Olen 22vuotias ja en tule toimeen aitini kanssa. Isani on kuollut ajat sitten ja ainoa tukiverkkoni oma aitini pettaa minua aina.
Minun oma aitini voi esimerkiksi puhua ihmisille minusta vahattelevasti.
Esim: " joo han on ihan turhassa toissa, tai " han on vainoharhainen ja huonoluonteinen jne jne....
Minun oma aiti tulee kanssani toimeen vain jos raha on kuvioissa. Ja yleensa jos annan hanelle rahaa, niin heti kun on saanut haluamansa, on han minulle yleensa kiittamaton.
Minun oma aitini ei ole esimerkiksi koskaan ole sanonut minulle, olen ylpea sinusta tai olet tarkea minulle.
En ole mikaan narkomaani, rikollinen tai saamaton ihminen.
Olen itsenainen,paamaaratietoinen ja toissa kayva nuori nainen. Eli en ole mikaan huonoille teille joutunutkaan...
Olen joskus puhunutkin aidille ohimennen,etta mika on menny pieleen ja en ole koskaan saanut tyydyttavaa vastausta. Yleensa asiat joihin mina halua vastauksia saavat hanet shuttdown moodille.
Eiko aidin tehtaviin kuulu oman lapsensa arvostaminen ja arvossa pitaminen. Eiko jokaisen aidin tulisi olla ylpea ja tukea omaansa?
En tieda miten ratkoa tata asiaa ja se vaivaa minua paljon. Se mita aitini ajattelee minusta tai puhuu minulle ovat asiota jotka aina saavat minut surulliseksi. Enka haluaisi elaa surussa.
Onko liikaa pyydetty saada tavallinen tytar-aiti suhde? Minusta se ei ole liikaa pyydetty.
Minun oma aitini voi esimerkiksi puhua ihmisille minusta vahattelevasti.
Esim: " joo han on ihan turhassa toissa, tai " han on vainoharhainen ja huonoluonteinen jne jne....
Minun oma aiti tulee kanssani toimeen vain jos raha on kuvioissa. Ja yleensa jos annan hanelle rahaa, niin heti kun on saanut haluamansa, on han minulle yleensa kiittamaton.
Minun oma aitini ei ole esimerkiksi koskaan ole sanonut minulle, olen ylpea sinusta tai olet tarkea minulle.
En ole mikaan narkomaani, rikollinen tai saamaton ihminen.
Olen itsenainen,paamaaratietoinen ja toissa kayva nuori nainen. Eli en ole mikaan huonoille teille joutunutkaan...
Olen joskus puhunutkin aidille ohimennen,etta mika on menny pieleen ja en ole koskaan saanut tyydyttavaa vastausta. Yleensa asiat joihin mina halua vastauksia saavat hanet shuttdown moodille.
Eiko aidin tehtaviin kuulu oman lapsensa arvostaminen ja arvossa pitaminen. Eiko jokaisen aidin tulisi olla ylpea ja tukea omaansa?
En tieda miten ratkoa tata asiaa ja se vaivaa minua paljon. Se mita aitini ajattelee minusta tai puhuu minulle ovat asiota jotka aina saavat minut surulliseksi. Enka haluaisi elaa surussa.
Onko liikaa pyydetty saada tavallinen tytar-aiti suhde? Minusta se ei ole liikaa pyydetty.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Todellinen aikuistuminen ja itsenäistyminen alkaa sinä päivänä kun lakkaa katselemasta ja arvottamasta itseään vanhempansa silmin. Ymmärtää etteipä tuo toinen tuosta muutu miksikään, muttei sen tarvitse omaa elämää antaa pilata. Olkoon sellanen kun on, ihan rauhassa.
totta, aikuisena huomaa ettei ole pakko roikkua huonossa ihmissuhteessa, ei edes omien vanhempien kanssa, jos kunnioitus ei ole vastavuoroista ja vaaditaan vain kunnioitusta lapselta vanhempaa kohtaan.
en soita, en kutsu, en kysele perään jos ei kutsuun vastata. enkä ota haukkuja ja arvosteluja vastaan mitä olen enkä tarinoita siitä kuinka vaikeaa sisarellani on ja on ollut ja kuinka paljon rahaa siihenkin syydetään ja päätä silitetään. Viettäköön aikaansa sisareni kanssa niin paljon kuin huvittaa. mä pärjään omillani niin kuin tähänkin asti olen jotunut omillani pärjäämääni, kyllä.
Lapsena sitä oli pakko sietää, aikuisena ei.
sitäpaitsi, taisin minäkin kasvaa ihan samassa väkivaltaisessa kodissa niinkuin sisarenikin....
Niin. Over n out.
Otan osaa.
Äitini on ollut just samanlainen.
Sinussa on itua kun olet jo 22-vuotiaana tarttunut asiaan.
Itse olen saanut kärsiä liian monta vuotta.
En jaksa nyt kertoa ja neuvoa enempää, palaan asiaan.
Kiitos vastauksista.. Sama kohtalo, odotan neuvojasi.. Ja muidenkin jos on lisattavaa
Tottahan se on. Onnellisuuus lahtee itsesta. Yritan lakkauttaa itseni peilaamisen muiden silmien kautta.
Mutta onhan se vaikeata, jos oma aiti ei arvosta. Taytyy olla vahva.
Olen 50 nainen ja kokenut saman kohtalon. Minäkin olisin kaivannut ja halunnut hyvää äiti-tytär-suhdetta. Mutta äitini ei ollut minusta kiinnostunut, koska muistutin kuulemma liikaa isääni (erosivat kun olin teini) eivätkä harrastukseni ym. olleet hänelle mieleen. Ihan tavallinen ihminen olen minäkin, tullut omillani toimeen jne. En ole mikään hulttio ja puolisoni on myös normaali työssäkäyvä mies. Äiti on valittanut, että mies on "niin vieras". Kun ei ole samalta paikkakunnalta... kai olisi pitänyt mennä serkun kanssa, kun olimme "ihan samanikäiset"!
Tuntuu siltä, että äitini on lähinnä ollut minulle kateellinen eikä suinkaan ole toivonut tyttärelleen hyvää elämää. Olen sitä kovasti surrut, mutta koska kukaan ei voi muuttaa toista ihmistä, on hänen asenteensa vain ollut pakko hyväksyä. Vierailut alkoivat olla aivan kamalaa kestettävää. Puhelut ovat vain aiheuttaneet lisää pahaa mieltä. En tiedä, onko hän kovastikin nauttinut minun mollaamisestani. Emme enää edes ole kosketuksissa, se on tuntunut hyödyttömältä.
Mikään ei ole elämässä tuntunut niin pahalta kuin hylkiminen lähiomaisten taholta.
Sori kun en voi antaa mitään erityistä neuvoa, vaikka olen vanhempi.
Sama täällä. Muistutan liikaa isääni, joka kuoli 50 vuotta sitten.
Isäni ja äitini riitelivät aina. Kun isäni sitten kuoli, niin äitini jatkoi haukkumistaan minulle (13 vuotiaalle), koska "olin kuin isä".
Kaatoi kaikki ongelmansa minun päälle.
Sama on jatkunut, aina käydessäni haukkuu.
Olen usein pitänyt monen vuoden taukoa ja en ole käynyt.
Mutta kun "kiltti tyttö" olen, niin sitten on taas oltu yhteyksissä.
Sitten otti keppihevosekseen että hän "kuolee", vetänyt sitä stooria 30 vuotta. (Ja ei vain kuole). Sen varjolla hallinnut. Aina kun on ollut jotain mieltä, niin "saa sydänkohtauksen".
Asuu kaukana.
Soitin ja kerroin että tulisin käymään.
Mitä vastasi? "Älä tule, sinä vaan riitelet". - en ole puhunut sille muusta kuin ilmoista, koska en ole halunnut että saa aiheen mistään. - Siis valehtelee suoraan.
Mikä tunne minulle tuli!
No, kävin siinä kaupungissa ja en käynyt kylässä, vaikka on "kuolemaisillaan".
Voin NIIN huonosti.
Sitten löysin "Voi hyvin"- lehden nr 8/2012 ja siinä oli artikkeli vihasta. Siinä luki että "äidin pahin ase on hylkääminen, kosto ja mitätöinti", ja näinhän se on.
En tiennyt että tälläistä tunnetta on olemassa. Äiti kieltää käymästä. Voin niin huonosti. Olen kirjoitellut vihkoon omia tuntemuksia. Tiedän että äitini on "paha ja märehtii ja kostaa minulle isälle osoittamia tunteitaan ".
Siis olen yli 60 ja eka kerran tulee vastaan tämä tunne: "Äiti hylkää, ei anna tulla käymään". (Elina Reenkola kirjoittaa: "Nainen nähdään yleensä uhrina, mutta äitikin voi kiusata lapsiaan. Äitien psyykkinen väkivalta lapsiaan kohtaan on vaiettu asia, se on tabu").
Tästä aiheesta olisi hyvä keskustella lisää!
Kuitenkin olen lapsi ja odotan että äitini rakastaisi minua ja hyväksyisi minut omana yksilönä, tukisi, lohduttaisi jne.
Olen aikuinen ja minun pitäisi olla viisas (yli 60) mutta tässä asiassa olen tunnepitoisesti pieni lapsi.
Isä kuoli, veli kuoli, asun kaukana vieraassa maassa, syrjitään, olen yksin, ja äiti haukkuu, koska olen kuin isä (isän kanssa oli kaikki hyvin ja veljen, joka kuoli).
Aloittajalle: olet vasta 22 vuotta, mutta en osaa neuvoa, olen itse samanlainen reppana.
Ehkä täällä keskustelut auttavat meitä kaikkia!
Jatketaan!
- Mutta ei mitään tälläistä! Pelkkää haukkumista, mollaamista, raivokohtauksia, itsensä omien ongelmiensa ja pahojen tunteiden kaatamista minun päälle.
Voin vain kuvitella, miten muut äitiensä hylkäämät lapset tuntevat!
Kun mietin, muistan, kunka 14-15-vuotiaana surullisena ajattelin, että en ole kenellekään tärkeä, eikä kukaan rakasta minua.
Huomaan nyt aikuisena, että olin varmaan aika vahva luonne, koska en rypenyt tässä asiassa, vaan otin rakkaudettomuuden itsestään selvänä asiana.
Äitini kanssa oli tylyt välit. Minä hoidin talouden, koska hän piteli sydäntään ja etsi lääkkeitä heti, kun jokin meni pieleen. Hän huusi meille lapsille aina, käski ja haetutti itselleen tavaroita. Uskoin ihan tosissani, että hän kuolee minä hetkenä tahansa. Kovetin mieleni ja suunnittelin elämäni eteenpäin orpona. Pakkohan minun oli tietää, miten selviän taloudesta, koulusta, sisaruksista ja muusta. Ymmärsin, että äitini ei tehnyt mitään juuri siksi, että halusi minun oppivan.
Hän eli yli 80-vuotiaaksi.
Hän ylenkatsoi kaikkia ystäviäni ja toivoi, etten menisi koskaan mihinkään kotoa. Hänestä oli noloa, että virkamiehen lapsi kulki jonkun duunarin kersan kanssa. "Eikö sinulla nyt muuta seuraa ole"?
En minä koskaan odottanut häneltä mitään. Pääsin irti aika nuorena kodin henkisestä ilmapiiristä, vaikka siellä asuinkin. Sanoin heillekin suoraan, että kun täältä joskus lähden, en kyllä takaisin tule.
Se ongelma rakkaudetomuudessa kuitenkin oli, että menin liian nuorena naimisiin, enkä ajatellut tarkemmin rakkautta, vaan olin äärettömän onnellinen, kun löysin ihanan miehen.
Ihanuus sitten alkoi rapautua vuosien mittaan, mutta koskaan en kotiin antanut pienintäkään vinkkiä, ettei asiani olisi kunnossa.
Hei eivät olleet koskaan puhuneet minulle asioitaan, enkä minäkään ikinä avautunut äidilleni missään asiassa.
Sikäli harmillista se puhumattomuus, että se jatkui myös sisarusteni kohdalla. Vasta lähes eläkeiässä olemme pystyneet joitakin asioitamme käsittelemään.
Mutta mikä ei tapa, se vahvistaa, sanotaan. Nosta leuka pytyyn ja ajattele itse, älä hae kaiken aikaa hyväksyntää äidiltä. Hän käyttää valtaa, jonka olet hänelle antanut. Nyt ota se itsellesi takaisin. Lakkaa kertomasta ja kysymästä neuvoja. Hae neuvot muualta, jos niitä tarvitset.
Jos teet virheitä, älä myönnä äidillesi. Jokainen tekee virheitä.
Kiitos 60ja risat!
Oon purkanu nyt pahaa oloani nyrkkeilysäkkiin.
Ja niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Niin ei mun äiti ole koskaan mitään mua kohtaan tuntenukkaan.
Mut joo, kyll mä aion porskuttaa elämässä. Vaikka sattuuhan se kun suhde, joka merkitsee sinulle kaikkein eniten, ja johon olisit valmis satsamaan ei toimikkaan.
Olet niin nuori, että sinun kannattaa mennä juttelemaan jonkun kanssa.
Ihan rohkeasti vaan tilaat ajat, ei siinä ole mitään häpeämistä, äitisinhän pitäisi.
Itse tilasin ajan ja käyn juttelemassa kaiken pahan pois.
Siellä selvitellään sitten jonkun psykologisesti koulutetun kanssa tilanne ja saadaan "työkalut" miten menetellä jatkossa.
Kun jonkun toisen ulkopuolisen kanssa saa pohtia tilanteen, niin asia järjestyy.
Saattaa tulla esille että äitisi on itse niin haavoitettu, että ei vain kykene.
Olikohan hänen äitinsä vielä pahempi?
Itselläni on kaksi tuttavaa, joilla myös on ollut vaikeaa ja he olivat käyneet ja kehottivat minuakin.
Kyllä se tästä!
Yksin emme selviä, hankitaan apua!
Tämä on pahinta: (narsisti-äitiltä)
"Tyypillistä on myös, että hän alkaa välittömästi purkamaan omaa pahaa oloaan huutamalla, raivoamalla tai komentelemalla. Tavoitteena on siirtää negatiiviset tunteet uhriin. Tällaista käyttäytymismallia kutsutaan projektioksi".
Miten toimia tällöin?
Olen itse huomannut tämän kauheimmaksi.
Siirtää omat kielteiset, inhottavat tunteensa lapseensa ja kuormittaa.
Heti huomaan tuon tunteensiirron, mutta en ole vielä keksinyt keinoa, miten ehkäistä se (olen yliherkkä).
Kuka osaa neuvoa?
Pahimpia kiusajia nää ku koitta johonkin diagnoosiin ahtaa muita, pieniä lapsia viä
Tärkeintä on se, mitä joku täällä aiemmin jo kirjoitti tässä ketjussa, että ei ota vastaan sitä kielteisyyttä, mitä äiti yrittää työntää tyttärelleen. Ei tarvitse ryhtyä äitinsä traumojen kantajaksi. Äidille täytyy asettaa rajat, ei saa olla väärällä tavalla kunnioittava, vaikka äiti tietysti siitäkin syyttää ja syyllistää. Mitään syyllistämistä ei pidä ottaa keneltäkään vastaan! Ainostaan se, mistä oma omatunto syyttää, kannattaa ottaa vakavasti. Kaikki muu on valhetta.
Minä olen äitini avioton tytär vm-53. Äiti sai minut 21 vuotiaana ja mummo hoiti minut " kymmenentenä lapsenaan",asuin 4-5 vuotiaaksi Forssassa mummolassa- asiasta ei sovi kysellä. Sitten äiti löysi sopivan aviomiehen. Minut otettiin heidän uuteen kotiinsa asumaan ja lapsiapariskunnalle syntyi peräkkäin kaksi, tyttö ja poika. Olin ainainen lapsenvahti. Äidilleni oli kotoa opetettu, että vain pojat ovat perheen lapsia.Äitini perheessä oli 3 poikaa ja 6 tyttöä, mutta vain kolme lasta.
Äidin puoliso adoptoi minut vuonna 63. Äitini on nyt 80 ja ollut 5 vuotta leskenä. Ainahan minä olen ollut se syrjitty joka ei ole kelvannut juhlille. Äiti on toivonut, että sukulaiset tykastyvät siskooni tai veljeeni ja testamenttaavat omaisuutensa heille. Minun ei ole ollut toivottavaa vierailla niillä lapsettomilla sukulaisilla joilta voisi jotain periä. En saanut etsiä omaa isää käsiini, koska se ei olisi ollut lojaalia adoptioisääni kohtaan, ja kun lopulta sen tein oli biologinen isä jo kuollut. Aina olen tiennyt että olen toisarvoinen ja hankaloitin äitini elämää. Minun lapsenikin ovat toisen luokan lapsia veljeni lapsiin nähdensiin, äitini mielestä. No, ei kyllä siskoni lapsiin nähden - heistä toinen on lesbo ja toinen pikkurikollinen. Äiti tahtoo antaa perikunnan vanhan traktorin veljelleni, koska isä oli kuulemma niin sanonut, ennen kuolemaansa. Meille tyttärille,ei tarvitse mitään antaa, varsinkaan minulle,joka olen äpärä. Vain veljeni on jotain ja hänen 4 poikaansa. Näin meillä.
helena...tuli Todella paha olo.. ilman kyyneliä ei voi lukea Sinua!!!!
Ihailen Sinua joka järki tallella elää.................
Ihmisen elämänilo tarvitsee Juuri sitä...Mikä SINULTA Riistettiin!!
Kuinka olet jaksanut
Ennenkuin Jätin Suomen... asuin maalla...näin..ja koin kaiken Kertomasi
Tarinasi Ymmärtää vain harvat Ne jotka sen keskellä ovat eläneet
Mikä voima sai sinut jaksamaan?? Nöyryytys ei voi olla pahempi koskaan
Miten kamala elämänkatsomus Tytöillä EI arvoa
Näin On joskus..Oma äiti muuttuu pahimmaksi viholliseksi!!!!
Kuka ikinä tajuaa sen
Mikä kamala Vääryys syntyä äpäräksi....aivan kuin itse olisi siihen syypää
Muistan monta monta jotka siitä saivat kärsiä hävetä..
Vielä tänäkin päivänä saat kärsiä tästä!!
Psyykkinen väkivalta e ivoi enää olla Julmempaa
Ihailen Sinua korkeimmalle mitä voi
Sen ikäisenä 80 Antaa sinun vielä kärsiä..Eikö Todella tajua Minkä tuskan
Sinulle on Tuottanut???
Helenas: Unohdin kysyä, oletko uskovainen? JA.... Kuka KIROTTU on keksinyt
Nimen "äpärä" ja kuinka moni sai hävetä sitä......Olemalla syyllinen sihen
että syntyi "sellaisena" ( Epäilen tietäväni)
kirjoittele!