Voi itku :(
Olen käytännössä yksinhuoltaja ollut kahdelle nyt 17 ja 20 vuotiaalle nuorelle. Isänsä ei juurikaan osallistu heidän elämäänsä, eikä ole osallistunut kasvatukseen ollenkaan. Soittelee joskus heille kyllä.
Tuo vanhempi lapseni on erityisnuori, problematiikka monenlaista. Tällä hetkellä asuu kuntoutuskodissa, mutta ei ollenkaan tahdo suunnata elämässä eteenpäin. Osittain siinä on vaikeutta osallistua sosiaaliseen toimintaan, mutta myös tottumista sosiaalituen varassa elämiseen. Aika-ajoin kyllästyy kuntoutuskodissa olemiseen ja haluaa silloin tulla luokseni. Käytännössä hän on kuin varhaisteini, täysin ohjattava ja jättäytyy taloudellisesti varaani noilla käyntikerroilla. Olen yksin jo kohta 15 vuotta hoitanut häneen liittyviä lääkäri ja koulu yms asioita, palavereita on takana useita kymmeniä. Myös kuntoutuskoti paikan taistelin hänelle, kun pelkäsin hänen sairastuvan pahasti ja joutuvan huonolle tielle. Tytär kyllä on eteenpäin menevä ja opiskelee toisaalla, käy viikonloppuisin toisinaan kotona. Nyt poikaystävä vetää opiskelukaupunkiin enkä ole tästä pahoillaan, sillä poika on mielestäni asiallinen ja viihtyvät hyvin yhdessä.
Olen edelleen aina kutsunut heitä luokseni viettämään yhteistä aikaa kolmestaan. Ymmärrän kyllä, että sellaisen aika alkaa olla jo ohi. Tänä viikonloppuna poikani tahtoi tulla tänne ja tulikin, tytär päivää myöhemmin.
Kysyisin mielipidettänne, olenko nyt tehnyt ihan väärin? Suutuin täysin ja passitin heidät vihaisena matkoihinsa, sillä hermostuin jonkinlaiseen ilkeilyyn ja heidän keskinäiseen "äitä vastaan" -nousemiseensa. Naureskelivat kaikelle mitä sanoin ja tytär etenkin moitti kaikesta. Ensi töikseen kun menin häntä asemalle vastaan, puuttui ulkonäkööni arvostellen - ja olin sentään tullut kampaajalta. Ei kohteliasta kehua, vain ylimielistä virnuilua. Kyselin olisiko pojalla nyt jotain tulevaisuudenkuvioita mielessä, tokaisi tylysti, ettei kuulu minulle. Tästä hermostuin, kuinka kehtaa tulla kotiini olemaan vähillä rahoillani ja sylkäistä tuollaista vasten naamaa. Tunnelma oli kertakaikkiaan sellainen, että tunsin olevani kahden yhteisrintamassa todella ylimielisen ihmisen hampaissa.
Olen tosi väsynyt siihen että kaikki murheet joita heillä on kaatuvat minun niskaani, isänsä ei ota niihin osaa. Nyt tytär meni isälleen ja laitoin tekstiviestin isälleen, mikä tilanne on. Ajattelin, että annan heidän nyt olla ja tukeutua isäänsä, jos sieltä jotain tukea saavat. Itse en nyt jaksa, on paljon murheita ollut ja uusi työ, johon pitäisi keskittyä. Oli niin ikävää kuulla tyttären suusta arvostelua ikivanhoista miessuhteista ja mollausta siitä, kuinka minulla ei ole elämää. Kaikki itselleni tekemät pienet hankinnat ruoti, aivan kuin olisin tehnyt syntiä panostaessani hieman itseeni. Poika säesti vieressä naurullaan suurimman osan aikaa.
En kästiä, miksi ansaitsen kaiken arvostelun ja ilkeilyn, isäänsä tuntuvat palvovan kumpikin. Nyt en kuitenkaan tahdo heistä kumpaakaan luokseni, tarvitsen rauhaa.
Mitä olette mieltä tällaisesta?
Olen käytännössä yksinhuoltaja ollut kahdelle nyt 17 ja 20 vuotiaalle nuorelle. Isänsä ei juurikaan osallistu heidän elämäänsä, eikä ole osallistunut kasvatukseen ollenkaan. Soittelee joskus heille kyllä.
Tuo vanhempi lapseni on erityisnuori, problematiikka monenlaista. Tällä hetkellä asuu kuntoutuskodissa, mutta ei ollenkaan tahdo suunnata elämässä eteenpäin. Osittain siinä on vaikeutta osallistua sosiaaliseen toimintaan, mutta myös tottumista sosiaalituen varassa elämiseen. Aika-ajoin kyllästyy kuntoutuskodissa olemiseen ja haluaa silloin tulla luokseni. Käytännössä hän on kuin varhaisteini, täysin ohjattava ja jättäytyy taloudellisesti varaani noilla käyntikerroilla. Olen yksin jo kohta 15 vuotta hoitanut häneen liittyviä lääkäri ja koulu yms asioita, palavereita on takana useita kymmeniä. Myös kuntoutuskoti paikan taistelin hänelle, kun pelkäsin hänen sairastuvan pahasti ja joutuvan huonolle tielle. Tytär kyllä on eteenpäin menevä ja opiskelee toisaalla, käy viikonloppuisin toisinaan kotona. Nyt poikaystävä vetää opiskelukaupunkiin enkä ole tästä pahoillaan, sillä poika on mielestäni asiallinen ja viihtyvät hyvin yhdessä.
Olen edelleen aina kutsunut heitä luokseni viettämään yhteistä aikaa kolmestaan. Ymmärrän kyllä, että sellaisen aika alkaa olla jo ohi. Tänä viikonloppuna poikani tahtoi tulla tänne ja tulikin, tytär päivää myöhemmin.
Kysyisin mielipidettänne, olenko nyt tehnyt ihan väärin? Suutuin täysin ja passitin heidät vihaisena matkoihinsa, sillä hermostuin jonkinlaiseen ilkeilyyn ja heidän keskinäiseen "äitä vastaan" -nousemiseensa. Naureskelivat kaikelle mitä sanoin ja tytär etenkin moitti kaikesta. Ensi töikseen kun menin häntä asemalle vastaan, puuttui ulkonäkööni arvostellen - ja olin sentään tullut kampaajalta. Ei kohteliasta kehua, vain ylimielistä virnuilua. Kyselin olisiko pojalla nyt jotain tulevaisuudenkuvioita mielessä, tokaisi tylysti, ettei kuulu minulle. Tästä hermostuin, kuinka kehtaa tulla kotiini olemaan vähillä rahoillani ja sylkäistä tuollaista vasten naamaa. Tunnelma oli kertakaikkiaan sellainen, että tunsin olevani kahden yhteisrintamassa todella ylimielisen ihmisen hampaissa.
Olen tosi väsynyt siihen että kaikki murheet joita heillä on kaatuvat minun niskaani, isänsä ei ota niihin osaa. Nyt tytär meni isälleen ja laitoin tekstiviestin isälleen, mikä tilanne on. Ajattelin, että annan heidän nyt olla ja tukeutua isäänsä, jos sieltä jotain tukea saavat. Itse en nyt jaksa, on paljon murheita ollut ja uusi työ, johon pitäisi keskittyä. Oli niin ikävää kuulla tyttären suusta arvostelua ikivanhoista miessuhteista ja mollausta siitä, kuinka minulla ei ole elämää. Kaikki itselleni tekemät pienet hankinnat ruoti, aivan kuin olisin tehnyt syntiä panostaessani hieman itseeni. Poika säesti vieressä naurullaan suurimman osan aikaa.
En kästiä, miksi ansaitsen kaiken arvostelun ja ilkeilyn, isäänsä tuntuvat palvovan kumpikin. Nyt en kuitenkaan tahdo heistä kumpaakaan luokseni, tarvitsen rauhaa.
Mitä olette mieltä tällaisesta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Malttaisitko olla pyytämättä heitä muutamaan kuukauteen luoksesi?
Jos he itse sitä ehdottavat, sovi tapaamisesta vaikka lähikahvilassa, älä laske kumpaakaan kotiisi!
Heidän alkaessa käyttäytyä sopimattomasti, (ilkeillä, vinoilla, parjata jne.) sinun on helppo sanoa että et enää halua kuulla tuollaista puhetta ja että olet saanut jo aivan tarpeeksi. KAIKISTA tärkein: sinun on sanottava tuo varmalla, mutta EI vihaisella äänellä ja katsottava heitä suoraan silmiin. Kysy:' Ymmärrätteko?"
Sano tuo VAIN YHDEN KERRAN ja sitten poistut.
Ei kuulu sinulle kuinka he pääsevät omiin asuntoihinsa tai isänsä luo tai minneikinä haluavatkin mennä. Se on heidän asiansa.
Ei muuta.
Jos he soittavat ja pyytävät anteeksi käytostään, voit halutessasi hyväksyä sen.
Sinun ON tehtävä heille selväksi ettet hyväksy tuollaista käytostä enää. se on loppu!
Kerro kuitenkin että rakastat heitä ja olet valmis kuuntelemaan heitä. Ja että sinä haluat säilyttää kunnioituksesi heitä kohtaan, heidän on tehtävä samoin.
on vaikeaa vanhempana tehdä ratkaisuja jotka koskevat omia lapsia ja varsinkin sen mitä sinä teit, passitit matkaan. mielestäni teit oikein ja ei ollut varmaan helppoa... en tiedä jos itse pystyisin samaan.
jossain vaiheessa vuosien varrella olet antanut heille vapaan kasvatuksen ja se näyttäytyy nytten. he eivät arvosta sinua lainkaan siksi tuo naljailu ja arvostelu. he ovat myös nuoria eivätkä ymmärrä että oli kyse kenestä vain niin pitää muistaa kunnioitus toista kohtaan. tuskin he itsekkään hyväksyisivät samaa käytöstä itseään kohtaan.
oma lapseni ( 20 v ) on joskus yrittänyt samaa kohtelua minua kohtaan, olen heti hyvin suoraan antanut hänen ymmärtää missä raja menee. se on tehonnut.
niin kuin sitä sanotaan, kun pirulle antaa pikkusormen se vie koko käden
heidän on myöskin helppo palvoa isää joka ei ole ollut säännöllisesti mukana kuvioissa eikä osallistunut arkeen..
paneudu omaan hyvinvointiisi ja toivon että lapsesi järkiintyy ajan myötä. pidä pintasi ! oli sit äiti tai ei niin kaikki ei ole sallittua.
Suuri kiitos kummallekin vastaajalle :). Kyllä tuossa eilisen ja tämän päivän välillä samansuuntaisia ajatuksia on mielessä pyörinytkin. Vapaa kasvatus on huono asia, sen myönnän. Tyttärelläni on oikeastaan ollut muissa asioissa aikakin tiukat rajat ja on edelleen, vaikka ikävuosi 17-18 on vastuun siirtymistä itselle. Tietysti muistan omasta nuoruusajastanikin, että en tainnut aina olla kovin ystävällinen omalle äidilleni. Hän puolestaan on valtavan voimakasluonteinen. Olin itsekin aikamoinen jyrä laittaessani nuorison pihalle täältä, huomasin, että poikakin nieleskeli lähtiessään. Tämä oli ensimmäinen kerta kun tein hänellekin selväksi, että kaikessa ei ole kyse hänen rajoittuneisuudestaan oppimiseen ja sosiaalisuuteen, vaan että hänen tulee myös ryhdistäytyä. Äitinä en hyväksi laiskottelua ja siten meidän kaikkien varoilla elämistä.
Sain teiltä hyviä neuvoja ja vahvistusta ajatuksilleni. En halua, että ylitseni kävellään. Ja siinä, että on aulis järjestämään kaikenlaista yhteistä kivaa tekemistä josta myös itse nautin, taitaa olla sudenkuoppa, että nälkä kasvaa syödessä. Sitä pidetään jotenkin itsestään selvänä. No, peruutin suunnittelemani yhteisen risteilyn - en rangaistukseksi vaan ihan siksi, ettei todellakaan tee mieli lähteä heidän kanssaan. Antaa heidän nyt elää omaa elämäänsä. On tietysti hyvä nyt enimmän suuttumuksen mentyä ohi tehdä selväksi etten halua katkoa välejä, vaan otan etäisyyttä.
Olen vasta nyt nelissäkymmenissä ymmärtänyt, että ylitseni on kävelty mennen tullen muissakin suhteissa. Olen liian neuvotteleva, mutta nyt sen täytyy loppua. Tämä on ainoastaan omalla vastuulla, omissa käsissäni.
Ihanaa aurinkoisen sunnuntain jatkoa teille kaikille ja pitäkää tekin puolianne, ei sitä kukaan muukaan tee..