Tapasin tänhetkisen naisystäväni tasan neljä vuotta sitten ulkomailla asuessani. Aluksi oli hieman epäselvää onko suhde vakava vai ei, sillä kummallakin oli muutto omiin kotimaihin edessä parin kuukauden sisällä. Päätettiin kuitenkin yrittää kaukosuhteen muodossa, mikä loppujen lopuksi toimi ihan hyvin. Oltiin kaukosuhteessa vuosi-pari, ja lopulta löydettiin kumpikin duunit samasta kaupungista, ulkomailla. Ollaan asuttu nyt yli kaksi vuotta yhdessä, ja nähty niin ylämäkiä kuin alamäkiäkin. Veikkaan että kaukosuhteessa olleet tietävät tunteen yhteenmuuton jälkeen - aluksihan kaikki on ihanaa mutta sitten alkaa löytää kumppanistaan uusia piirteitä, sekä hyviä, että huonoja. Toisaalta kun tämä on ensimmäinen vakava parisuhteeni (olen 28v.), niin en tiedä mikä on esimerkiksi normaali riitelyfrekvenssi pariskunnilla - meillä kun on kinaa pieniestä asioista lähes joka päivä.
Nyt minulla on alkanut olemaan ikävä kotimaatani, suomalaisia ystäviäni (osan tuntenut noin 20 vuotta) ja "rennompaa" elämää pohjolassa. Pelkään että missaan parhaita vuosiani elämässäni - ystäväni mm. reissaavat yhdessä ulkomaille, ja tekevät kaikennäköistä hauskaa keskenään, ilman minua. Yksi syy sille etten ole päässyt osallistumaan näihin on se, ettei naisystäväni oikein hyväksy asiaa. Viikonloppureissut tai lomareissut Suomeen aiheuttaa avopuolisossani nyrpeyttä, sillä hän näkee sen uhkana parisuhteellemme. Häntä ei Suomeen muutto kiinnosta. Hän aina jaksaa muistuttaa että minun pitäisi yrittää jatkaa eteenpäin ja lluoda uusi elämä täällä. Yli 2 kertaa suomessa käytni per vuosi on hänen mielestään liikaa. Mutta minkäs teet, kun ystävyyteni vanhoihin kavereihini on niin vahva ettei siitä oikein halua luopua. Kaikenlisäksi ystäväpiirini täällä uudessa maassa ovat hyvin rajatut (osittain siksi koska tyttöystäväni ei pidä ajatuksesta että lähden ulos esim. työkavereideni kanssa perjantai-iltana, hän näkee työporukan naispuoliset jäsenet uhkana, eikä tykkää ajatuksesta että vietän aikaa yökerhossa esim jätkien kanssa ilman häntä, vahtimassa). Sen sijaan hänestä on kivempaa nähdä yhteisiä kavereita yhdessä (esim toisia pariskuntia ym, dinnerin merkeissä). Tämä taas on mielestäni silloin tällöin ihan hauskaa, mutta jotenkin kaipaisin välilä ihan vaan "äijäporukassa" oloa. En tiedä miten muissa parisuhteissa hoidetaan asia? Omia suomalaisia kavereitani kun katselen, niin niillä on sekä yhteiset kaverit että "omat" kaverit, joita nähdään sitten tyttö/poikaporukalla enemmän...
Duuni taas alkaa maistumaan täällä puulta, ja työtahti uuvutta.
Aika sekava kirjoitus, mutta pakko hieman jakaa ajatuksiani, jos vaikka joku on ollut samankaltaisessa tilanteessa joskus. Rakastan tätä tyttöä, ja yhteisiä kokemuksia joita meillä on ollut, mutta toisaalta tiedustan, että kerranhan tässä vain eletään. Ja maailmassa on n. 3 miljardia muutakin naista joista ehkä joku voisi löytyä kotimaastani, ja jonka kanssa voisin viettää toisenlaista elämää siellä. Toisaalta jotenkin tiedän että ero satuttaisi minua (ja etnekin häntä) valtavasti- niin paljon ollaan tässä 4 vuoden aikana koettu, matkustettu, nähty ja nautittu. Toisaalta parisuteen jatkaminen tavallaan olisi ehkä epäreilua jos en ole 100% mukana. Ehkä tämä on tavallaan normaali ikäkriisi jota monet kokee (jotenkin pelkää "missaavansa nuoruutensa" väärässä parisuhteessa?).
Kommentit ja ajatukset tervetulleita!
Olen 28 vuotias ja monet kaverit on alkaneet seurustelemaan
Nyt minulla on alkanut olemaan ikävä kotimaatani, suomalaisia ystäviäni (osan tuntenut noin 20 vuotta) ja "rennompaa" elämää pohjolassa. Pelkään että missaan parhaita vuosiani elämässäni - ystäväni mm. reissaavat yhdessä ulkomaille, ja tekevät kaikennäköistä hauskaa keskenään, ilman minua. Yksi syy sille etten ole päässyt osallistumaan näihin on se, ettei naisystäväni oikein hyväksy asiaa. Viikonloppureissut tai lomareissut Suomeen aiheuttaa avopuolisossani nyrpeyttä, sillä hän näkee sen uhkana parisuhteellemme. Häntä ei Suomeen muutto kiinnosta. Hän aina jaksaa muistuttaa että minun pitäisi yrittää jatkaa eteenpäin ja lluoda uusi elämä täällä. Yli 2 kertaa suomessa käytni per vuosi on hänen mielestään liikaa. Mutta minkäs teet, kun ystävyyteni vanhoihin kavereihini on niin vahva ettei siitä oikein halua luopua. Kaikenlisäksi ystäväpiirini täällä uudessa maassa ovat hyvin rajatut (osittain siksi koska tyttöystäväni ei pidä ajatuksesta että lähden ulos esim. työkavereideni kanssa perjantai-iltana, hän näkee työporukan naispuoliset jäsenet uhkana, eikä tykkää ajatuksesta että vietän aikaa yökerhossa esim jätkien kanssa ilman häntä, vahtimassa). Sen sijaan hänestä on kivempaa nähdä yhteisiä kavereita yhdessä (esim toisia pariskuntia ym, dinnerin merkeissä). Tämä taas on mielestäni silloin tällöin ihan hauskaa, mutta jotenkin kaipaisin välilä ihan vaan "äijäporukassa" oloa. En tiedä miten muissa parisuhteissa hoidetaan asia? Omia suomalaisia kavereitani kun katselen, niin niillä on sekä yhteiset kaverit että "omat" kaverit, joita nähdään sitten tyttö/poikaporukalla enemmän...
Duuni taas alkaa maistumaan täällä puulta, ja työtahti uuvutta.
Aika sekava kirjoitus, mutta pakko hieman jakaa ajatuksiani, jos vaikka joku on ollut samankaltaisessa tilanteessa joskus. Rakastan tätä tyttöä, ja yhteisiä kokemuksia joita meillä on ollut, mutta toisaalta tiedustan, että kerranhan tässä vain eletään. Ja maailmassa on n. 3 miljardia muutakin naista joista ehkä joku voisi löytyä kotimaastani, ja jonka kanssa voisin viettää toisenlaista elämää siellä. Toisaalta jotenkin tiedän että ero satuttaisi minua (ja etnekin häntä) valtavasti- niin paljon ollaan tässä 4 vuoden aikana koettu, matkustettu, nähty ja nautittu. Toisaalta parisuteen jatkaminen tavallaan olisi ehkä epäreilua jos en ole 100% mukana. Ehkä tämä on tavallaan normaali ikäkriisi jota monet kokee (jotenkin pelkää "missaavansa nuoruutensa" väärässä parisuhteessa?).
Kommentit ja ajatukset tervetulleita!
Olen 28 vuotias ja monet kaverit on alkaneet seurustelemaan
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kerro tuo kaikille jotka vinkuu ämmää ulkomailta:esim, Thaimaasta, Virosta ja Venäjältä.
Sinä siis elät toisen ihmisen asettamissa rajoissa etkä siksi koe olevasi täysin onnellinen.
Mustasukkaisuus on samanlaista kaikkialla ja sen vuoksi moni on aivan samassa tilanteessa täälläkin epävarman kumppaninsa kanssa. Syy siihen, miksi ihminen ei kykene luottamaan toiseen, on aina henkilökohtainen.
Mustasukkaisuus lähtee epävarmuudesta ja jätetyksi tulemisen pelosta eikä kukaan voi ulkoakäsin poistaa sellaista pelkoa toisesta ihmisestä. Riidat ja epämiellyttävät tilanteet parisuhteessa lisäävät pelkoja ja epäilystä, että kumppani haluaa etäisyyttä, koska on niin onneton.
Teillä lisäpaineita aiheuttaa tietysti myös ulkomaalaisuus eli tarve päästä puhumaan omaa äidinkieltä jne. Siinä kohtaa sinun kumppanisi kokee tietysti jäävänsä ulkopuoliseksi, etenkin jos hän ei osaa suomea eikä ole kiinnostunut suomalaisesta kulttuurista.
Miksi niin on, sitä sinä voitsit kysyä häneltä ääneenkin.
Miksi kumppani ei ole kiinnostunut rakastamansa ihmisen kotimaasta ja sen kulttuurista? Miksi hän haluaa jäädä oma-aloitteisesti sen kaiken ulkopuolelle?
Se aiheuttaa totta kai ongelmiakin. Rakkauden osoitukseksi ei riitä pelkkä toimiva seksi ja yhdessä kuhertelu. Ajan myötä rakkauden tunteen pitää laajentua kattamaan enemmän kuin vain te kaksi ja teidän yhteiset touhunne.
Ehkä te elätte sitä kriisiä juuri nyt.
Kriisi yleensä edeltää elämänmuutosta. Ruvetaan haluamaan jotain enemmän, kaivataan muutosta, ollaan siksi vähän eksyksissä omien ajatusten ja tunteidenkin kanssa, ja koska ne kaikki vievät kohti muutosta, se ennen pitkää myös tapahtuu.
Jos sitä varten ei valmistauduta mitenkään, se saattaa totta kai jopa repiä erilleen.
Sen vielä sanon, että parisuhteen ero satuttaa aina. Se on fakta josta ei pääse yli eikä ympäri. Syynä ovat tunteet, onhan kyse rakkaussuhteesta. Järjellä etukäteen valmisteltu ero satuttaa ehkä vähemmän, koska mukana ei silloin ole suuria vihan ja pettymyksen tunteita, mutta vaikeaa se silti on.
Mutta miksi eroa pitäisi pelätä tai vältellä jos siihen kuuluva tuska on normaalia? Joskus on vain pakko elää läpi epämiellyttävätkin tunteet, sellaista on ihmiselämä.