Saatte taas poikanne jakamattoman huomion. Ei tarvitse enää esittää sairasta kun poikanne lähtee minua tapaamaan. Säästäkää draamateatterin seuraavat näytökset siihen kun ja jos poikanne löytää seuraavan seurustelukumppanin. On niitä ollut ennenkin ja kaikki kaatuneet vanhempiin. Kun nainen sanoo valitse hänet tai vanhempansa, ei miehellä menee montaakaan sekuntia vastaukseen: en voi hylätä vanhempiani (eli pitää normaalisti yhteyttä asuen silti naisen kanssa). Vanhemmilla ei ole ystäviä, poikansa jatkaa samaa eristäytynyttä linjaa. Ainoat ihmiset joilta ongelmiinsa kysyy neuvoa on vanhemmat ja se neuvohan ei miltään osin ole puolueeton vaan puhtaasti oman etujensa tavoittelua.
Normaali läheisyyden raja heillä pahasti vääristynyt. Jos aikuinen mies muuttaa pois kotoa se tarkoittaa vanhemmille heidän hylkäämistään?! WTF?!! Entä sitten kun kuolema korjaa vanhukset mukaansa? Meneekö läheisriippuvainen ja koko ikänsä vanhempiensa taholta syyllistetty poika mukana koska hänen koko elämä on kulunut vanhempien kanssa lukuunottamatta valonsäteitä kun on seurustellut jonkun naisen kanssa. Toisaalta sanotaan mikä pahan tappais, voivat ne riippujat elää vielä kymmeniä vuosia ihan kiusallaan ettei poikansa vaan löydä ketään itselleen kumppaniksi.
Normaali läheisyyden raja heillä pahasti vääristynyt. Jos aikuinen mies muuttaa pois kotoa se tarkoittaa vanhemmille heidän hylkäämistään?! WTF?!! Entä sitten kun kuolema korjaa vanhukset mukaansa? Meneekö läheisriippuvainen ja koko ikänsä vanhempiensa taholta syyllistetty poika mukana koska hänen koko elämä on kulunut vanhempien kanssa lukuunottamatta valonsäteitä kun on seurustellut jonkun naisen kanssa. Toisaalta sanotaan mikä pahan tappais, voivat ne riippujat elää vielä kymmeniä vuosia ihan kiusallaan ettei poikansa vaan löydä ketään itselleen kumppaniksi.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Niinhän se voi olla, ei kai jotain viiskymppisenä enää mitään perhettä ole kivaa ruveta alusta perustamaan ja hankkimaan lapsia, jos vanhukset elää sinne normaaliin ikään eli naiset yli 80 miehet jotain 78 tai ylikin. Ja jos vielä on ollut niin omituinen suhde vanhempiin. Sitten pitäisi heidän kuoltuaan ruveta opettelemaan itsenäisyyttä, kun normaalisti se tehdään kahdenkympin molemmin puolin.
Ei hyvältä vaikuta.
Kaikki eivät osaa ajtella omaa elämäänsa ja se murrosikä on elämättä milloin aikuistutaan ja eivät aikuisenakaan osaa päättää omsita asioistaan sanoa vanhemmilleen suoraan että se mahdollisesti tuleva puoliso on paljon tarkeänpi kuin joku vanhempien pikku sairaus tai sen esittäminen. Se oma tahto omaan elämään pitää ottaa vaikka sukset menisivät ristiin vanhempien kanssa koska ei vankempien kanssa mitään aikuista elämää eletä vaan se puolison kanssa ja kaikki ei tätä tajua tai tajuavat kun on myöhäistä.
Kun tarkemmin ajattelet, niin eihän tuo ole sulle mikään tappio. Sä olet huomannut, että et voi elää tällaista elämää, kovin moni tuossa tilanteessa tai esim. alkoholistin kanssa elänyt, ei sitä koskaan tajua. Saat elämäsi takaisin, kun jätät tuon pojan, mieshän se ei oikeasti ole koskaan ollutkaan.
Siinä saa sitten viettää elämänsä loppuun asti yksin, ja kun ne vanhemmat on kuolleet, se yksinäisyys ja siitä koituvat ongelmat on tuolle pojalle just ja tasan ihan oikein. Jokainen elää miten itse haluaa tai sitten elää, miten toiset haluaa. Poika on tehnyt valintansa, vaikkei tajua sitä itse koskaan.
Sinä onneksi tajuat.
Kai jätät tuon pojan oikeasti?
Jätin hänet ja tuntuu pahalta vaikka ainoa ratkaisu oli. Hänkin tavallaan kai ymmärsi, on alistunut siihen ettei mikään muutu kotona eikä halua vanhojen ihmisten pahoittavan mieltään. Minä kestän pahan mielen hänen sanojensa mukaan paremmin kuin vanhemmat jotka menisivät pois tolaltaan jos hän valitsisi naisen kanssa elämän. Itkin pari päivää, nyt jo parempi olo. Elämä jatkuu ja niin sen pitääkin. =)
Olen pahoillani sun puolesta, tuo ratkaisu ei ollut sulle varmaankaan helppo.
Kiitos. Ei ollut helppo. =(((((
Ei se ole helppoa. Meillä se meni niin, että mies jahkasi ja vitkutteli ja kieltäytyi tekemästä minkäänlaisia päätöksiä. En tiedä missä se terveen ja sairaan välinen raja on, mutta kun raja on selkeästi ylitetty ja mies ei ole mitenkään eritynyt vanhemmistaan (ja sallii kuitenkin sen, että elämänkumppanin rajoja rikotaan koko ajan), niin paha sitä on katsoa.
Myös rajojen asettaminen ja niistä kiinnipitäminen oli mahdotonta. Ei suostunut keskustelemaan edes siitä, että mitäs tälle parisuhteelle tehdään.
Oli sitten päätettävä yksin. :'(
Meillä meni niin, että minun vanhemmistani mies sanoi aika pahaakin kritiikkiä ja oletti minun sen ottavan vastaan. Otinkin, sillä en pidä vanhempiani virheettöminä. Miehen vanhemmista kun edes vihjasin jotain negatiivista niin oli helvetti irti. Ei hänen vanhempansa tokikaan mitään sairauksia näytelleet ja muutenkin puhuvat aina totta ja tekevät kaiken täydellisen hyvin. Mies loukkaantui siitäkin jos en lähettänyt terveisiä takaisin tai halunnut kahvittelemaan joka ikinen kerta vanhempien luo kun hän halusi. Eräs ärsyttävä asia oli vertaaminen äitiinsä: "teet ihan niinkuin äiti tai nyt olet ihan erilainen kuin äiti tuossa". Mitä v***ua!!!??
Oikeasti en varmaan olis yllättynyt vaikka nelikymppinen mies olisi mennyt nukkumaan vanhempien viereen, niin kiinni heissä oli. Varmaan on vieläkin, en tiedä eikä kiinnosta tietää. Katkaisin välimme muutama viikko sitten. Haluan miehen, en pinnallista kitisevää mammanpoikaa joka tapaamiseemmekin kysyi vanhempiensa luvan. Jos vanhemmilla oli jotain muuta tekemistä (kuten tietysti useimmiten oli) niin eipä nähty sinä päivänä.
Ei ole pakko olla väleissä jos appivanhemmat ovat idiootteja.
Minun mieheni ei suostunut edes muuttamaan pois vanhempiensa luota, vaan hengasi siellä ainakin puolet ajasta. Ja kas kummaa, ihan sama sirkus kun tyttöystävän luokse piti lähteä: anopin mielestä olin hankala kun halusin että mies tulee minun luokseni.
Kun homma ei selvästi toiminut, mies alkoi toivoa että minä muuttaisin myös sinne anoppilaan. Aikuisena ihmisenä saisin pelkän oman huoneen, sieltä sitten hiipisin vessaan ja kylpyhuoneeseen ja keittiöön... jumalauta...
Nyt istun omassa yksiössäni ja teen todellakin keittiössäni ihan mitä haluan ja saan olla vessassa rauhassa. Ei tarvinne erikseen kertoa missä mies on. Äitin luona äitin keittiössä. Kyllä sattuu huomata ettei ollutkaan toisen elämässä se tärkein.
Ne ovat ne mamman pojat jotka eivät uskalla aloittaa sitä omaa elämää kun 18v tai vähän muohemmin kun elämä ajaa pois kotiseidulta opiskelemaan ja työelämään.
Isekkin pikkukylissä nuoruutena asunut ja ei ikinä tullut mieleekään että olisin jäänyt niihin tumppukyliin ja jos vuosdesta -87 pääkaupunkiseudukka asuneena en ikinä muuta tummpukylään kun täällä saa toimia niin ettei juorut liiku kun viihteelle lähtee.
Kyllä vastuu on vanhemmilla, heidän pitää päästää irti.
Kun lapsi alkaa olla aikuisen iässä, on vanhempien luovuttava holhoamasta ja päästettävä lapsi koettamaan siipiään. Ei aikuista lasta voi suojata, vaan hänen on pakko opetella itsenäiseksi.
Lapsissaan roikkuvat vanhemmat tekevät hirveän karhunpalveluksen lapsilleen, sillä elämä nyt vain on sellainen, että lapsi todennäköisesti jää yksin kun vanhemmista aika jättää.
Kuinka lapsi sitten selviyy, jos ainoa ihmiskontakti on lapsuudenkodissa?
Joskus ihmettelee, eikö vanhempien järki sano, että pojalla ei ole kaikki kunnossa, kun niin auliisti laukkaa vanhempien luona ja jättää oman elämän ja elämänkumppanin toiseksi.
Millä vanhemmat puolustavat omaa itsekkyyttään?
Sinne jäi nyt 48-vuotias mies kotiinsa syrjäiselle maaseudulle - valitsi äitinsä.
Kyllä minäkin olisin voinut osan ajasta siellä maalla asua, mutta ehdoton edellytys olisi ollut oma tila, oma sisäänkäynti, omat huoneet ja omat vessat ja kylpyhuoneet ja keittiöt. Varsinkin kun anoppi on siivottomin ihminen jonka tiedän. Siinä murjussa olisi pitänyt hiipiä miettimässä, että kehtaako mennä avaamaan keittiön kaappia.
Ihmettelen vilpittömästi, miten anoppi ja 48-vuotias mies kuvittelevat, että nainen jolla on oma työ ja oma asunto, muuttaisi sinne?
Nyt ei ole miehellä ketään, ja se varmaan oli anopin tarkoituskin. Minä en tule takaisin sitten kun anoppi ja appi kuolevat ja mies huomaakin ettei hänen elämässään ole ketään.
Ero on juuri tullut ja suru on suuri, kun olin valmis elämään toisen kanssa ja kuitenkin myönnytyksiäkin tekemään (asumaan osan ajasta maalla paikkakunnalla, josta en sinänsä pidä ja jossa ei ole mulle töitä...). En tiedä välittikö mies minusta ollenkaan. Tai siinä määrin, kun parisuhteessa toisesta välitetään.
Mutta kyllä, melkoisen karhunpalveluksen teki anoppi omalle pojalleen. Halusi itselleen seuraa sinne maalle ja halusi että joku hoitaa loppuun asti, mutta entäs pojan oma elämä?
Koskaan ei mies suuttunut samalla lailla äidilleen kuin minulle. Ei edes silloin, kun tapahtunut oli yhtä lailla tai enemmänkin anopin vika! Sitä rähinää sitten olisi pitänyt kuunnella.
Meillä taas avo-appi neuvoo miestäni menemään naistentansseihin, että sieltä niitä kunnon naisia saa!! ei mun kuullen, vaan kahden kesken poikansa kanssa. Luulee tuntavansa ja tietävänsä mut. Mieheni ei anna minun olla edes isänsä kanssa, joten eipä todellakaan tunne, eikä tunne kyllä poikaansakaa. Maalta tietekin. Ajatukset ja asenteet on suoraa 1900l alusta.. Hohhoijaa
Minulla oli myös sellainen miesystävä jonka äiti halusi pitää itsellään. Mies oli viisikymppinen, naisystäviä oli ollut paljonkin, äiti oli aina vetänyt pitemmän korren. Mies ei nähnyt mitään outoa siinä että karkasi luokseni postinhakureissultaan. Ero tuli, nyt äiti on dementoitunut, poika asuu hänen kansaan. Ei ole kumppania.
Minä liikuin nuorena yhden mielestäni kivan tyypin kanssa, mutta hän oli vähän outo kun piti tavata sukulaisia. Hän ajelutti minua siis sukulaisissaan mutta ei edes esitellyt kunnolla kumminkaan puolin. Ajatelkaa, kerran ajelimme siskolleen ja siellä paikalla ilmeni, että mentäisiin kirkkoon kun siskon lapsi kastetaan! Olisi ollut kiva vähän valmistella, varsinkin kun kaverini oli jopa sylikummi!
Ei meistä paria tullut, eikä ihme... Olin silloin tietysti aivan masentunut. Löysin onneksi sitten vähän päästä miehen jonka kanssa olen ollut naimisissa kohta parikyt vuotta.
Hiljakkoin on ilmennyt, että se nuoruudenkaverini on sairastanut paranoidista skitsofrenia vuosikaudet. Joten ihan hyvä, että tiemme silloin erosivat.
katkererat nalkuttavat akat täällä taas haukkuu muita! Teitä vituttaa kun menettätte rikkaan miehen äidilleen.
Eiköhän tällaisessa kuviossa suurin häviäjä ole se ikuinen poika. Näillä naisilla on varmasti muitakin ottajia, aikamiespojalla ei ole mistä valita.
Minulla oli hankalat appivanhemmat. Seurusteluaikoina tuleva anoppi kiusasi kaikin keinoin minua.
Lopulta ilmoitin silloiselle poikaystävälle, että jotain on nyt tehtävä. Kävimme muutaman kertaa pariterapiassa juttelemassa ja sieltä saimme hyviä neuvoja ja vinkkejä, miten toimia tilanteessa.
Vanhemmat laitettiin muuttamaan pois maatilalta (olivat about 70 v ja hieman ylikin) heille oli tämä todella vaikeaa. Mutta meidän elämämme ei olisi päässyt alkamaan, mikäli olisivat tässä olleet. Itkua se vaati ja pahaa mieltä, mutta valitettavasti se oli vaan tehtävä. Ikävän sanoman viestinviejä oli aina mies, ettei anoppi enempää kiusaa minua. Me seisoimme rinnakkain ja mies sanoi asiat.
Lopulta he muuttivat pois täältä maatilaltamme ja saimme elämällemme alun.
Menimme 2010 naimisiin ja appivanhemmat haukkuivat häämmekin lyttyyn.. mutta ei voi mitään, me pidimme niistä ja olemme nyt onnellisia.
Kauheata tämä joko-tai asettelu miniöiden ja appivanhempien välillä. Ei ole helppoa siinä miehelläkään, kun pitää lopullisesti kieltää vanhempansa sillä ehdolla, ettet sitten mene äitiäs tapaamaan, ja kiellät koko ämmän olemassaolon.
Kai ne kärhämät tulevat yksinoikeudesta mieheen, kumma että meidän naisten pitää omistamalla omistaa puoliso tai poika.
Tiedän tapauksia, että mies on joutunut kokonaan kieltämään vanhempansa eikä vuosiin ole tapailtu, mutta vaimon äiti häärää huushollissa "rakkaan mummikullan" asemassa, jota ei missään nimessä häädetä nuorenparin elämästä.
Jotta menkäämme naiset joskus itseemme. Jos komennamme miehen ajamaan äiteensä elämästään lopullisen ikuisesti, niin tehkäämme myös se omalle äidillekin.
Siitä vain eukot pistämään tekstaria äitille, että se on loppu nyt. Älä tule enää meijän huusholliin pilaamaan meijän elämää, eikä soitella sitten kuin joskus viiden vuoden päästä.
Ihan tasapuolisuuden nimissä!