Se nyt on selvää, että toimivaan parisuhteeseen kuuluu taito joustaa ja tehdä kompromisseja, siis kummallakin osapuolella.
Mutta onko siinä mitään järkeä, että itse parisuhde on kompromissi?!
Olen muutama vuosi sitten tapahtuneen ns sopueron jälkeen pitänyt miesväen etäällä itsestäni selvitelläkseni ajatukset kohdilleen eron jälkeen niin, etten vie sitä soosia mukanani mahdolliseen uuteen parisuhteeseen.
Lähipiirissä on myös tapahtunut eroja - ja uusia parisuhteita on alkanut suht nopeastikin erojen jälkeen. Joku on onnistunut paremmin - mutta enimmäksen ei niin hyvin... Hyvä ystäväni erosi sekakäyttäjä-miehestään pitkän hankkimisen jälkeen ja löi aika nopeasti hynttyyt yhteen itseään selvästi nuoremman viinaan menevän ja äkkipikaisen miehen kanssa. Kysyin häneltä, että oikeastiko haluaa jakaa elämänsä moisen ongelmakimpun kanssa? Ystäväni vastasi, että parisuhteessa pitää osata tehdä kompromisseja... A-ha? Minusta kun näytti, että ystäväni teki kompromissin ja otti tämän miehen, koskei sitä unelmamiestäkään ollut lähistöllä sillä hetkellä. Nyt on sitten hankittu yhteinen lapsi ja ystäväni valittaa, että pää hajoaa ja taas on asiat yhtä huonosti kuin ennen ensimmäistä eroa... Antaa ymmärtää olevansa uhri... Mikä uhri, kun itse tietoisesti valitsi tämän miehen?!
Toinen kaveri jätti "liian" tutun ja kiltin miehen, koska ei jaksanut tasaista arkea hänen kanssaan. No nytpä on kumppanina mies, joka ei ole edelleenkään saanut välejä selviksi ex-vaimon kanssa, vaan jahkaa, pitäisikö palata yhteen tämän kanssa vai ei... Eli kuulemma "saattaa rakastaa" exäänsä vielä. Ja kaverini odottaa, saako mies jahkailun päätökseen vai ei. Kaveri, joka halusi vapautta ja tilaa, roikkuu epävarmuudessa päättämättömän miehen kanssa?! Tietysti kysyin häneltäkin, miksi suostuu moiseen sen sijaan, että kehoittaa miestä selvittämään ajatuksensa ja vasta sitten ottamaan yhteyttä uudelleen. Ehei... Kun tälle suhteelle pitää antaa mahdollisuus, kun kuitenkin on niin paljon hyvääkin... Jaa, ja minä kun luulin, että mahdollisuus annetaan, jos voimassa olevassa parisuhteessa on tapahtunut kupru, joka halutaan korjata - mutta kun ei parisuhdetta edes kunnolla ole olemassa...
Olenko oikeasti ainut telluksella, joka ei halua parisuhdetta vain siksi, että sellainen "ihmisten mielestä" pitäisi olla? Minä en odota potentiaaliselta kumppanilta mielestäni mahdottomia, mutta ilmeisesti nykyään pitää sitten tehdä kompromisseja jo ennen parisuhdetta ja ottaa ensimmäinen vähänkin suhteeseen suostuvainen mies, koska on jotenkin häpeällistä olla yksin kerran erottuaan...
Mutta onko siinä mitään järkeä, että itse parisuhde on kompromissi?!
Olen muutama vuosi sitten tapahtuneen ns sopueron jälkeen pitänyt miesväen etäällä itsestäni selvitelläkseni ajatukset kohdilleen eron jälkeen niin, etten vie sitä soosia mukanani mahdolliseen uuteen parisuhteeseen.
Lähipiirissä on myös tapahtunut eroja - ja uusia parisuhteita on alkanut suht nopeastikin erojen jälkeen. Joku on onnistunut paremmin - mutta enimmäksen ei niin hyvin... Hyvä ystäväni erosi sekakäyttäjä-miehestään pitkän hankkimisen jälkeen ja löi aika nopeasti hynttyyt yhteen itseään selvästi nuoremman viinaan menevän ja äkkipikaisen miehen kanssa. Kysyin häneltä, että oikeastiko haluaa jakaa elämänsä moisen ongelmakimpun kanssa? Ystäväni vastasi, että parisuhteessa pitää osata tehdä kompromisseja... A-ha? Minusta kun näytti, että ystäväni teki kompromissin ja otti tämän miehen, koskei sitä unelmamiestäkään ollut lähistöllä sillä hetkellä. Nyt on sitten hankittu yhteinen lapsi ja ystäväni valittaa, että pää hajoaa ja taas on asiat yhtä huonosti kuin ennen ensimmäistä eroa... Antaa ymmärtää olevansa uhri... Mikä uhri, kun itse tietoisesti valitsi tämän miehen?!
Toinen kaveri jätti "liian" tutun ja kiltin miehen, koska ei jaksanut tasaista arkea hänen kanssaan. No nytpä on kumppanina mies, joka ei ole edelleenkään saanut välejä selviksi ex-vaimon kanssa, vaan jahkaa, pitäisikö palata yhteen tämän kanssa vai ei... Eli kuulemma "saattaa rakastaa" exäänsä vielä. Ja kaverini odottaa, saako mies jahkailun päätökseen vai ei. Kaveri, joka halusi vapautta ja tilaa, roikkuu epävarmuudessa päättämättömän miehen kanssa?! Tietysti kysyin häneltäkin, miksi suostuu moiseen sen sijaan, että kehoittaa miestä selvittämään ajatuksensa ja vasta sitten ottamaan yhteyttä uudelleen. Ehei... Kun tälle suhteelle pitää antaa mahdollisuus, kun kuitenkin on niin paljon hyvääkin... Jaa, ja minä kun luulin, että mahdollisuus annetaan, jos voimassa olevassa parisuhteessa on tapahtunut kupru, joka halutaan korjata - mutta kun ei parisuhdetta edes kunnolla ole olemassa...
Olenko oikeasti ainut telluksella, joka ei halua parisuhdetta vain siksi, että sellainen "ihmisten mielestä" pitäisi olla? Minä en odota potentiaaliselta kumppanilta mielestäni mahdottomia, mutta ilmeisesti nykyään pitää sitten tehdä kompromisseja jo ennen parisuhdetta ja ottaa ensimmäinen vähänkin suhteeseen suostuvainen mies, koska on jotenkin häpeällistä olla yksin kerran erottuaan...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sanoisin, että parisuhteessa voi olla myös onnistuneita kompromissejä. Salaisuus on siinä, että pyritään yksimielisiin päätöksiin. Mikäli haluaa lapsen, on toisen myös haluttava sitä, muuten ei lasta kannata hankkia. Tietäähän sen mitä siitä seuraa, kun toinen halusi lapsen ja toinen ei ja niin vain lapsi hankittiin. Yleensä ei hyvä heilu.
Tässä esimerkissä voisi ajatella esimerkiksi tukiperheenä toimimista. Samoin voisi ajatella, että otettaisiin kummilapsi vähäksi aikaa hoitoon kuukausittain. Mikä hyvänsä päätös on, täytyy sen olla yksimielinen.
Toista pakottavat päätökset yleensä vain tuhoavat puolisoiden välistä rakkautta.