Heissan,
en tiedä miksi kirjoitan tänne nyt, mutta jonnekkin on pakko purkaa sydäntä nyt.
Seurustelimme tyttöystäväni kanssa puolitoista vuotta ja minun aloitteestani aloimme tauolle noin kaksi kuukautta sitten. Ahdistuin suunnattomasti liian pikaisesta ajatuksesta muuttaa yhteen ja koska olen liikaa miettivä, analysoiva ja hermoheikko nuori nainen, en saanut järkeiltyä paniikkia pois. Emme siis olleet suunnitelleet yhteenmuuttoa vielä aikoihin, mutta "järkevistä syistä" tämä kuitenkin tuli puheeksi. Ahdistuin kuitenkin miettiessäni asiaa ("mulla ei oo sitten enää omaa huonetta/kuka maksaa laskut/mitä jos se ei tunnukaan hyvältä") ja lopulta olin aivan lukossa. En saanut purettua tilannetta muutenkuin laittamalla kaiken pysähdyksiin.
Tauon aikana olemme kuitenkin tavanneet ja puhuneet ja nyt viime aikoina olemme taas nukkuneet yhdessä. Minulle tuntuu helpommalta mennä hänen luokseen, sillä omassa kodissani en koe (ainakaan nyt?) luontevaksi olla yhdessä. Olen käynyt perheasianneuvottelukeskuksessa omasta tahdostani, sillä kaikesta huolimatta tunnen suurta rakkautta tyttöystävääni kohtaan. Olemme puhuneet myös, että menisimme pian yhdessä:olemme kahdestaan saaneet aikaan hyviä keskusteluja ja olen huomannut monia kipukohtia, jotka suhteessamme ovat painaneet.
Olen kuitenkin hämmentynyt, sillä tunteeni ja ajatukseni ovat aivan sekaisin ja ne saattavat vaihdella jopa päivän aikana moneen otteeseen. Toisinaan näen meidät yhdessä pitkänkin aikaa, jopa ikuisesti. Mietin edelleen asioita, mitä tekisimme yhdessä ja miten asuisimme yhdessä: ne eivät ahdista minua. Toisinaan kuitenkin mieleeni välähtää ajatus, että olen väärässä ja en haluaisi seurustella. Joka kerta, kun näemme, olen kuitenkin onnellinen ja tunnen suurta rakkautta. En ajattele muita, en osaa kuvitellakkaan olevani kenenkään muun kanssa. En ole haaveillut muista, vaikka tämä on ensimmäinen vakava suhteeni. Ajatus tyttöystävästäni toisen kanssa tuntuu pahalta.
Mitä ihmettä...
Olen kuitenkin iloinen (vaikka jännittynyt!) siitä, että menemme yhdessä perheasianneuvottelukeskukseen. Toivon, että siellä saamme solmuja auki ja voisimme yhdessä vielä saada aikaan toimivan parisuhteen. Sanoin tyttöystävälleni toissailtana, kun makasimme sängyllä ja vain katselimme toisiamme silmiin, että toivon tämän vielä onnistuvan. Nyt tahdon vain varmuutta ja rohkeutta siihin, että uskallan viedä prosessia eteenpäin.
Plaah, olipa sekava viesti... mutta sainpahan purettua!
en tiedä miksi kirjoitan tänne nyt, mutta jonnekkin on pakko purkaa sydäntä nyt.
Seurustelimme tyttöystäväni kanssa puolitoista vuotta ja minun aloitteestani aloimme tauolle noin kaksi kuukautta sitten. Ahdistuin suunnattomasti liian pikaisesta ajatuksesta muuttaa yhteen ja koska olen liikaa miettivä, analysoiva ja hermoheikko nuori nainen, en saanut järkeiltyä paniikkia pois. Emme siis olleet suunnitelleet yhteenmuuttoa vielä aikoihin, mutta "järkevistä syistä" tämä kuitenkin tuli puheeksi. Ahdistuin kuitenkin miettiessäni asiaa ("mulla ei oo sitten enää omaa huonetta/kuka maksaa laskut/mitä jos se ei tunnukaan hyvältä") ja lopulta olin aivan lukossa. En saanut purettua tilannetta muutenkuin laittamalla kaiken pysähdyksiin.
Tauon aikana olemme kuitenkin tavanneet ja puhuneet ja nyt viime aikoina olemme taas nukkuneet yhdessä. Minulle tuntuu helpommalta mennä hänen luokseen, sillä omassa kodissani en koe (ainakaan nyt?) luontevaksi olla yhdessä. Olen käynyt perheasianneuvottelukeskuksessa omasta tahdostani, sillä kaikesta huolimatta tunnen suurta rakkautta tyttöystävääni kohtaan. Olemme puhuneet myös, että menisimme pian yhdessä:olemme kahdestaan saaneet aikaan hyviä keskusteluja ja olen huomannut monia kipukohtia, jotka suhteessamme ovat painaneet.
Olen kuitenkin hämmentynyt, sillä tunteeni ja ajatukseni ovat aivan sekaisin ja ne saattavat vaihdella jopa päivän aikana moneen otteeseen. Toisinaan näen meidät yhdessä pitkänkin aikaa, jopa ikuisesti. Mietin edelleen asioita, mitä tekisimme yhdessä ja miten asuisimme yhdessä: ne eivät ahdista minua. Toisinaan kuitenkin mieleeni välähtää ajatus, että olen väärässä ja en haluaisi seurustella. Joka kerta, kun näemme, olen kuitenkin onnellinen ja tunnen suurta rakkautta. En ajattele muita, en osaa kuvitellakkaan olevani kenenkään muun kanssa. En ole haaveillut muista, vaikka tämä on ensimmäinen vakava suhteeni. Ajatus tyttöystävästäni toisen kanssa tuntuu pahalta.
Mitä ihmettä...
Olen kuitenkin iloinen (vaikka jännittynyt!) siitä, että menemme yhdessä perheasianneuvottelukeskukseen. Toivon, että siellä saamme solmuja auki ja voisimme yhdessä vielä saada aikaan toimivan parisuhteen. Sanoin tyttöystävälleni toissailtana, kun makasimme sängyllä ja vain katselimme toisiamme silmiin, että toivon tämän vielä onnistuvan. Nyt tahdon vain varmuutta ja rohkeutta siihin, että uskallan viedä prosessia eteenpäin.
Plaah, olipa sekava viesti... mutta sainpahan purettua!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oletko siis itse nainen ja parisuhteessa naisen kanssa?
Eikö heidän sukupuolet nyt aika selvästi siinä lukenu?
Ap, mitä meinaat sillä että olet hermoheikko? Vaihteleeko mielentilasi myös muiden asioiden suhteen aaltoilevasti, vai koskeeko se pelkästään kumppaniasi?
Hei, yli 30 vuoden kokemuksella parisuhteista voin kertoa sinulle, että kaikki mitä tunnet on ihan luonollista. Elämän suuret muutokset, sitoutuminen, yhteen muuttaminen, lasten hankkiminen jne. eivät ole pieniä juttuja kenellekään. Toinen asia: sinun tulee luottaa tunteisiisi ja kuunnella niitä sillä, sillä ne kertovat aina rehellisesti sinulle jotain. Pelko on viestinä siitä, että pelkäät valintasi osuvan väärään. Parisuhde on kuitenkin aina riskin ottamista: koskaan et voi olla 100% varma siitä, että onnistut forever. Ilman riskin ottamista ei ole kuitenkaan elämää.. Jokainen meistä voi kökötellä kotona, turvassa, yksikseen loppuelämänsä mikäli haluaa välttyä haavoittuvansa, mutta voiko sitä sanoa elämäksi? Mikäli suhteessanne on kaikki perusasiat hyvin: kumpikaan ei tarvitse toista taloudellisen turvan saamiseksi, ei pelkää yksin asumista, seksi kulkee ja juttu luistaa - nautitte toistenne seurasta, ei ole mustasukkaisuuskohtauksia, ei toisen kyttäämistä tai kontrollointia, ei sukulaisten taholta tulevaa painostusta tai ristiriitoja, pidätte monista samoista asioista: ruoka, harrastukset, siisteys, kaverit yms. niin ota riski ja katso asia loppuun saakka. Terapianeuvottelut avaavat solmuja: mene sinne sydän avoinna. Kaikki menee varmasti hyvin, kun asenteesi on oikea :o) Kaikkea hyvää sinulle ja teille. Pitäkää huoli toisistanne.
Heip,
Minä vaan, joo, olen nainen ja parisuhteessa naisen kanssa. Siinähän se selvästi lukikin.. (:
NikoS, olen joissakin asioissa todella epävarma, mutta etenkin näissä parisuhdejutuissa. Analysoin ja pohdin ja väännän ja käännän, kunnes olen aivan hukassa. Olen huomannut, etten ole stressaantunut jos en tiedä missä olen töissä vuoden päästä (työsopimukseni loppuu siis ensi heinäkuussa) tai missä asun ko. aikana. Ehkä kuitenkin tässä parisuhdeasiassa mietin sitä, että pitäisikö tästä osata sanoa varmasti vaikka mistään muusta en osaakaan sanoa?
MammaRosa, kiitos kannustavasta vastauksesta. Joo, aivan varmasti nämä tunteet ja ajatukset tulevat jossakin vaiheessa eteen, koska niinkuin sanoit: nämä ovat isoja asioita elämässä. Ei minun ole koskaan tarvinnut tehdä tälläisiä päätöksiä tai valintoja aiemmin. Olen aina tiennyt mitä haluan esimerkiksi opiskella ja pääsin samantien haluamaani kouluun. Kun valmistuin, tiesin mihin haluan töihin ja pääsin puoli vuotta valmistumiseni jälkeen aloittamaan. Uaaa. Mutta aiemmat suhteeni eivät ole koskaan ehtineet tänne asti: olen saaanut nokilleni tai olen päättänyt suhteen ennenkuin on ollut puhettakaan tiiviimmästä sitoutumisesta. Nyt tilanne on aivan uusi ja se on pelottavaa. .. Vaikka toisaalta kiehtova ja ihana.
Suhteessamme on asiat hyvin. Kummatkin ovat voineet itkeä ja nauraa. Nautimme toistemme seurasta ja yhdessä on luontevaa ja turvallista tehdä asioita: matkustaa, lomailla, pelailla, lojua... Seksi ei ole koskaan ollut itselleni niin tärkeää, mutta toiselle kylläkin. Olemme kuitenkin molemmat tietoisia toistemme ajatuksista asiaa koskien ja olemme saaneet tehtyä kompromisseja ja itsekin olen saanut rohkaisua monin asioihin. .. Ja niin: en ole koskaan uskaltanut rakastaa ketään niinkuin nyt. Minulla kesti kauan, ennenkuin uskalsin sanoa rakastavani, mutta sen jälkeen tiesin että todella tunnen niin.
Nautin siitä, että minulla on oma koti ja oma reviiri, mutta nautin myös yhdessäolosta tyttöystäväni kanssa. Emme ole siis pakonomaisesti toistemme kanssa koko ajan, vaan silloin kun se sopii molemmille ja molempien tilanteisiin.
Huhhei, päivä kerrallaan on mentävä.. (: