Asiaa on tullut pohdittua itse jo niin monelta taholta ja useamman ihmisen kanssa, mutta silti ajatukset vaan pyörii edelleen kehää. Avautuisiko täältä uusia näkökulmia?
Seurusteltiin mies-/poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Molemmilla oli sitä ennen takana yksi vakavampi parisuhde ja sen lisäksi tietysti tapailuja ym. Rakkaus leimahti tuon kahden vuoden aikana niin palavasti, ettei kumpikaan ollut osannut sellaista tunnetta kuvitella olemassa olevankaan. Ajatukset menivät yksiin monella eri tasolla eikä makuuhuoneen puolellakaan ollut valittamista ;) Kahden vuoden tultua täyteen (toki jo hieman aiemmin, ehkä noin puolisen vuotta) elämä toisen kanssa ei ollutkaan enää niin auvoista. Toinen ärsytti enemmän kuin toi iloa. Ärsytyksen aiheina olivat kärjistäen sanottuna elämäntavat: toinen oli tarkka ulkomuodostaan ja syömisistään, kun taas toisella oli hieman epäterveellisemmät elämäntavat ja kertynyttä elopainoa. Ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen toinen meistä muutti toisen luo asumaan. Ei virallisesti, vaan ns. majailemaan tärkein omaisuus mukanaan. Taloudellinen tilanne ei sallinut siinä vaiheessa virallista yhteenmuuttoa.
Kahden vuoden jälkeen alkaneeseen onneen tuli särö. Päätimme yhteistuumin erota, toisen aloitteesta tosin. Joku pari olisi meidän nähdäksemme saattanut tilanteessamme päätyä pelkkään "taukoon", mutta sellaiseen emme kumpikaan uskoneet. Sinkkuilimme tahoillamme reilun puoli vuotta, kunnes toinen meistä (alunperin eroa ehdottanut osapuoli) ehdotti yhteenpalaamista ja uudelleen yrittämistä. Hän oli pohtinut asioita, ja tullut siihen tulokseen, että aikaisemmat ongelmamme olivat korjattavissa, jos vain kumpikin sitä halusi. Palasimme yhteen kesän kynnyksellä. Kesä meni onnellisesti :)
The ongelma: Kerroimme vanhemmillemme yhteenpaluustamme alkukesästä. Perhe ja vanhemmat ovat meille molemmille tärkeitä ja haluamme pitää heidät ajan tasalla omasta elämästämme. Yhteenpaluusta kuultuaan poikaystäväni isä ei hyväksynyt ratkaisuamme: "Jos se ei ensimmäisellä kerralla onnistunut, ei se onnistu nytkään." Mielipide ei ole muuttunut vielä tähänkään mennessä. Seuraava askel parisuhteessamme olisi yhteenmuutto, mutta isän ajatukset laittavat kapuloita rattaisiin. Hänen mielipidettään ei tunnu muuttavan mikään. Mikä on yhteinen tulevaisuutemme (oma koti, lapset...), jos poikaystäväni isä ei anna täyttä siunausta suhteellemme? Isä ei kuulemma nää meitä yhdessä kymmenen vuoden päästä, joten hän ei aio muuttaa suhtautumistaan. Mitä jos olemme yhdessä vielä kymmenen vuoden kuluttua? Kuinka monta vuotta menee siihen, että isän mielipide muuttuu? Mitä jos se ei muutu koskaan?! Poikaystäväni ei haluaisi katkaista välejä isäänsä, ollaan pattitilanteessa. Elämämme vaikeutuu (on jo vaikeutunut) kummasti, jos isän hyväksyntää ei tule, ts. en varmasti ole lämpimästi tervetullut edes pikavisiitille heidän kotiinsa. Sitä tilannetta, että meillä olisi lapsia, en uskalla edes ajatella....
Minua, tyttöystävää, vastaan isällä ei kuulemma mitään ole. Olen kuulemma mukava tyttö. Oma perheeni ja sukuni ei tosin ole niin hyväosainen ja ansioitunut kuin poikaystäväni perhe. Itse kuitenkin olen korkeasti koulutettu ja arvostetussa työpaikassa, jos se nyt jotakin merkitsee.
Tulipa tekstiä. Asia on toki pohjimmiltaan varmasti sen verran monimutkainen, että ihan kaikkea oleellista tässä ei varmasti pystynyt kerralla selittämään. Ajatukset ovat niin puuroa, että oli pakko päästä kirjoittamaan ajatuksiian jonnekin. Aikamoista puuroa tuli varmasti tekstistäkin.
En olisi KOSKAAN uskonut joutuvani tällaiseen tilanteeseen.
Seurusteltiin mies-/poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Molemmilla oli sitä ennen takana yksi vakavampi parisuhde ja sen lisäksi tietysti tapailuja ym. Rakkaus leimahti tuon kahden vuoden aikana niin palavasti, ettei kumpikaan ollut osannut sellaista tunnetta kuvitella olemassa olevankaan. Ajatukset menivät yksiin monella eri tasolla eikä makuuhuoneen puolellakaan ollut valittamista ;) Kahden vuoden tultua täyteen (toki jo hieman aiemmin, ehkä noin puolisen vuotta) elämä toisen kanssa ei ollutkaan enää niin auvoista. Toinen ärsytti enemmän kuin toi iloa. Ärsytyksen aiheina olivat kärjistäen sanottuna elämäntavat: toinen oli tarkka ulkomuodostaan ja syömisistään, kun taas toisella oli hieman epäterveellisemmät elämäntavat ja kertynyttä elopainoa. Ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen toinen meistä muutti toisen luo asumaan. Ei virallisesti, vaan ns. majailemaan tärkein omaisuus mukanaan. Taloudellinen tilanne ei sallinut siinä vaiheessa virallista yhteenmuuttoa.
Kahden vuoden jälkeen alkaneeseen onneen tuli särö. Päätimme yhteistuumin erota, toisen aloitteesta tosin. Joku pari olisi meidän nähdäksemme saattanut tilanteessamme päätyä pelkkään "taukoon", mutta sellaiseen emme kumpikaan uskoneet. Sinkkuilimme tahoillamme reilun puoli vuotta, kunnes toinen meistä (alunperin eroa ehdottanut osapuoli) ehdotti yhteenpalaamista ja uudelleen yrittämistä. Hän oli pohtinut asioita, ja tullut siihen tulokseen, että aikaisemmat ongelmamme olivat korjattavissa, jos vain kumpikin sitä halusi. Palasimme yhteen kesän kynnyksellä. Kesä meni onnellisesti :)
The ongelma: Kerroimme vanhemmillemme yhteenpaluustamme alkukesästä. Perhe ja vanhemmat ovat meille molemmille tärkeitä ja haluamme pitää heidät ajan tasalla omasta elämästämme. Yhteenpaluusta kuultuaan poikaystäväni isä ei hyväksynyt ratkaisuamme: "Jos se ei ensimmäisellä kerralla onnistunut, ei se onnistu nytkään." Mielipide ei ole muuttunut vielä tähänkään mennessä. Seuraava askel parisuhteessamme olisi yhteenmuutto, mutta isän ajatukset laittavat kapuloita rattaisiin. Hänen mielipidettään ei tunnu muuttavan mikään. Mikä on yhteinen tulevaisuutemme (oma koti, lapset...), jos poikaystäväni isä ei anna täyttä siunausta suhteellemme? Isä ei kuulemma nää meitä yhdessä kymmenen vuoden päästä, joten hän ei aio muuttaa suhtautumistaan. Mitä jos olemme yhdessä vielä kymmenen vuoden kuluttua? Kuinka monta vuotta menee siihen, että isän mielipide muuttuu? Mitä jos se ei muutu koskaan?! Poikaystäväni ei haluaisi katkaista välejä isäänsä, ollaan pattitilanteessa. Elämämme vaikeutuu (on jo vaikeutunut) kummasti, jos isän hyväksyntää ei tule, ts. en varmasti ole lämpimästi tervetullut edes pikavisiitille heidän kotiinsa. Sitä tilannetta, että meillä olisi lapsia, en uskalla edes ajatella....
Minua, tyttöystävää, vastaan isällä ei kuulemma mitään ole. Olen kuulemma mukava tyttö. Oma perheeni ja sukuni ei tosin ole niin hyväosainen ja ansioitunut kuin poikaystäväni perhe. Itse kuitenkin olen korkeasti koulutettu ja arvostetussa työpaikassa, jos se nyt jotakin merkitsee.
Tulipa tekstiä. Asia on toki pohjimmiltaan varmasti sen verran monimutkainen, että ihan kaikkea oleellista tässä ei varmasti pystynyt kerralla selittämään. Ajatukset ovat niin puuroa, että oli pakko päästä kirjoittamaan ajatuksiian jonnekin. Aikamoista puuroa tuli varmasti tekstistäkin.
En olisi KOSKAAN uskonut joutuvani tällaiseen tilanteeseen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Surullinen tilanne :( Mutta niin se vain on että poikaystäväsi valitsee seurusteleeko/asuuko kanssasi, ei hänen isänsä. perheen hyväksyntä on iso plussa mutta on monesti todistettu että suhteet toimivat sitä ilmankin. Mikäli suhteenne kestää todellellakin vuosia niin uskon että tämä isä ajanmyötä tunnustaa ainakin itselleen olleensa väärässä ja mukautuu tilanteeseen. Kysymys on ainoastaan siitä onko teidän suhteenne tarpeeksi kestävä tuollaisenkin paineen alla.
Jos poikaystäväsi kuuntelee liiaksi isänsä mielipiteitä niin olen sitä mieltä että ansaitset parempaa. On olemassa sellaisia miehiä jotka uskaltavat rakastaa naista muiden mielipiteistä huolimatta :)
Tsemppiä sinulle ja voimia! Toivottavasti asia ratkeaa :)
Myös minun mieheni suku vastusti naimisiinmenoamme. Nimenomaan kihlajaiskahville kutsuttu sisko ei tuonut kukkia, ei onnitellut, tilaisuuden aikana ei puhuttu sanaakaan kihloihinmenostamme > sanaton tyrmäys kihlauksellemme. Hautajaistunnelma. Anoppilaan mentyämme kielsi appiukko minun kuullen miestäni menemästä naimisiin.
No, menimme sitten kuitenkin, huonontuneella fiiliksellä. Mies oli vauhkona, vaati minuakin "nöyristelemään" sukuaan joka mutkassa. Vaimo ei saanut näyttää loukkaantumistaan, jotta saisi muka heidän hyväksyntänsä.
Ja ongelmiahan on riittänyt. Kun emme pitäneet puoliamme, katsoi suku oikeudekseen puuttua kaikkiin asioihimme, arvostella ääneen, tuputtaa omaa elämäntapaansa, mitätöidä ja moittia minua, jne.
Kaikesta huolimatta olemme olleet naimisissa jo 35 vuotta. Mutta aggressioni ovat koko ajan kasvaneet. Kaikkein kipeimmältä on tuntunut se, ettei mies yritä tehdä mitään asialle. Vuosi vuodelta olen ottanut enemmän ja enemmän etäisyyttä sukuun. Joskus kymmenen vuotta sitten kirjoitin miehen siskolle (täysin anopin veroinen, todella hallitseva komentaja) pitkän kirjeen kaikista tuntemuksistani. Muuttivat vähäksi aikaa käytöstään. Nyt ovat myrkkynuolet taas alkaneet lennellä entiseen tapaan, joten enpä suostu tapaamaan heitä enää ollenkaan.
"Vanhana tätinä" lähetän sinulle tällaisen viestin: jos miehesi on sukulaistensa puolella, eikä sinun, niin ei ole toivoa terveistä sukulaisuussuhteista. Mies ei ole kasvanut itsenäisesti asioistaan päättäväksi aikuiseksi. Ja appivanhemmat ovat itsekkäitä narsisteja, jotka viisveisaavat poikansakaan tunteista, saatikka perheonnesta. Eivät välitä vähääkään siitä, että kylvävät tuhoa avioliittoonne.
Itse tekisin ilman muuta selväksi omille sukulaisilleni, että jos nujertaisivat miestäni tai puuttuisivat asioihimme, emme pitäisi ollenkaan yhteyttä. Suku tietäisi taatusti, että jos haluaisivat olle tekemisissä kanssamme, joutuisivat kohtelemaan häntä (ja minua) asiallisesti.
Jokaisella kuuluu olla oikeus ottaa puoliso itselleen, ei sukulaisilleen.
Jotta pidä puolesi alusta alkaen. Urautuneesta mielistelystä on vaikea päästä myöhemmin pois. Jos miehesi suku ei halua sinua, mutta sinä haluat tämän miehen, niin tee heti oikeutesi selväksi. Sinunkaan ei tarvitse "haluta" heitä.
Ja ehkäpä asiallinen etäisyydenotto muuttaakin heidän käytöstään????
Kiitos kommenteista, etenkin nimimerkki "Onnea matkaan!". Tekstisi voisi olla suoraan minun näppäimistölläni kirjoitettu! Kuvaat niin osuvasti sitä, millaista elämäni jo nyt on / millaisena elämäni tulevaisuudessa nään. Toisaalta lohduttavaa lukea kohtalotoverin tekstiä, mutta toisaalta myös pelottavaa.
Poikaystäväni vanhemmat todellakin tuntuvat itsekkäiltä, haluavat elää poikansa elämää. Luulevat aina olevansa oikeassa (lähinnä isä). Itse olen luonteeltani erittäin pitkäpinnainen, tulen kaikkien kanssa toimeen ja vähästä en tulistu, mutta tämän asian kanssa en aio antaa periksi! Siksipä olen jo useamman kerran ilmaissut haluavani keskustella poikaystäväni isän kanssa - Saa kasvotusten selittää omia tarkoitusperiään. Se on sitten eri asia, onnistuuko... Luultavasti jää vaan minun haaveisiini. Mutta sen olen jo nyt alkuvaiheessa sisäistänyt, että asiaa ja siitä keskustelua ei kannata lykätä loputtomiin, mikäli yhtään haluaa haaveilla sopuisasta, vähääkään normaalista tulevaisuudesta! Mutta kyllä vaan ahdistaa, kun ei itse voi asialle yhtään mitään. Suurin toive on puida asioita läpi kasvotusten, mutta niin ei taida tapahtua ihan lähiviikkoina. Tapahtuukohan koskaan...
Täältä löytyy kohtalotoveri, naimisissa 24 vuotta ja anoppi uhkasi ennen häitä tehdä perinnöttömäksi jos menemme naimisiin. Vaikeaa on ollut ja se vaikeus on varmasti johtunut siitä, että olen ollut ihan liian kiltti ja ymmärtäväinen. Ota sinäkin huomioon, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät jousta, eivät koskaan, eivätjä edes kykenisi katsomaan asioita muuta kuin omalta kannaltaan. Kun lapset ovat pieniä, on oleminen kaikkein vaikeinta. Ja nyt se on helppoa, kun on vain enää mieheni ja minä. Omasta mielestäni vain pahensin asiaa, kun yritin jotenkin selvittää ja antaa sopivissa määrin perille.
Jos nyt voisin valita, olisin tehnyt ihan toisin. En olisi yrittänyt ymmärtää miksen kelpaa, siihen ei ole mitään muuta syytä kuin vallanhalu. Joten ainoa asia mikä tepsii on tehdä rajat selviksi mitä sietää. Ja olla niin vähän tekemisissa kuin mahdollista. Kiltille ja pitkäpinnaiselle se on vaikeaa, mutta toisaalta homma on opettanut mulle paljon hyvääkin eli minua ei enää pysty kukaan jyräämään, sitä ei tarvitse selvittää eikä ymmärtää, jos joku yrittää, kyse on hänen, ei minun ongelmasta. Eli pysyn vain kaukana ja elän omaa elämääni.