, että lapset joskus muuttavat Suomeen. Erilaisia elämäntilanteita on paljon, joten kannattaa miettiä oma katsantokantansa, että onko se lapsettomuus ehdoton vai voitko harkita miestä, jos lapset asuvat muualla.

Minulla on lapsia, mutta asuin miehen kanssa, jolla ei ollut lapsia (eikä niitä koskaan ole halunnut). Suhde ei toiminut. Miehen ei tarvinnut ottaa mitään vastuuta lapsista, mutta silti miestä ärsytti se, kun minä tietysti kuskasin lapsia harrastuksiin, kävin vanhempainilloissa, kuulustelin kokeisiin jne. Tuntui, että miestä ärsytti se, että minä elin normaalia arkea, mutta minun olisi pitänyt olla viihdyttämässä häntä koko ajan. Toki aikaa meni sitten siihen ruoanlaittoon ja siivoamiseenkin enempi kuin kahdestaan ollessa. Tuntui, että ei olisi saanut lapsista lähteä mitään ääntä, heillä ei olisi saanut olla kavereita jne. Kun sitten olimme kahdestaan lasten ollessa isällään, niin mies sitten mielenosoituksellisesti oli ylitöissä, harrastuksissaan, kavereillaan ja baarissa, jotta hän pystyi osoittamaan myös sen, miten ikävää on istua yksin kotona. Siinä vaiheessa näytin toki sitten miehelle ulko-ovea.

Nyt en edes katsele lapsettomia miehiä, vaan sellaisia, joilla on lapsi/lapsia entuudestaan. Elämäntilanteet täsmäävät paremmin.

Lapsettomia miehiä kelpuutan vain ja ainoastaan tätä nykyö. Olen yrittänyt kahdesti "lapsellisen" miehen kanssa seurustella. Lapset sinällään voisivat olla ok, jos mies olisi leski. Ainuttakaan eksää, eksän nyksää jne en halua enää elämääni sotkemaan. Lapsien pitäisi olla myös arvoasteikossa omalla paikallaan, ja siis nehän ei mene kaiken edelle! Ensin tulee parisuhde ja sitten vasta lapset. Totta kai tarpeista huolehditaan jne mutta sellainen turha jakkaralle nostaminen pilaa monet uusperheviritelmät. Ydinperheessäkin ensin tulee parisuhde, sitten vasta siihen tehdään se lapsi. Samaten mulla pitäisi olla lopulta toisen aikuisen "valta" lapseen, eli mun pitäisi saada olla lapselle se äitipuoli sit kumminkin, niin hyvässä kuin pahassakin :)

Olen itse aikoinani paininut saman kysymyksen kanssa ja ajautunut kuitenkin suhteeseen, jossa niitä lapsia oli "riesana". Omia en ole koskaan erityisemmin halunnut ja nyt onneksi olen sellaiseen jo liian vanha. Alkuun yritin suhtautua asiaan myönteisesti, koska pidin miehestä. Lapset olivat hänellä noin kerran kuukaudessa ja siihen aikaan jo (esi)teinejä, joten ihan pikkuisista ei onneksi ollut kyse. Ajattelin myös juuri noin, että kun kerran niitä on maailmaan saattanut, täytyy lapsiaan haluta tavatakin. Eikä minuakaan heti edes näille lapsille esitelty, enkä sitä halunnutkaan.

Aikansa kutakin, alkuun sujui ihan ok, mutta lopulta alkoi ärsyttää miehen rahankäyttö, kun olimme perustaneet yhteisen kodin hänen kanssaan. Rahaa hänellä ei koskaan ollut, mutta kun tytär halusi oman läppärin, isi osti osamaksulla... Se siis siitä tarpeiden ja rahankäytön tärkeysjärjestyksestä.

Jos et halua lapsiarkea, älä ehdointahdoin järjestä itseäsi sellaiseen suhteeseen.

Lapset on kuin tatuoinnit.
Ne alentavat markkina-arvoa todella raskaalla kädellä,
mutta kummastakaan ei järin helposti pääse eroon.
Molempien ottaminen kuvastaa huono harkintakykyä
ja näköalattomuutta ja antaa kohtalaista paremman viestin vastapuolelle.
=Olen idiootti joka ei ajattele tulevaa.

Ja kyllä saa vaatia ,mutta paha on mennä mitään ottamahan.

Eräs nainen ( hänellä lapsia ) sanoi mulle että häntä loukkaa kun sanon tuon etten haluaisi miestä jolla on lapsia.

Olin että mitä ihmettä, miksi se loukkaa? Kuulemma siksi koska tulee tunne että pidän ihmisiä joilla on lapsia jotenkin toisarvoisina, huonompina. No haloo, en todellakaan pidä, eihän se, että minä lapseton sinkku en halua kumppania jolla on lapsia, tarkoita mitään muuta kuin että haluan vain miehen, en niitä lapsia siinä samalla.

Eihän se kerro mitään siitä miten suhtaudun muuten ihmisiin joilla on lapsia! Ja en kyllä suhtaudu heihin sen kummemmin kuin muihinkaan ihmisiin. Nehän ovat aikuisten ihmisten tekemiä valintoja elämässään, jokaisella omansa. Ja minulla on paljon ystäviä ja tuttuja joilla on lapsia enkä arvota heitä sen perusteella yhtään mihinkään suuntaan!

Tämä nainen sanoi myös että eikö pitäisi ottaa ihminen ihmisenä eikä ajatella mitään muuta siinä kohtaa. En kyllä ymmärrä tuota ajattelua, jos kiinnostuu ihmisestä jolla on lapsia niin pakkohan se asia on ottaa huomioon. Sehän vaikuttaa melkein kaikkeen sen ihmisen elämässä, ja jos on kyseessä hyvä vanhempi niin eiköhän se lapsi ole kuitenkin yksi niistä isoimmista asioista elämässä ja jos toista noinkin iso asia kuin lapsi ei kiinnosta tai ärsyttää niin mitä järkeä on alkaa koko hommaan?

No minä en kyllä muutenkaan ymmärrä sellaista että aletaan seurustella ihmisen kanssa jolla on jotain sellaista elämässä mitä itse ei vaan voi hyväksyä. Tai siis että itse jo valmiiksi tietää että on joku asia mitä ei voi seurustelukumppanilta hyväksyä, että se ärsyttäisi koko ajan hyvin paljon.

Vaikka onhan niitä paljon ihmisiä jotka ajattelevat että koko ajan pitää olla joku, eivät siedä yksinoloa, ottavat ns. kenet tahansa, riippumatta siitä kuinka erilaisia ollaan tai kuinka erilaiset elämäntilanteet ovat.

Tai ajatellaan että kun vain rakastaa niin se voittaa kaiken muun. Itse en usko tuohon vaikka uskonkin rakkauteen.

Tuli vaan sellainen olo tästä aiheesta että vaikuttaa vähän siltä että tätä ei saisi sanoa ääneen silloin kun paikalla on ihmisiä joilla on lapsia tai he vetävät ne niin sanotut hernemaissipaprikat nenuun.

En tiedä onko muut törmänneet tällaiseen ajattelutapaan, että ihmiset joilla on lapsia olettavat että lapsettomien sinkkujen pitäisi vaan hyväksyä kumppaniehdokkaat joilla on lapsia, että eihän ne lapset mitään haittaa tai vaikeuta tai vaikuta suhteeseen, siis TÄH?!

Kyllä minä uskalla ainakin sanoa ääneen, että haluan 14-22v kauniin ja puhtaan neitsytnaisen enkä mitään 30v käytettyä yh-huoraa.