Olemme asuneet yhdessä 2.5 vuotta. Olemme olleen kämppäkavereita, mutta käyttäytyneet kuin seurustelevat ihmiset. Alkuaikoina mies olisi tahtonut seurustella mutta itse vastasin kieltävästi. Lopulta asia kääntyi päälaelleen (paljon ennen näitä muuttopuheita). Rakastan häntä ja haluaisin mahdollisuutta meille.
Hän vastaa haluavansa ainakin hetken yrittää asua yksin, jotta saisi toteuttaa itseään vapaasti. Mainitsee myös, että kun saa etäisyyttä hetkeksi välillemme, voi olla että hän silloin saattaisi haluta kanssani jotain enemmän. Kuulemma ei sano tätä vain lohduttaakseen minua. Olen itse aivan hukassa, sillä tämä on se mies kenen kanssa haluan jakaa elämäni. Hän taas sanoo välittävänsä minusta todella paljon, mutta ei sillätapaa. Mikä sattuu minuun ylitse kaiken.
Olen keskustellut erään meidän yhteisen ystävämme kanssa, joka sanoo hänen kertoneen, ettei haluaisi lähteä. Muttei näe muuta mahdollisuutta ja kuinka mies on itkenyt kuinka ei kestä katsoa kuinka kärsin tilanteesta. Tämä saa minut entistä enemmän hämilleen, sillä jos hän ei halua lähteä, niin miksi hän silti sanoo että se on pakollista.
Muutto on tapahtuva tammikuussa. Mies on nyt armeijassa ja näemme vain viikonloppuisin. Se, että muuttoon on niin paljon aikaa. Antaa minulle iloa siitä, että saan vielä hetken nauttia hänen seurastaan kun taas samalla se sattuu, kun tiedän aikamme olevan käymässä vähiin. Minulla on hankaluuksia päästä ylös sängystä, enkä kykene enää näkemään omia ystäviäni. En pysty enää edes syömään ja joudun pakottamaan itseni siihen.
Tiedän että on typerää toivoa että etäisyys voisi korjata tilanteen, silti tämä ajatus tulee mieleeni. Ymmärrän ettei tilanne näytä hyvältä, mutta onko mahdollista että hän vielä haluaisi kanssani jotain enemmän.. Hän kuitenkin vieläkin käyttäytyy niin kauniisti minua kohtaan. Ottaa minut huomioon ja ilmoittelee missä menee, vaikkei hänen todellakaan tarvitsisi.. Harrastamme myös seksiä normaalisti. Tiedän ettei se ole ehkä järkevää, enkä nyt hae siihen mitään valistavaa kommenttia. Vaan muuten näkemystä tähän tilanteeseen.
Hän vastaa haluavansa ainakin hetken yrittää asua yksin, jotta saisi toteuttaa itseään vapaasti. Mainitsee myös, että kun saa etäisyyttä hetkeksi välillemme, voi olla että hän silloin saattaisi haluta kanssani jotain enemmän. Kuulemma ei sano tätä vain lohduttaakseen minua. Olen itse aivan hukassa, sillä tämä on se mies kenen kanssa haluan jakaa elämäni. Hän taas sanoo välittävänsä minusta todella paljon, mutta ei sillätapaa. Mikä sattuu minuun ylitse kaiken.
Olen keskustellut erään meidän yhteisen ystävämme kanssa, joka sanoo hänen kertoneen, ettei haluaisi lähteä. Muttei näe muuta mahdollisuutta ja kuinka mies on itkenyt kuinka ei kestä katsoa kuinka kärsin tilanteesta. Tämä saa minut entistä enemmän hämilleen, sillä jos hän ei halua lähteä, niin miksi hän silti sanoo että se on pakollista.
Muutto on tapahtuva tammikuussa. Mies on nyt armeijassa ja näemme vain viikonloppuisin. Se, että muuttoon on niin paljon aikaa. Antaa minulle iloa siitä, että saan vielä hetken nauttia hänen seurastaan kun taas samalla se sattuu, kun tiedän aikamme olevan käymässä vähiin. Minulla on hankaluuksia päästä ylös sängystä, enkä kykene enää näkemään omia ystäviäni. En pysty enää edes syömään ja joudun pakottamaan itseni siihen.
Tiedän että on typerää toivoa että etäisyys voisi korjata tilanteen, silti tämä ajatus tulee mieleeni. Ymmärrän ettei tilanne näytä hyvältä, mutta onko mahdollista että hän vielä haluaisi kanssani jotain enemmän.. Hän kuitenkin vieläkin käyttäytyy niin kauniisti minua kohtaan. Ottaa minut huomioon ja ilmoittelee missä menee, vaikkei hänen todellakaan tarvitsisi.. Harrastamme myös seksiä normaalisti. Tiedän ettei se ole ehkä järkevää, enkä nyt hae siihen mitään valistavaa kommenttia. Vaan muuten näkemystä tähän tilanteeseen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mainitsin miehen olevan armeijassa. Olemme kuitenkin molemmat jo 20 paremmalla puolella, hän kun meni sinne vasta näin myöhemmin. Ettei tästä nyt tule mitään väittelyä siitä, että olemme vasta lapsia.
Pää menee selaisin kyllä vähemmästäkin sähläämisestä, sanon suoraan.
Te kiusaatte toistenne tunteita selittämällä olevanne jotakin, mutta tekemällä täysin päinvastoin.
Päättäisitte nyt edes oletteko te seurusteleva pari vaiko ette.
Ystävykset / kämppikset eivät nai toisiaan.
Seksi on niin intiimiä ja tunteellista toimintaa, ettei se voi olla jättämättä jälkeä tekijöihin. Ja jos se on vieläpä säännöllistäkin, ei ole ihme että itkettää ja hämmentää ja pelottaa kun puhutaan yhtäkkiä erosta.
Mihin te sitä aikaa vielä tarvitsette, herää kysymys. Tehän elätte jo parisuhteessa! Ja koska mies on nyt intissä, on hänellä JO kaikki se aika minkä hän ikinä tarvii ollakseen "erossa" sinusta.
Sen sijaan, että nyt sairastutat itsesi ajattelemalla koko ajan vain tulevaa, sitä "sitten kun eroa on eletty tarpeeks kauan" -tulevaisuutta, tulisi sinun valmistaa itsesi jo päätettyyn eroon, ihan vakavasti, tunteita myöden, jotta se ero todellakin tapahtuisi, eikä ajautuisi taas samanlaiseksi tunnesekoiluksi, jossa kundi asuu omassa kämpässään mutta käy panemassa sinua aina kun teitä panettaa.
Sellaisesta järjestelystä ei ainakaa seuraa mitään nykyistä parempaa, kai sinä sen ymmärrät? Tai sen, että sellainen järjestely saattaa sopia HÄENLLE erittäinkin hyvin, muttei sinulle ollenkaan. Mitäs sitten tehdään?
Teidän tulisi päättää jo jotain. Päättää, järjellä, eikä vain ajautua tunteesta toiseen.
Päättäkää, yksin ja yhdessä, mitä te haluatte yksilöinä ja parina, ja ryhtykää sen jälkeen toteuttamaan jotain täysillä, eikä vain vähän sinne päin.
Selkenee elämäkin kummasti kun ei tarvitse enää kuvitella mitään, olla epävarma mistään tai olla tyytymätön.
Päätöksenteko on rankkaa ja ikävääkin puuhaa, mutta ilman sitä ei elämässä ole minkäänlaista järjestystä, ja mieli alkaa pian hajota epäjärjestyksessä.
Kuten jo tiedät.