Laitoin tämän aloituksen tännekkin kun en tiedä lukeeko sitä kukaan tuolla sinkut-palstalla..
Mitä mieltä ollaan tällaisesta?
Onko se jotenkin yleinen mielipide että jos 30-kymppinen lapseton sinkku haluaa seurustelusuhteen niin ei saisi enää ajatella että tai edes sanoa ääneen että en halua että mahdollisella kumppaniehdokkaalla on lapsia? Että vaikka itse on lapseton niin ei saisi olla sitä mieltä että en halua ihmistä jolla on lapsia.
On alkanut tuntua että tästä asiasta ei saisi edes keskustella kun melkein kaikilla on se asenne että ne lapset vaan pitää hyväksyä. Että eihän ne haittaa, eihän sinun tarvitse niillle äidiksi alkaa jne. Siis yritetään kääntää päätä. Enkä ole edes ollenkaan varma että haluaisin omia lapsia koskaan, mitä luultavimmin en halua.
Eikä ole kyse siitä että jotenkin inhoaisin tai en pitäisi lapsista, en vain halua elää lapsi-arkea. Enkä halua seurustelusuhdetta jossa ne lapset ovat aina etusijalla, toisaalta taas en voisi kunnioittaa ihmistä joka lapsia on tähän maailmaan tehnyt mutta ei pidä niitä tärkeimpinä.
Ymmärrän tietenkin sen että monella yli 30.llä on lapsia, mutta minulla ei olekkaan mitään pakkomiellettä siihen että nyt olis pakko olla joku, että en voisi olla yksin.
Eräs läheiseni jopa veti oikein kunnon herneet nokkaan niin sanotusti, kun keskusteltiin tästä, hänkin sinkku (hänellä kylläkin lapsia monta) eikä voinut tajuta että ajattelen näin tai että lapsettomilla sinkuilla voisi olla tällaisia aatoksia.
Mitä mieltä ollaan tällaisesta?
Onko se jotenkin yleinen mielipide että jos 30-kymppinen lapseton sinkku haluaa seurustelusuhteen niin ei saisi enää ajatella että tai edes sanoa ääneen että en halua että mahdollisella kumppaniehdokkaalla on lapsia? Että vaikka itse on lapseton niin ei saisi olla sitä mieltä että en halua ihmistä jolla on lapsia.
On alkanut tuntua että tästä asiasta ei saisi edes keskustella kun melkein kaikilla on se asenne että ne lapset vaan pitää hyväksyä. Että eihän ne haittaa, eihän sinun tarvitse niillle äidiksi alkaa jne. Siis yritetään kääntää päätä. Enkä ole edes ollenkaan varma että haluaisin omia lapsia koskaan, mitä luultavimmin en halua.
Eikä ole kyse siitä että jotenkin inhoaisin tai en pitäisi lapsista, en vain halua elää lapsi-arkea. Enkä halua seurustelusuhdetta jossa ne lapset ovat aina etusijalla, toisaalta taas en voisi kunnioittaa ihmistä joka lapsia on tähän maailmaan tehnyt mutta ei pidä niitä tärkeimpinä.
Ymmärrän tietenkin sen että monella yli 30.llä on lapsia, mutta minulla ei olekkaan mitään pakkomiellettä siihen että nyt olis pakko olla joku, että en voisi olla yksin.
Eräs läheiseni jopa veti oikein kunnon herneet nokkaan niin sanotusti, kun keskusteltiin tästä, hänkin sinkku (hänellä kylläkin lapsia monta) eikä voinut tajuta että ajattelen näin tai että lapsettomilla sinkuilla voisi olla tällaisia aatoksia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
varsin luonnollisia nuo sun aatokset - itse valitset kumppanisi ja päätät lapsilla vai ilman -
Itse ajattelen, että jos mies on muuten kaikilta ominaisuuksiltaan erittäin hyvä ehdokas, ei nuo lapset entisestä suhteesta laske hänen pisteitään millään sille tasolle, etten haluaisi häntä nähdä.
Enemmän noissa jutuissa tosin mietityttää se lasten äiti. Eli millaisissa väleissä ovat, miksi ovat eronneet, miten usein vuorottelevat lapsien kanssa..? Lapsien kanssahan tulee helpommin toimeen, kuin vaikka mustasukkaisen ja katkeran 'entisen naisen'.
Haluat siis hyväksyntää ja oikeutusta omille lapsettomille ajatuksillesi. Voisitko vastaavasti hyväksyä vastakkaisia mielipiteitä?
Jos joku ei ymmärrä ajatuksiasi ja on eri mieltä kanssasi, niin mitä sitten? Kun sinä olet eri mieltä kuin joku toinen, saisiko myös hän luvan olla eri mieltä kuin sinä? Vai haluatko, että kaikki yhtyisivät ajatuksiisi ja olisivat juuri samaa mieltä kuin sinä?
No siis tietenkin hyväksyn tässä asiassa toisenlaisen mielipiteen, siis sen että lapseton voikin ja haluaa hyväksyä uuden mahdollisen kumppanin lapset.
Eihän tuossa aloituksessani edes siitä ollut kyse etten hyväksy sellaista mielipidettä tai asennetta vaan siitä että minun mielipidettä tästä ei tunnuta hyväksyttävän tai tuntuu siltä että melkein kaikki ihmiset joilla on lapsia, olivat he sitten sinkkuja tai onnellisesti parisuhteessa, ottavat sen jotenkin henk. koht. loukkauksena itseään kohtaan vaikka en sitä todellakaan niin tarkoita.
Tai että jos sanon tämän ääneen niin katsotaan kieroon vaikka en ole ketään ollut moittimassa siitä että on lapsia halunnut / saanut / tehnyt ja kasvattanut. Päinvastoin, pidän sellaisia ihmisiä hyvinkin paljon arvossa kun jaksavat huolehtia, kasvattaa ja rakastaa pientä ihmistä aikuiseksi.
Laitoin tämän aloituksen koska en ymmärrä miksi suurimmalla osalla ihmisistä on oletus ( ainakin niillä keitä olen itse tavannut ), että jos hakee seurustelukumppania pitää automaattisesti olla valmis myös suoraan lapsiperhe-elämään vaikket itse ole äiti ( tai isä ) jos joku sellainen tulee kohdalle.
Ehkä tämä aihe on sitten sellainen mistä tulee helposti kiistaa..