...ja mulla on miestäni kauhea ikävä. Niin kauhea että iltaisin ei saa nukutuksi. Kaipaus tuntuu vatsan pohjassa saakka.
Silti, päiväsaikaan kun ajatus kulkee selkeämmin, en järjellä ajatellen tiedä haluanko jatkaa enää yhdessä. Olemme kasvaneet erillemme, sillä mieheni on työnarkomaani enkä näe häntä juuri koskaan. En koe, että meillä olisi enää mitään kunnollista puhuttavaa. Mies ei ole kiinnostunut mun ajatuksista, tai oikeastaan ei ehdi olemaan kiinnostunut eikä halua myöskään järjestää aikaa.
Meneekö kaipaus ohi, totunko olemaan yksin? En kestä enää kauan tätä ikävää, haluaisin niin kovasti takaisin kotiin. En tosin tiedä mitä mies ajattelee, sillä sovimme ettemme pidä yhteyttä.
Lapsia ei ole, kumpikaan meistä ei haluakaan lapsia.
Miten asumuserot on teillä päättyneet?
Silti, päiväsaikaan kun ajatus kulkee selkeämmin, en järjellä ajatellen tiedä haluanko jatkaa enää yhdessä. Olemme kasvaneet erillemme, sillä mieheni on työnarkomaani enkä näe häntä juuri koskaan. En koe, että meillä olisi enää mitään kunnollista puhuttavaa. Mies ei ole kiinnostunut mun ajatuksista, tai oikeastaan ei ehdi olemaan kiinnostunut eikä halua myöskään järjestää aikaa.
Meneekö kaipaus ohi, totunko olemaan yksin? En kestä enää kauan tätä ikävää, haluaisin niin kovasti takaisin kotiin. En tosin tiedä mitä mies ajattelee, sillä sovimme ettemme pidä yhteyttä.
Lapsia ei ole, kumpikaan meistä ei haluakaan lapsia.
Miten asumuserot on teillä päättyneet?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä lähdin aikoinaan avosiippani luota viiden yhteisen vuoden jälkeen. Aluksi oli tavattoman vaikeaa minullakin, vaikka itse olin se joka eroa halusi. Viikkojen ja kuukausien vieriessä aloin pikkuhiljaa arvostaa yksin asumista taas.
Löysin sitten muutaman vuoden päästä uuden rakkaan, jonka kanssa olen ollut jo vuosia.
Elämässä ei pääse eteenpäin joutumatta joskus vähän kärsimään. Muutokset ovat kuitenkin useimmiten vaivan arvoisia!
Me palattiin yhteen kun kumpikaan ei kestänyt yksinäisyyttä. Ei olisi pitänyt. Nyt on vain tyhjä parisuhde eikä mitään muuta.