Tosiaan olen noin puolitoista vuotta sitten menettänyt äitini. Olen nyt 19 vuotias tyttö. Ja nyt tiedän ettei voi sanoo et aika korjaa haavat. Meinaan ikävä tuntuu voimistavan enemmän ja enemmän. En sillon kun äitini kuoli tajunnut kuinka paljon menetin. Mut nyt se tuntuu siltä, et elämästäni puuttuisi isoin palanen mitä mulla on ikinä ollutkaan. Kaikki turva on poissa, luottamus muihin on hyvin vaikeaa, neuvot ja lohtu, äidin rakkaus on haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Vaikka monet sanoo et äitini elää minussa, ei se tunnu siltä. Joo muistutan äitiäni mut se ei tosiaankaa lohduta vaan pahentaa oloa. Joka helvetin kerta kun joku ihminen sanoo et olen kuin äiti niin tekisi mieli tempasta tätä kyseistä ihmistä turpaan. Mut aina hillitsen itseni ja myönnyn asiaan. Olen sen verran ystävällinen ihminen ja toisista välittävä etten muuta voikkaan kun kestää kaikki tuo. Ymmärrän et ihmiset tarkottaa hyvää mut miten mä pystyisin sanoo et se oikeesti sattuu. En toivo olevani kuin äitini vaan toivon et mulla ois se mun äiti. Mut se on nyt mahdotonta. Ainoo mitä tälle pystyn tekee on odottaa et tää tuska helpottuu joka myös tuntuu madottomalta. Kijotin tän siksi et tää on mun kuvaus siitä miltä tuntuu sureminen minusta. En kirjoita siksi et haluan säälipisteitä. Haluun nähdä miten muut kokevat surun.
Surun uuvuttama.
voima.ton
292
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suru on yksilöllistä ja eihän sitä voi tyhjentävästi selittää ja määritellä: voi vain kuvailla miten sen kokee?. Alussa on sellainen sokkivaihe, että ei oikeastaan tunnetasolla ymmärrä ja sisäistä, mitä on menettänyt. Ystävät yrittävät lohduttaa, mutta eivät he osaa, kun eivät koe sinun surua: Hyvä että tässä voit rehellsiesti sanoa, että valtaa raivo moisesta kommentista että olet kuin äitisi. Vaikka niin olisikin niin ei se auta sinua surussa, eikö sillä ole mitään yhteistä surun kanssa. Kannattaa toki hillitä vihansa mutta miksipä ei voisi sanoa, että sorry, mutta et nyt ymmärrä pätkääkään, miltä minusta tuntuu.
Ainakaan en itse koe että edesmennyt äitini elää minussa, koska olen oma persoona ja äiti oli äiti.
Puolitoista vuotta on vielä lyhyt aika. Kyllä se veilä helpottaa ja suru ja kaipaus muuttaa muotoaan. Kannattaa puhua, muistella, itkeä ja jopa iloita asioista mikä liittyy äitiin. Ei surua pidä padota.
KOETA KESTÄÄ