Minä olen pettäjä. Petin puolisoani yli vuoden ajan ajan ja nyt olen aika pihalla itseni ja elämäni kanssa. Olo on aika rikkinäinen ja perhe ja elämä hajoamassa. Enkä voi syyttää kuin itseäni.
Paljon olen joutunut asioita kelaan mielessäni. Ja paljon on edelleen asioita, joihin en tiedä vastausta, enkä tiedä löydänkö koskaan. Esimerkiksi siihen, miksi oikein menin ja petin. Kaikki selitykset on alkaneet tuntua aika ontuvilta ja tosi huonoilta. Mitään oikeaa syytä ei oikeastaan ole. Ei mieheni ollut huono puoliso tai elämä ihan täyttä kamaluutta. Ihan tavallista lapsiperheen arkea se oli. En tajua, mistä tuli se ajatus, että tarvitsen jotain enemmän, jotain muuta. Kai se on sitä itsekyyttä, en minä muuta keksi. Mutta järettömintä tässä on se, että olen tajunnut, että kaikki mitä oikeasti tarvitsin ja halusin, oli jo minulla. Ja kohta ei ole. Kaikki menee nyt ihan v..tuilleen. Aivan kaikki. En pysty auttamaan miestäni pääsemään tästä yli, eikä hän näytä pääsevän. Kävimme eilen terapiassa(ollaan käyty jo koko syksy), ja siellä hän sanoi, että on alkanut miettiä, ettei tämä vaan tahdosta huolimatta suju hänen kohdallaan.Että tuntuu vaan niin pirun pahalta joka aamu kun herää. Arvatkaa tuntuuko musta? Mä yritän pitää itseni kasassa, mutta kourii ihan hirveästi joka kerta kun katson miestäni ja näen sen jäykän ilmeen vaikka se yrittää. Ja mä yritän, yritän ja yritän. Mutta en pääse miestäni lähelle. Se antaa halata, mutta on poissa. Meillä on seksiä, mutta se on poissa siitäkin. Ja mä vihaan itseäni välillä ihan hirveästi. Ja mä pelkään, en niinkään yksinäisyyttä, mutta elämää ilman mun miestäni. Jota mä olen tajunnut rakastavani ihan kamalasti. Ja mä pahviaivo en tajunnut, että mä rakastin koko ajan. Koko sen hiton suhteen ajan. Joku vaan naksahti jossain vaiheessa, yhteiselo alkoi tuntuun puuduttavalta ja mä luulin, että elämässä pitää olla jännitystä. Nyt sitä sitten on. Mä en tajunnut, että oikeasti ystävyys ja kumppanuus on sitä rakkautta, ja rakastuminen ja ihastuminen on jotain muuta. Miten tyhmä ihminen voikaan olla!
Mä en voi sanoa mun miehelle, miten rikki mä oon. Latelen vaan jotain "olen niin pahoillani" latteuksia. Välillä kuulostaa jo omissa korvissanikin kamalalta, mutta jotenkin tuntuis niin tylyltä alkaa itkeä omaa huonoa oloa miehen niskaan. En vaan kehtaa.
Mä haluisin, että joku petetty mies kertois, miten tästä päästä yli. Miten mä saisin korjattua kaiken? Kaikkeen oon valmis. Ihan mihin tahansa. Ja kyllä mä olen valmis päästämään miehen, jos sen olo on mun kanssa tosi paha. Mutta uskon, että meillä olisi vielä mahdollisuus, rakastamme kuitenkin yhä toisiamme.
Paljon olen joutunut asioita kelaan mielessäni. Ja paljon on edelleen asioita, joihin en tiedä vastausta, enkä tiedä löydänkö koskaan. Esimerkiksi siihen, miksi oikein menin ja petin. Kaikki selitykset on alkaneet tuntua aika ontuvilta ja tosi huonoilta. Mitään oikeaa syytä ei oikeastaan ole. Ei mieheni ollut huono puoliso tai elämä ihan täyttä kamaluutta. Ihan tavallista lapsiperheen arkea se oli. En tajua, mistä tuli se ajatus, että tarvitsen jotain enemmän, jotain muuta. Kai se on sitä itsekyyttä, en minä muuta keksi. Mutta järettömintä tässä on se, että olen tajunnut, että kaikki mitä oikeasti tarvitsin ja halusin, oli jo minulla. Ja kohta ei ole. Kaikki menee nyt ihan v..tuilleen. Aivan kaikki. En pysty auttamaan miestäni pääsemään tästä yli, eikä hän näytä pääsevän. Kävimme eilen terapiassa(ollaan käyty jo koko syksy), ja siellä hän sanoi, että on alkanut miettiä, ettei tämä vaan tahdosta huolimatta suju hänen kohdallaan.Että tuntuu vaan niin pirun pahalta joka aamu kun herää. Arvatkaa tuntuuko musta? Mä yritän pitää itseni kasassa, mutta kourii ihan hirveästi joka kerta kun katson miestäni ja näen sen jäykän ilmeen vaikka se yrittää. Ja mä yritän, yritän ja yritän. Mutta en pääse miestäni lähelle. Se antaa halata, mutta on poissa. Meillä on seksiä, mutta se on poissa siitäkin. Ja mä vihaan itseäni välillä ihan hirveästi. Ja mä pelkään, en niinkään yksinäisyyttä, mutta elämää ilman mun miestäni. Jota mä olen tajunnut rakastavani ihan kamalasti. Ja mä pahviaivo en tajunnut, että mä rakastin koko ajan. Koko sen hiton suhteen ajan. Joku vaan naksahti jossain vaiheessa, yhteiselo alkoi tuntuun puuduttavalta ja mä luulin, että elämässä pitää olla jännitystä. Nyt sitä sitten on. Mä en tajunnut, että oikeasti ystävyys ja kumppanuus on sitä rakkautta, ja rakastuminen ja ihastuminen on jotain muuta. Miten tyhmä ihminen voikaan olla!
Mä en voi sanoa mun miehelle, miten rikki mä oon. Latelen vaan jotain "olen niin pahoillani" latteuksia. Välillä kuulostaa jo omissa korvissanikin kamalalta, mutta jotenkin tuntuis niin tylyltä alkaa itkeä omaa huonoa oloa miehen niskaan. En vaan kehtaa.
Mä haluisin, että joku petetty mies kertois, miten tästä päästä yli. Miten mä saisin korjattua kaiken? Kaikkeen oon valmis. Ihan mihin tahansa. Ja kyllä mä olen valmis päästämään miehen, jos sen olo on mun kanssa tosi paha. Mutta uskon, että meillä olisi vielä mahdollisuus, rakastamme kuitenkin yhä toisiamme.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Pahat teot pitää hyvittää yhtä suurilla, suuremmilla hyvillä teoilla. Tee kaikki vain miehesi parasta ajatellen. Kerro alati, että hän on tärkein sinulle.
"Mä en tajunnut, että oikeasti ystävyys ja kumppanuus on sitä rakkautta, ja rakastuminen ja ihastuminen on jotain muuta. Miten tyhmä ihminen voikaan olla!"
Ap on oivaltanut asian ytimeen, mutta liian myöhäänkö.
Joten lainailin hänen kirjoituksestaan tuon lausekkeen, oli siellä muutakin ihan hyvää luettavaksi niille, jotka nyt luulevat elävänsä "kylmäsä suhteessa" ja ovat tylsistyneet elämäänsä.
Koettakaa ajatella näitä asioita ennkuin kun olette eroa vaatimassa puolisoltanne, sillä monestikaan sellaisen loukkauksen jälkeen ei ole paluuta, vaikka kuinka huomaisi tehneensä kaikkein suurimman virheen elämässään.
Eli kaikki ensin todella aikaa asioiden tarkisteluun, mikä tylsistyttää, miksi on kylmää. sillä niin kovin usein se asia on siellä oman pääkopan sisällä ja on viemässä täysin harhaan. Kumpa saisitte suunne pysymään kiinni loukkauksista ja ajattelisitte vaikka kynän ja paperin kanssa, mikä mättää ja mistä syystä, mitä voin itse tehdä, sillä on turhaa odottaa aina toiselta itsensä muistamista, ihminen se toinenkin on ja ihan samalla tapaa odottaa joskus yllätyksiä sinultakin.
Lapsiperheessä yksikin yhteinen retki ilman lapsia on luxusta ja sen eteen kannattaa nähdä vaivaa, lapset isovanhemmille tai kummeille tai luotettaville lasten tuntemille ystäville yökylään. Lapsetkin saavat erikoiskohtelua ja ovat mielissään, eikä teidän tarvitse olla huolissaan sinä aikana lapsista.
Ei kerrtoa perheen asioita työtovereille, eikä ystäville, sillä ne ovat oman perheen keskeisiä, silloin ei tule työpaikallakaan sitä, että joku lohduttaisi oman sänkynsä kautta ja moittisi puolisoasi yhdessä kanssasi.
Kunnioitus omaa perhettä kohtaan on noustava, nyt kaikki viette työpaikoille riepoteltaviksi. Kyllä siellä aina joukossa joku munahaukka on tai pillun etsijä joka ruikuttaa " kotona ei saa, eukko pihtaa" joka tosiasiassa on suurta valhetta, miehen päässä vain ei ole enää mitään muuta kuin tuo yksi asia.
Alussa voi tulla lahjoja ja kesken päivän koneessa lällysanoja, jotka ovat vain yhteen päämäärään olevan lukon aukaisukeinoja.
Itse olen samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin toisin olen se petetty en pettäjä. Mieheni jäi kiinni salasuhteesta reilu vuosi sitten. Annoin anteeksi ei ollut siihen mennessä kestänyt kovin kauaa vaatimukseni oli salasuhteen lopetus välittömästi ja ei minäänlaista yhteyden pitoa enää kyseiseen henkilöön. No, vastosin tuon jälkeen ettei kaikki ollut kohdaallaan en vain saanut todisteita, jolla olisin voinut todeta suhteen jatkuneen. Nyt olen saanut ja meidän suhde loppuu myös. Mies on ihan rikki. uhkailee jopa itsemurhalla, jos muutan lasten kanssa pois. Valitettavasti päätöksen olen tehnyt ja mikään mieheni sana tai teko ei enää saa minua jäämään lasten kanssa. Hänellä oli mahdollisuus jonka hän itse tuhosi.
Olen sanonut miehelleni nyt sinulla on mahdollisuus jatkaa omaa elämääsi tämän toisen naisen kanssa. Mieheni sanoo, ettei tee sitä ei tuota kakkosta voi näytellä kavereille vaikka hänen kanssaan onkin käyty ravintoloissa, baareissa ja matkoilla. Ihmettelen tuota asennetta. Mieheni sanoo, eniten ottavan erossa koville se mitä hän sanoo kavereille ja miten sukulaiset suhtautuvat asiaan.
Minua ei tämä asia haittaa, koska jos minulta kysytään asiasta pystyn kertomaan totuuden, että miehelläni oli salasuhde toiseen naiseen. hän petti minua. hän rikkoi liittomme. Miksi sitä pitäisi salaila.
Nyt minäkin alan elämään omaa elämääni niin kuin haluan. En voi enää luottaa mieheeni. Tilanne ei enää tule muuttumaan. Olen sisältä aivan rikki, mutta silti onnellinen siitä että miehen valhe paljastui.
Kyllä aviollinen uskollisuus on mysteeti. Uskon että se on Jumalan ihmislle antama lainalaisuus. Kyllä ateeksi voi antaa ja saada mutta liittoon tulee pysyvä särö. On vähän niikuin astia menisi rikki: korjata voi ja vielä käyttää mutta uudenveroista ei enää saada.
Itse koin kun mies petti: ei vain muutaman kerran vaan suhde oli ollut pitempiaikainen. Jatkoimme liitoa ja sovimme. Ihan hyvin meillä arki sujui, mutta siitä puuttui jokin se alkuperäinen ja en koskaan sitten enää välittänyt onko hän uskollinen vai. Tuli välinpitämättömyys ja näkymätön seinä. Jos hä olisi tullut uskoon ja selvästi katunut, olisin voinut luottaa että elämämme alkaa nyt kuin uudesta lähtökohdasta.
Kyllä pettämien rikkoo lopullisesti luottamuksen ja uskon kumppanin rehellisyyteen.
Olkoon kokemus varoituksena kokmuksesi toisille.
Voi olla että avionrikkojakin kokee koko ajan jonkinaista alamittaisuutta uskollisen puolison vierellä ja itsekkin sitä on jollain tavoin etäällä vaikka pettämien ei olisi mielessä.
Tässä aloittajan kyselemiä neuvoja petetyn miehen näkökulmasta.
Elämässä on tuskin vaikeampia rasteja kuin pettämisestä ja uskottomuudesta selviäminen. Avioliitto on elämän tärkein sopimus, ja sen perustan murentaminen pistää maailman palasiksi. Puolisoasi on loukattu sydänjuuria myöten, kun hänen kaikkein läheisin ja luotetuin kumppaninsa on pettämällä, huijaamalla ja valehtelemalla vetänyt maton jalkojen alta. Asia ei unohdu koskaan, ja selviämiseen ja yhdessä jatkamiseen ei ole kellään valmista ja toimivaa reseptiä. Ei minullakaan, mutta jotain voin kertoa vinkiksi.
Jos on mahdollista, jatkakaa terapiassa käyntiä. Se antaa aikataulun, ulkopuolisen näkökulman ja pitää keskustelun auki. Terapialla voi tavallaan ”ostaa” toipumisaikaa, jota tarvitaan paljon. Ihmisen mielessä ei ole vipua, jolla pahan olon saa hetkessä kytkettyä pois.
Jos molemmilla on tunteet jäljellä ja halu jatkaa yhdessä, selviäminen on mahdollista. Jokainen yhdessä selvitty päivä on silloin askel parempaan suuntaan. Ylenmääräinen keskustelu päivästä toiseen on silti kyseenalaista, välillä pitää olla taukoja, jotta mieli voi rauhoittua. Oletan, että olet kertonut miehellesi selvästi, että pettäminen oli väärin, että kadut sitä ja olet pyytänyt mieheltäsi anteeksi. Miehesi tulisi myös kertoa selvästi Sinulle, että hän antaa pettämisen anteeksi. Terapeutista voi olla apua, kun yritätte molemmat yhdessä ymmärtää, mikä pettämiseen johti.
Yrittäkää huomioida toinen toistanne usein: yhteinen kävelylenkki tai pyörälenkki, pieni yllätys tai jekku arkirutiiniin, yhdessä elokuviin, teatteriin tai ulos syömään, omin käsin aikaansaatu konkreettinen teko tai askare puolison hyväksi jne. Pienikin myönteinen teko tai yhteinen nauru on enemmän kuin sata sanaa. Yrittäkää olla paljon yhdessä lähekkäin, tarvitsette toisianne. Oman sähköpostin, viestien ja kalenterin sekä esim. Facebookin avaaminen tietokoneelta ja kännykästä puolison luettavaksi milloin tahansa estää salailua ja rakentaa kadonnutta luottamusta. Tuntemuksien kirjaaminen päiväkirjaan on joillekin luonteva tapa käsitellä mielen ahdistusta.
Poistakaa ”muistojen vankilat” eli asiat, jotka turhaan muistuttavat katastrofistanne. Jos sait salarakkaaltasi lahjoja, hävitä ne yhdessä puolisosi kanssa. Hävittäkää myös yhdessä kaikki arveluttavat valokuvat, kirjeet, kortit yms. Ihan kaikki. Jos petit puolisoasi autossanne, vaihtakaa auto. Jos petit puolisoasi asunnossanne, hankkikaa toinen asunto. Puolisollasi on oikeus tietää, kenen kanssa häntä petit. Jos se oli työkaverisi, vaihda työpaikka. Toivottavasti salasuhteesi ei ole puolisosi tuttu, jota näette vielä usein? Asuinpaikan vaihtokin voi tulla kyseeseen. Ja tietenkin kaikki yhteydenpito salasuhteeseen on pistettävä täysin poikki. Ei yhtään korttia, ei soittoja, ei tekstiviestejä, ei kahvituokioita. Ei mitään.
Ja yleisesti välttäkää kaikkia tilanteita, joissa ”tilaisuus voi tehdä varkaan”. Kaikki kosteat illanvietot yms. jätetään pois. Kaikilta reissuilta yöksi kotiin perheen luokse.
Jos/kun toipuminen edistyy, niin Sinä ja puolisosi huomaatte yhä useammin, että taas oli sellainen yö, jolloin sai nukuttua tai että uskottomuuden muistaminen ei enää jysäyttänytkään möykkyä sydänalaan koko päiväksi.
Te olette molemmat niin arvokkaita toisillenne, että kannattaa yrittää pelastaa liittonne. Toivotan jaksamista molemmille.
Kiitos edellinen. Aika samalla tavalla mäkin ajattelen. Ainoa ongelma on se, että olen yhä samassa työpaikassa tän miehen kanssa, eli nähdään melkein päivittäin. Oma mies sanoi,että se ei ole ongelma. Olen joko uskollinen tai sitten en, että itse pitää valita. Ja olen kyllä valinnut. En puhu työkaverille mitään, jos ei liity työhön, en edes katso. En mene kahvihuoneeseen samaan aikaan ja muillakin tavoin pysyn erossa. Ja se helpottaa myös mua, koska se suhteilu on alkanu hävettään mua. Omat tyhmät jutut, mitä joskus sanoin, tuntuu nyt ihan lapsellisilta. Koko homma oli vähän sellaista teini-ikäisten hulluutta vaikka ollaan molemmat jo aikuisia, keski-ikää lähestyviä. Mutta rehellisesti sanottuna, se suhde ei loppunut kun seinään, vaikka tiesin jo ennen kuin oma mieheni sai tietää, että se loppuu jossain vaiheessa. Oli vaan niin hemmetin vaikea irrottautua siitä vaikka tiesi, että se ei jatku. Jälkikäteen olen miettinyt, että olin varmaan koukussa jollain tavalla. Varsinkin tekstareihin ja pieniin viesteihin, kun oon nyt alkanu ajatella, että niitä mä odotin enemmän kun varsinaisesti sitä työkaverin tapaamista. Kuukauden ajan vastailin kuiteskin vielä viesteihin, vaikka mitään muuta ei ollu. Enkä siis kertonu omalle miehelle vaan sanoin, että kaikki yhteydenpito on loppunut. Ja kyllä se olikin, vaikka niitä viestejä vielä läheteltiin. Sitä on aika vaikee selittää. Työpaikkaa en voi myöskään nyt vaihtaa kun uutta ei ole käytännössä mahdollista saada. Sitten jää laskut ja lainat maksamatta, ja jotenkin tuntuisi kamalalta, että sen suhteen takia me jouduttais vielä taloudelliseen ahdinkoon kaiken muun ahdingon lisäksi. Onneksi se työpaikka ei ole miehelleni se ongelma, vaikka varmaan jollain tavalla on.
Paljon me kanssa tehdään yhdessä, mutta mies ei tunnu olevan mukana. Tekee, mutta ei kuitenkaan. Nauraa, mutta silti. En osaa selittää. Varmaan mäkin tarkkailen sitä suurennuslasin kanssa ja yritän etsiä pieniä valopilkkuja ja aitoja hymyjä. Samalla tulee sitten nähtyä tarkasti se surullinen ja pettynyt puoli. Ja se sattuu. Ihan oikeasti sattuu. Tekstittelykin toisen kanssa loppui siihen kun katsoin noin kuukausi kaiken alkamisesta miestäni, ja jotenkin näin, miten kamalan väsyneeltä se näytti siinä sohvalla. Se oli joku herätys mulle ja samalla tajusin ekan kerran oikeasti, mitä mä olin menny tekeen. Nyt mä sitten vahtaan jo vähän hysteerisesti mun miehen ilmeitä ja silmäpusseja ja toivon näkeväni kokoajan jotain parempaa. Varmaan omassa päässä nyt jotain viksallaan, sillä kyllä mä tiedän, että tähän kaikkeen menee aikaa. Voi mennä vuosiakin, mutta mä oon siihen valmis.
Terapiassa käynti on oikeesti tosi hyvä. Vaikka välillä ollaan ihan poikki sen jälkeen. Olisi vaikea uskoa, että pystyttäisiin ilman sitä elään välillä ihan normaalistikin. Siellä puhutaan just paljon siitä, että jo lasten kannalta elämää täytyisi normalisoida. Ja jotenkin kun lupaa siellä, että tekee sen eteen kaikkensa, niin kotonakin yritetään oikeasti. Muuten tää olis varmaan ihan jotain muuta.
Ja kyllä mä sanon miehelle usein, että rakstan ja miten tärkeä se on mulle. Että ajatus elämästä ilman sitä tuntuu kuin joku veisi hapen. Pelkään vaan, että kun olen niitä asioita viikko ja kuukausi toisensa perään hokenu, niin niistä menee voima. Tai sitten ne antaa voimaa. En tiedä.
Olo nyt aika sekava. Stressiflunssakin nyt päällä. Ei mene millään pois. Täällä kotona yritän nyt parantua.
Puihut kauniisti ja asiaa. Arvaa kuinka toivoisin, että mieheni kykenisi samaan. Kaikki mitä sieltä saan, on välinpitämättömyys ja syyllisyyden kieltäminen perheemme onnettomaan tilaan.
Olen käytännössä täysin avuton, sillä mies muutti alaisensa asuntoon asumaan, jossa hän on viettänyt pian kaksi vuotta maksamatta vuokraa ja ruuistaan - tai edes tänne kotiinkaan. Tämän naisen takia tilanne on päässyt jatkumaan niin pahaksi, sillä mies ei ole juuri käynyt kotona kuin pimeän aikaan vilahtamassa ja aamuisin katoamassa. keskustella hän ei ole halunnut. Nyt kun olen tervehtynyt tästä kriisistä niin paljon, nostin metelin ja mieheni kuittasi sen aikomalla hakea erohakemusken. Tuntuu ikävältä, että mieheni on nuljake joka ei kykene vastaamaan teoistaan, vaan pakenee sellaisen naisen kainaloon, joka sallii hänelle kaiken. Meidän perhettä on kohdannut sellainen halvin mahdollinen A-luokan kakkonen..
Petetyksi aikoinan tulleena tiedän miten kovassa tilanteessa miehesi on, ja voi olla, että ei siitä selviä. Pettämisen syillä ei itse asiassa ollut mitään merkitystä siinä tilanteessa. Se, että rakkain ihminen tuhoaa luottamuksen ja särkee tunteen toisen ihmisen tärkeydestä, ja rikkoo pettämisellään toisen itsetunnon, on musertavaa.
Ainoa mikä voi auttaa on arki ja aika. Vahva parisuhteen köysi on iäksi katkennut, mutta sen voi terapian avulla solmia yhteen. Solmu siihen jää, ja aika näyttää miten se kestää tai miten kauan se kestää, katkeamatta.
Itse annoin pettämisen sanoina anteeksi, mutta unohtanut en ole. Luottamus ei enää koskaan palannut eikä palaa. Avointa ja rehellistä keskusteluyhteyttä emme enää tavoita. Arki sujuu jotenkin ja lapset tulee hoidetuksi, seksiä on, mutta tunne puuttuu.
Äärettömän surullista ja mielen hajoittavaa on huomata tulleensa rakkaimpansa petttämäksi ja petetyksi.
Oikeastaan se "toipuminenkin" tuntuu petetystä pahalta. tuntuu ikäänkuin toipumalla petetty tavallaan päästää pettäjän kuin koira veräjästä..
ja kaikki on taas muka niin hyvin, paitsi, että toisella on ollut vieras mulkku jalkojen välissä
Hienosti kuvasit. Tuota samaa vastaan minäkin olen kapinoinut. Terapeutti kertoi, että vuoden päästä kaikki näyttää paremmalta. Minun mielestä olen vain tottunut tilanteeseen. Siihen, että mieheni pilasi minun elämästäni 25 vuotta, ja että olen liian vanha mihinkään uuteen. Kuolen oletettavasti yksin ja hylättynä, koska mieheni oli koko elämäni napa.
Toivottavasti olet nuorempi. Nelikymppisillä on vielä mahdollisuuksia elämässä, mutta tässä iässä ei voisi kuin tehdä samaa.
Olisiko muka onni napata joku varakas ukkomies ja antaa tämän liehittää. Se olisi toki helppoakin, mutten pysty sellaiseen. En pysty oman kokemukseni pohjalta. Minä näen mieheni kasvoissa vielä sen nuoren miehen, johon rakastuin. Nykyisin hän on vanha ja kasvot vihan täyttämät. Kun katson ikäsiäni miehiä, tuntuu etten voisi kestää heidän entisen elämäänsö. Kasvoilla on väsynyt ja lannistunut ilme. Senkö me kaikki olemme tehneet toisillemme?
Itse näytän n. 10 vuotta ikääni nuoremmalta, mikä ei tee elämästäni sen helpompaa. Minua lähestyy joko liian nuoret tai minusta itseni ikäiset näyttävät liian vanhoilta. Nuorien elämää en halua pilata, sillä naisella on biologinen ikä, joka on tajuttava ennen kuin puumaleikkeihin ryhtyy. Ei sillä, että seurustellakaan haluaisin. Olen liian rikki sellaiseen ja onnekseni ymmärrän sen hyvin.
Tulet vielä löytämään jonkun , joka on arvoisesi. Ihmiset löytävät itselleen kumppanin minkä ikäisenä tahansa, mutta se että on kokenut joutunensa petetyksi tuo eteen haasteita. Minunkin miehelläni on tai oli salasuhde, koska en tiedä ovatko edelleen yhdessä. Annoin ensimmäisen kerran anteeksi kun käry kävi, paljastui että suhde oli jatkunut vaistosin sen. Mieheni toki kielsi suhteen olemassa olon ja vakuutti, että suhde on lopullisesti ohi ja syytti minua vainoharhaisuudesta. Sain todisteet suhteen jatkumisesta, mutta onneksi olin jo suhteessamme elänyt tätä ns. erovaihetta ja kun muutin lasten kanssa pois yhteisestä kodista niin pystyin nauttimaan elämästä ilman miestäni. Miehelle tuo ero tuli täytenä yllätyksenä. ei uskonut että minä pystyisin muuttaman pois lasten kanssa.
Vinkvink, pikku neuvoni on: älä latele latteuksia "olen pahoillani", vaan anna tulla, ihan samalla mahtipontisella vuodatuksella kuin viestissäsi kaikki ulos, kuuluville. Näytä miehellesi oma huono olosi. Se ei ole tylyä, vaan aivan päinvastoin; miehesi huomaa, että olet ihan oikeasti pahoillasi ja hajalla, sinua kaduttaa ja sattuu. Tunnet todella tehneesi väärin miestäsi kohtaan, et vain sano niin. Itkekää yhdessä, se helpottaa varmasti ja myös yhdistää.
Ehkä miestäsi auttaisi selviytymään joku muu henkilö kuin sinä. En tarkoita uskottomuutta vaan henkilöä joka on kokenut saman ja selviytynyt. Hyvää kuuntelijaa ja keskustelijaa. Teidän välillänne on jatkuvasti valtava jännite eikä miehesi ehkä tule kuulluksi.
petetty_mies123 kirjoitti hyvin, että "toipuminenkin" tuntuu pahalta. Se tuntuu niin pahalta, että voi fyysisesti pahoin. Kumppanin kosketus tuntuu hirveältä vaikka juuri sitä haluaisinkin. Se, että kädet ovat hyväilleet toista ihoa saa inhon tunteen aikaan, joka kerta kumppanin koskettaessa.
Yli vuoden ajan kestänyt pettäminen on kuitenkin todella pitkään kestänyttä valehtelua. Jotenkin raskaampaa hyväksyä kuin yhdenyön sekoilu.
Oma toipuminen petetyksi tulemisesta on vielä niin kesken, etten taida osata antaa hyviä neuvoja, muuta kun toivottavasti jaksatte yrittää, tai lopettaa suhde ennen kuin revitte toisenne rikki. Ehkä rakkautenne kantaa.
Joskus se ajattelu tulee liian myöhään ja toisen on todella vaikea ymmärtää sitä.