Aika vähän on tällä palstalla keskusteltu siitä, miten avioero vaikuttaa joko eroa itse aktiivisesti halunneen tai jätetyn psyykeen. Kuinka moni on tarvinnut avioeron yhteydessä terapiaa, lääkitystä tai sairaslomaa ? Miten olette kestäneet eron tuskan ? Vaikka eroja on paljon, yksilötasolla eroprosessi on aina tuskallinen, aiheuttaa vihan, pettymyksen, epäonnistumisen ja surun tunteita. Ja varmaan helpostustakin, mutta riippuu tietysti, mikä eron syy on ollut.
Itse olen tienhaarassa. Ammattiauttaja on jopa suositellut eroa.Perheessä on ollut väkivallan uhkaa. Mietin kuitenkin, kumpi on pienempi paha. Jäädä ja kestää vaiko lähteä ja mahdollisesti ahdistua lisää ja joutua entistä mustempaan yöhön, jossa seurana ovat entistä suurempi yksinäisyys ja köyhtyminen. Harva erossa kuitenkaan rikastuukaan.:)
Itse olen tienhaarassa. Ammattiauttaja on jopa suositellut eroa.Perheessä on ollut väkivallan uhkaa. Mietin kuitenkin, kumpi on pienempi paha. Jäädä ja kestää vaiko lähteä ja mahdollisesti ahdistua lisää ja joutua entistä mustempaan yöhön, jossa seurana ovat entistä suurempi yksinäisyys ja köyhtyminen. Harva erossa kuitenkaan rikastuukaan.:)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meillä eroon johti täydellinen rakkaudettomuus ja miehen lääkkeitten väärinkäyttö, missä hän ei nähnyt mitään väärää. Päivittäiset tappouhkauset ja väkivaltakin oli käytössä. Sairaala yritti vierottaa lääkkeistä, mutta totesi tehtävän mahdottomaksi, silloin vein eropaperit käräjäoikeuteen. Kävin muutaman kerran juttelemassa mielenterveystoimistossa, mutta siellä hoitaja totesi, että meidän elämä on varmasti nyt paremmalla tolalla ja arkirutiinit sujuvat hyvin, niin lopetin sen. Exälle ei niin helppoa sitten ollutkaan, mies on muuttunut täysin, ennen niin tarkka ulkokuori, on nyt muisto vain, näyttää nykyään metsärosvolta ja lihonutkin on aika paljon. Tytär, jonka vaatimalla vaati mukaansa ja joka halusi ehdottomasti isän luokse asumaan, on vieraannutettu muista sisaruksista ja minusta kokonaan. Hänen psyykkensä romahti reilun vuoden päästä erosta ja joutui psykiatriseen hoitoon. En tiedä, onko exäni katunut ratkkaisuaan valita lääkepurkki perheestä, mutta tytär näyttää joutuneen maksumieheksi. Tyttären kanssa en ole ollut tekemisissä puoleen toista vuoteen.
Tietysti olen tässä tilanteessa ahdistunutkin, noitten tyttären asioiden takia paljonkin, mutta siitä olen iloinen, että muut lapset ovat saaneet elämänsä ojennukseen, aikuisilla on työtä ja pienillä koulu sujuu. Itse tunnen suurtakin yksinäisyyttä joskus ja sen hengenheimolaisen puute tuntuu pahalta, mutta en ole pitänyt oikeana lapsia ja sitä uutta kohtaan, ettei kenellekään riittäisi sitten tarpeeksi aikaa ja huomiota. Yritän nyt kärvistellä siiihen saakka, kun lapset ovat omillaan niin voin huoletta antaa aikaa uudelle ihmissuhteelle.
Sitä köyhtymistä ei tapahtunut minulle, koska nyt ei kukaan kuppaa tiliäni tyhjäksi omiin menoihinsa. Ruokalaskukin aleni huomattavasti, kun ei tarvitse exän mieltymyksiä ostaa enään lainkaan,hänellä kun oli sangen kallis maku. Autokin pysyy paikallaan, kun ei tarvi kylällä koko ajan pörrätä, niinpä bensaakin säästyy. Jos tämän kaiken olisin tiennyt olisin nostanut äijän pihalle heti nuorimmaisen synnyttyä, voisi tuo hoidossa olevakin olla terve tänäpäivänä. En edes osaa olla vihainen exälle enään muusta kuin tuon tyttären vieraannutuksesta ja hoidosta, mutta se viha onkin oikein naarastiikerin luokkaa. Koska exällä on hänen yksinhuoltajuus, on vain odotettava josko sosiaalihuolto ottaa tytön huostaan.
Itse erosin vaimostani vuonna 2007 ja kyllä se vaan lopultakin oli kova paikka.Halusin hieman kulkea,eikä perhe-elämä ollut mieleeni.Meillä on kaksi yhteistä lasta.Olin silloin 26 vuotias ja lapset olivat hyvin pieniä.Jonkin aikaa itsekseni kuljettuani,huomasin masentuneeni ainaiseen yksinäisyyteen,toki tyttöjä raahasin asunnolleni,näitä yhden-kahden illan juttuja.En vaan edes halunnut parisuhdetta.Vaikka naisia riitti,töitä oli ja rahaakin pullotti tililläni,hakeuduin lääkärin puheille.
Diagnoosi oli masennus.Lääkkeet sitten sain ja pikkuhiljaa aloin kuntoutua.Olen kyllä nykyäänkin ex-vaimoni kanssa hyvissä väleissä ja lapset ovat minulla tasaisin aika välein.
Kyllä on kestänyt. Ei ollut elämäni tähtihetkiä joutua 10 avioliittovuoden jälkeen toteamaan, että se, minkä aluksi koin suureksi rakkaudeksi on vuosien saatossa muuttunut toverilliseksi kiintymykseksi. Saman havainnon oli tehnyt mieskin ja kun solmuja yritettiin tuloksetta aukoa kolmisen vuotta ja siinä ajan myötä alkoi toisen läsnäolo pelkästään ärsyttää ja hetket yksin olivat melkeinpä juhlaa. Päädyimme hakemaan eroa yhteisymmärryksessä.
En voi sanoa, että se silti olisi ollut mitenkään helppoa. Samaan ajankohtaan ajoittui oma pitkäaikaistyöttömyys ja lähiomaisen kuolema - mutta kaikesta on selvitty. Yksinolo ei ole minulle yksinäisyyttä, vaan aikaa olla ja rauhoittua itsekseni. Totta kai talous olisi paremmassa kunnossa, jos olisi toinen jakamassa kuluja, mutta enpä ole puutetta ja kurjuutta kokenut siltikään.
On erilaisia ihmisiä varustettuna erilaisilla mekanismeilla. Minulla jokainen ero on tuntunut kaikkissa soluni lokeroissa, vaikka olenkin mies. Olen kokenut muutaman eron pitkänkin suhteen jälkeen. Ei koskaan yhtään helpompaa. Aina tuntuu pahalta, oli syy mikä vaan. Olisipa tilanne toinen, niin minulla kuin toisillakin. Mitä voisin sanoa, parasta jaksamista - toivottavasti aurinko paistaa risukasaan. Ja jättäjille, te jätätte ja toinen on jätetty. Kumman hermot siis pitivät vaikka toiset pitävät sitä vaan looseri meininkinä ettei jätä vaan roikkuu vanhassa suhteessa. Kuka haluaisi roikkua - minä halusin suhdetta parantaa.
Sama juttu täällä, olisin halunnut suhdetta parantaa ja on se kumma että se tuntuu joidenkin mielestä kirosanalta, jos sanoo että lasten takia. Mutta ihan just nimenomaan lasten takia olisin vielä jaksanut. Mutta en olisi jaksanut enää sitä helvetinrallia, vaan mennä vaikka johonkin parisuhdeterapiaan, jotta olisi yritetty saada asiat paremmalle mallille.
Mutta nyt kyllä ymmärrän, ettei siitä mitään olisi tullut pelkällä parisuhdeterapialla, kun viina siinä vei jo sen verran kovaa. Eli kenties tämä ero oli jo lastenkin takia parempi vaihtoehto, vaikka rankkaa onkin.
Mutta jos vielä joskus elämässä uskaltautuisin uuteen suhteeseen, olisi varsin suotavaa, että kumppani jakaisi kanssani tuollaisen ajatusmaailman kuin sinullakin on. Ei tällaista toista kertaa elämässään halua. Ei sellaista avioliittoa, mitä ne viimeiset vuodet oli, mutta ei tätä eroakaan.
Onneksi avioero on nykyään yhteiskunnassa paremmin sallittua kuin aikaisemmin.
Meillä on vain tämä yksi elämä, miksi ihmeessä tuhlata se "lasten takia" tai pysymällä jostain muusta vaikkapa rahallisesta syystä huonossa suhteessa..?
Sen ymmärrän aivan täysin, että kun lapset tekee, pitää heistä huolehtia ja asettaa etusijalle. Ei kuitenkaan niin, että lapset joutuvat näkemään huonoa, ehkä väkivaltaista, tunneköyhää, kylmää parisuhdetta. Kotoa lapset saavat sen rakkauden mallin ja parisuhteen mallin, miettikää nyt hyvät ihmiset miten haluatte lapsenne kohtaavan sen oman parisuhteen ja millaiseen suhteeseen he tulevat pyrkimään!
Jos lapsen etu oikeasti olisi - ihminen ei ole rehellinen itselleen - ykkössijalla, eroja olisi huomattavasti vielä enemmän! Lapselle tulee antaa onnellinen lapsuus, vaikka sitten kahdessa perheessä mielummin kuin yhdessä onnettomassa, jossa vain riidellään, ollaan etäisiä ja lasta ei kuulla aidosti.
Huh, kyllä olisi tarvetta vanhemmillekin jostain kasvatuskoulusta ja siitä mitä ylipäätään siitä mitä tuollainen "vain lasten takia"-liitto aiheuttaa lapselle loppupelissä. Lapset vaistoavat yllättävän paljon siitä mitä aikuinen kuvittelee piilottavansa..
Nimenomaan just noin...ei lapsista erota vaan puolisosta.
Mitä väliä vaikka vähän köyhtyskin eron yhteydessä....ei se mammona,vaan henkinen hyvinvointi....
olenko väärässä jos väitän ettei erot paranna ketään. lähes typerää väittää että se mikä ei tapa vahvistaa, vanhan ajan sanontoja jotta selviäisi paskan keskeltä, edelleen olen sitä mieltä että syyt miksi kaksi ihmistä menee yhteen ovat edelleen olemassa mutta nämä "hörhöilyt" jonkun prinssi valkoisella ratsulla tai prinsessa ja puoli valtakuntaa - ovat puhdasta utopiaa. kertoo vaan nyky-ihmisten sisäisestä heikoudesta.
...jatkan...
jos eroaa toisesta eroaa siitä mitä toinen edustaa. voi tietty puolustella tätä eroa vähän kuten irtisanomisissa työelämässä; tää ei oo henkilkohtaista. mikä voisi olla henkilökohtaisempaa ja koskettavampaa. lapset haluavat ehjän perheen, isän ja äisin. ne ovat heille esimerkkejä tulevaa elämää varten.
Itselläni ero autttoi itsenäistymään. Ennen esimerkiksi kiinnitin paljon huomiota siihen, mitä toiset minusta ajattelevat. Enää en välitä siitä mitä toiset minusta tai tekemisistäni ajatteleva. Avioeron jälkeen olen elänyt itselleni mieluista elämään. Avioerossa sain vapauden.
Minä erosin vasta kun lapset oli jo aikuisia, sillä puoliso innostui pettämään, ja oli jo sitä tehnyt aviossa ollessammekin, mutta kerran jäi kiinni, silloin en eronnut, ajattelin, että jos muuten hoitaa hyvin isänä olon, niin kestän.
Mutta, empä enää kestänyt kun olimme kahden, jotenkin silloin se loukkasi todella, kun luotin siihen, että ei tee toista kertaa, ja elämme yhdessä lopun ikää.