Olen 33 -vuotias, seurustelukumppanini vuoden nuorempi. Seurustelua takana vajaa 1,5 vuotta. Emme asu yhdessä. Molemmilla päivätyöt. Kohtuullisesti harrastuksia.
Itseäni on suhteen alusta asti mietityttänyt yhdessäolemisen vähäisyys ja se, ettei koskaan sovita, miloin seuraavan kerran nähdään.
Yleensä tavataan/vietetään aikaa vain viikonloppuisin, harvemmin viikolla.
Myös se mietityttää, ettei toinen juurikaan ole aloitteellinen viikolla tapaamisen suhteen, erittäin harvoin oma-alotteisesti pyytää, josko voitais nähdä tms.
Suostuu kyllä sitten näkemään jos minä pyydän....
Tuntuu kuitenkin kurjalta kun pitää itse aina yleensä olla se, joka ehdottaa. Vastavuoroisuus puuttuu.
Tämä on aikaa myöden johtanut siihen, että en juurikaan tee omia suunnitelmia, vaan tapaamisen toivossa varaan edes ne viikonloput toiselle, toivoen, että hän tahtoisi minut nähdä.
Jos en "varaisi" näitä viikonloppuja mahdollisen yhdessäolon toivossa( la ja su), ja tekisinkin omia suunnitelmiani, emme todennäköisesti näkisi juuri koskaan.
Itse haluaisin nähdä useamminkin, vaikka iltaisin töiden/harrastusten jälkeen. Tai edes nukkua yöt yhdessä. Ei tarvitsisi olla sen kummempaa. Ihan arkista olemista.
Tuntuu siltä kuin eläisin jossain viikonloppusuhteessa toisen aikataulun/tarpeitten ehdoilla.
On myös jatkuvasti sellainen olo, ettei toiselle ole niin väliä paljonko nähdään ja nähdäänkö ollenkaan...
Olen aikaa myöden yrittänyt sopeutua asiaan, mutta aina toisinaan kriiseilen itsekseni ja pohdin, miksi asia on näin.
Tuntuu vaan siltä että jotain suhteesta jää puuttumaan, tai että en saa sitä, mitä kovasti tarvitsisin.
Miten ottaa esille tällainen mieltä painava asia parisuhteessa?
Miten muut pariskunnat jakavat arkensa? Kuinka usein näette?
Onko muille vastaavia "ongelmia"suhteessa?
Vaadinko liikaa?
Itseäni on suhteen alusta asti mietityttänyt yhdessäolemisen vähäisyys ja se, ettei koskaan sovita, miloin seuraavan kerran nähdään.
Yleensä tavataan/vietetään aikaa vain viikonloppuisin, harvemmin viikolla.
Myös se mietityttää, ettei toinen juurikaan ole aloitteellinen viikolla tapaamisen suhteen, erittäin harvoin oma-alotteisesti pyytää, josko voitais nähdä tms.
Suostuu kyllä sitten näkemään jos minä pyydän....
Tuntuu kuitenkin kurjalta kun pitää itse aina yleensä olla se, joka ehdottaa. Vastavuoroisuus puuttuu.
Tämä on aikaa myöden johtanut siihen, että en juurikaan tee omia suunnitelmia, vaan tapaamisen toivossa varaan edes ne viikonloput toiselle, toivoen, että hän tahtoisi minut nähdä.
Jos en "varaisi" näitä viikonloppuja mahdollisen yhdessäolon toivossa( la ja su), ja tekisinkin omia suunnitelmiani, emme todennäköisesti näkisi juuri koskaan.
Itse haluaisin nähdä useamminkin, vaikka iltaisin töiden/harrastusten jälkeen. Tai edes nukkua yöt yhdessä. Ei tarvitsisi olla sen kummempaa. Ihan arkista olemista.
Tuntuu siltä kuin eläisin jossain viikonloppusuhteessa toisen aikataulun/tarpeitten ehdoilla.
On myös jatkuvasti sellainen olo, ettei toiselle ole niin väliä paljonko nähdään ja nähdäänkö ollenkaan...
Olen aikaa myöden yrittänyt sopeutua asiaan, mutta aina toisinaan kriiseilen itsekseni ja pohdin, miksi asia on näin.
Tuntuu vaan siltä että jotain suhteesta jää puuttumaan, tai että en saa sitä, mitä kovasti tarvitsisin.
Miten ottaa esille tällainen mieltä painava asia parisuhteessa?
Miten muut pariskunnat jakavat arkensa? Kuinka usein näette?
Onko muille vastaavia "ongelmia"suhteessa?
Vaadinko liikaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Keskustele asiasta avoimesti. Kissa vain reilusti pöydälle sanoen, ettei tämä ole haluamaasi elämää.
Itse kyllä tulkitsisin asian niin, että henkilöllä ole mitään aikomustakaan muuttaa missään vaiheessa kanssasi yhteen asumaan. Etkä luultavasti merkitse hänelle kovinkaan paljoa loppujen lopuksi.
Olet mukavuustekijä. Valmis, kun sattuu huvittamaan, mutta ei vaadi mitään.
Voithan ehdottaa että jos näkisitte enemmän, myös viikolla pari kertaa tai yökyläilyjä. Vietättekö siis koko viikonlopun kuitenkin yhdessä? Ehdota myös, että sovitte (ainakin joskus) etukäteen, milloin tapaatte.
Kerro myös, että tämä nykyinen tilanne häiritsee sinua. Ei se toinen ymmärrä, miltä sinusta tuntuu jos et kerro. Rohkeasti vaan.
Meillä on vähän eri tilanne koska molemmat opiskelemme vielä ja olemme nuorempia kuin te, mutta viikonloput asun poikaystäväni luona (perjantai-illasta maanantaiaamuun) ja viikolla yleensä olemme yhden yön joko minun tai poikaystäväni luonna. Olemme miettineet että muuttaisin hänen luokseen vakituisesti tai asuisin enemmän siellä. Muistan että kun aloitimme seurustelun, niin poikaystäväni sanoi että haluaisi nähdä useammin. En muista miten järjestettiin asia mutta jossain vaiheessa näimme joka toinen päivä tai jotain.
Etkö voi suoraan sanoa, että haluaisit nähdä useammin ja että tuntuu siltä, että toinen ei kovin paljon jaksa suhteeseen panostaa? Ihmettelen, kun ihmiset vatvovat tällaisia juttuja itsekseen eivätkä saa suutaan auki. Kyllähän monet parit asuvat jo yhdessä 1,5 vuoden seurustelun jälkeen - siis jos on tarkoitus joskus yhteen muuttaa. Eri asia sitten on, jos poikaystäväsi ei edes halua enempää kanssasi. Voihan olla, että pelkkä satunnainen hengailu riittää hänelle. Ehkä kannattaisi selvittää aika nopeasti, mistä tuossa teidän jutussanne on kyse, ja nostaa kytkintä, jos mies on kanssasi vain aikaa tappaakseen ja paremman puutteessa.
unohda koko juttu!!!
siirry eteenpäin!!
Se on kevytsuhde, ei sun kanssa selvästikään tule mitään vakavaa.
Olet siinä iässä että alkaa olemaan viimeiset mahdollisuudet löytää itselleen lapseton nainen, joten nykyinen nopeasti pihalle ja verkot vesille.
Kiitos kommenteista.
Tänään ois tarkotus keskustella asiasta. Katsotaan miten menee. Ei ole kyllä oikeestaan ensimmäinen kerta kun tästä asiasta keskustellaan...
Kommunikaatio onneks toimii suht hyvin. Tai noh, mä taidan olla vähän huono puhumaan, ainakin sillon kun on jo valmiiks sellanen olo, että on vaatimassa toiselta jotain.
Eniten ehkä ottaa päähän se, että tällasesta asiasta ees pitää keskustella. Naivisti sitä kai kuvittelee, että kun yhdessä ollaan, niin molemmat aktiivisesti hakeutuu toistensa seuraan ja kantaa huolta siitä, että yhdessäoloa on tarpeeks.
Tästä päästäänkin siihen, että kuinka erilaiset tarpeet kahdella ihmisellä voikaan olla? Vai oonko mä läheisriippuvainen ja liian vaativa?
Mutta kuten joku tossa kommentoikin, miksen vaan avaa suutani ja kysy, että voitaisko nähdä useemmin. Hyvä kysymys.
Jostain syystä tää tuntuu kuitenkin olevan kauheen vaikee keskustelunaihe.
En haluaisi painostaa toista ihmistä, enkä syytellä. Kaipa sitä pelkää jotain konfliktia. Sen takia varmaan ollut vaikeeta nostaa kissaa pöydälle.
Ongelma on mun mielestä siinä,koska että yhdessä ollessa on mukavaa ja kivaa, olisi hauskaa, jos ois useammin. Ehkä olen itse luonut osittain tämän tilanteen. Tehnyt itsestäni liian helpon ja saatavilla olevan. Itse olen vaan nähnyt aina asian niin, että jos tisesta on kiinnostunut ja haluaa suhteeseen ajallisesti panostaa, miks pitäis teeskennellä haluavansa enemmän aikaa itselleen/erikseen/ystävien kanssa jne.
Oikeestaan aika harvoin oon mistään yhdessäolosta/tapaamisista kieltäytynyt, koska oon pelännyt/olettanut että silloin nähtäis nini harvoin, ettei se mulle enää riittäis parisuhteeks.
Vakavan ja kevyen suhteen välinen raja tuntuu olevan aika häilyvä. Välillä epäilen myös omaa suhteellisuudentajuani.
Tai sitten on vaan kyse siitä, että meillä ei tarpeet mee yksiin. Ja että mulla onkin jotenkin epärealistiset odotukset siitä, mitä parisuhde on.
No, se selviää kohta.
Palaan asiaan.