Mikä mättää??

Tuon koskettamisjutun olen itsekin huomannut ja yritän visusti varoa. Varsinkin alussa koin sen ongelmaksi, että toinen haluaa koskettaa (vaikkakin ihan viattomasti). Onneksi se sentään loppui, kun sanoin ettei minua ennenkään ole saaneet koskettaa kuin seurustelukumppanini. (tilanteen tekee vaikeammaksi myös se, että tavallaan rakastan entistä puoliskoani edelleen... mutta kaiken tapahtuneen jälkeen en vain voi luottaa häneen, joten tämä yhdistettynä puhumattomuuteen johti eroon. Sinänsä ristiriitaista, koska uusi kumppanini on kaikin puolin täydellinen. Puhuu ja pussaa...).

Meillä ainakin lapset tekevät selkeän eron isän ja "isäpuolen" välille (kutsuvat häntä lempinimeltä), vaikka molempien kanssa viettävätkin mielellään aikaa. Omasta (ja Ex:si) aktiivisuudesta riippuu miten tärkeänä heidän annetaan "etävanhempi" pitää.

Yksinkertaisimmillaan niin, että edes soittaa päivittäin. Varsinkin alle kouluikäisille tämä luo turvallisuuden tunnetta (vaikka aikuinen voi sortua ajattelemaan "No kun ei ole mitään asiaa, enpä viitsi soittaa". Asiaa mutkistaa ehkä myös sekin, että ex:t joutuvat pienimpien kohdalla myös väkisinkin olemaan jollain tapaa tekemisissä toistensa kanssa. Silloin ikään kuin haavat revittäisiin, joka kerta auki. Huomaa taas miettivänsä, miksi ihmeessä? Mikä voi olla tärkeämpää kuin oman lapsen hyvinvointi, mikä meni pieleen, olisiko pitänyt vielä yrittää, mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä hän olisi voinut tehdä toisin... Toisaalta näiden asioiden pohtiminen ei enää muuta tilannetta miksikään, silti jokin muistuttaa siitä mitä oli ja mitä olisi vielä voinut olla (epätervettä ajattelua, varsinaista itsensä pettämistä. Kun on jo liian myöhäistä. Toisaalta sitä kuvitteli jo yrittäneensä kaikkea saamatta vastakaikua).

Jossain hehkuu hiillos,
piilossa tuhkan seassa.
Rakkauteni sinuun.
Tarpeeton kuin tuluset
sytkärin aikakaudella.

Näihin sanoihin lopetan ja toivotan vielä sinulle ja lapsillesi monia yhteisiä hyviä hetkiä vastaisuudessakin. Joskus ero on väistämätön juttu, kun tahtoa ei riitä molemmilla panostaa suhteeseen. Rakkaus voi silti jatkua ja lapset tarvitsevat aina vanhempiensa rakkautta. Se on jotain erityistä ja yhdistää vanhemmat vielä eron jälkeenkin. Sillä kuka muu tietäisi millainen hellyttävä ryppykasa teidän "pellavapäänne" olikaan silloin vuosia sitten ja mitä tunteita se silloin herätti.

(venähti tämä lopettaminen taas hieman. Ehkä rivien välistä vain välittyy, että jokainen hoitamattoman parisuhteen ero on turha. Sillä ihan samalla tavalla, kun vanhempi ottaa vastuuta lapsistaan, vanhempi voisi ottaa vastuuta myös parisuhteensa säännöllisestä ja ennaltaehkäisevästä hoitamisesta).

Paljon parjattu etähalaus ja voimia ikävään.