Asiaa on tullut pohdittua itse jo niin monelta taholta ja useamman ihmisen kanssa, mutta silti ajatukset vaan pyörii edelleen kehää. Avautuisiko täältä uusia näkökulmia?
Seurusteltiin mies-/poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Molemmilla oli sitä ennen takana yksi vakavampi parisuhde ja sen lisäksi tietysti tapailuja ym. Rakkaus leimahti tuon kahden vuoden aikana niin palavasti, ettei kumpikaan ollut osannut sellaista tunnetta kuvitella olemassa olevankaan. Ajatukset menivät yksiin monella eri tasolla eikä makuuhuoneen puolellakaan ollut valittamista ;) Kahden vuoden tultua täyteen (toki jo hieman aiemmin, ehkä noin puolisen vuotta) elämä toisen kanssa ei ollutkaan enää niin auvoista. Toinen ärsytti enemmän kuin toi iloa. Ärsytyksen aiheina olivat kärjistäen sanottuna elämäntavat: toinen oli tarkka ulkomuodostaan ja syömisistään, kun taas toisella oli hieman epäterveellisemmät elämäntavat ja kertynyttä elopainoa. Ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen toinen meistä muutti toisen luo asumaan. Ei virallisesti, vaan ns. majailemaan tärkein omaisuus mukanaan. Taloudellinen tilanne ei sallinut siinä vaiheessa virallista yhteenmuuttoa.
Kahden vuoden jälkeen alkaneeseen onneen tuli särö. Päätimme yhteistuumin erota, toisen aloitteesta tosin. Joku pari olisi meidän nähdäksemme saattanut tilanteessamme päätyä pelkkään "taukoon", mutta sellaiseen emme kumpikaan uskoneet. Sinkkuilimme tahoillamme reilun puoli vuotta, kunnes toinen meistä (alunperin eroa ehdottanut osapuoli) ehdotti yhteenpalaamista ja uudelleen yrittämistä. Hän oli pohtinut asioita, ja tullut siihen tulokseen, että aikaisemmat ongelmamme olivat korjattavissa, jos vain kumpikin sitä halusi. Palasimme yhteen kesän kynnyksellä. Kesä meni onnellisesti :)
The ongelma: Kerroimme vanhemmillemme yhteenpaluustamme alkukesästä. Perhe ja vanhemmat ovat meille molemmille tärkeitä ja haluamme pitää heidät ajan tasalla omasta elämästämme. Yhteenpaluusta kuultuaan poikaystäväni isä ei hyväksynyt ratkaisuamme: "Jos se ei ensimmäisellä kerralla onnistunut, ei se onnistu nytkään." Mielipide ei ole muuttunut vielä tähänkään mennessä. Seuraava askel parisuhteessamme olisi yhteenmuutto, mutta isän ajatukset laittavat kapuloita rattaisiin. Hänen mielipidettään ei tunnu muuttavan mikään. Mikä on yhteinen tulevaisuutemme (oma koti, lapset...), jos poikaystäväni isä ei anna täyttä siunausta suhteellemme? Isä ei kuulemma nää meitä yhdessä kymmenen vuoden päästä, joten hän ei aio muuttaa suhtautumistaan. Mitä jos olemme yhdessä vielä kymmenen vuoden kuluttua? Kuinka monta vuotta menee siihen, että isän mielipide muuttuu? Mitä jos se ei muutu koskaan?! Poikaystäväni ei haluaisi katkaista välejä isäänsä, ollaan pattitilanteessa. Elämämme vaikeutuu (on jo vaikeutunut) kummasti, jos isän hyväksyntää ei tule, ts. en varmasti ole lämpimästi tervetullut edes pikavisiitille heidän kotiinsa. Sitä tilannetta, että meillä olisi lapsia, en uskalla edes ajatella....
Minua, tyttöystävää, vastaan isällä ei kuulemma mitään ole. Olen kuulemma mukava tyttö. Oma perheeni ja sukuni ei tosin ole niin hyväosainen ja ansioitunut kuin poikaystäväni perhe. Itse kuitenkin olen korkeasti koulutettu ja arvostetussa työpaikassa, jos se nyt jotakin merkitsee.
Tulipa tekstiä. Asia on toki pohjimmiltaan varmasti sen verran monimutkainen, että ihan kaikkea oleellista tässä ei varmasti pystynyt kerralla selittämään. Ajatukset ovat niin puuroa, että oli pakko päästä kirjoittamaan ajatuksiian jonnekin. Aikamoista puuroa tuli varmasti tekstistäkin.
En olisi KOSKAAN uskonut joutuvani tällaiseen tilanteeseen.
Seurusteltiin mies-/poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Molemmilla oli sitä ennen takana yksi vakavampi parisuhde ja sen lisäksi tietysti tapailuja ym. Rakkaus leimahti tuon kahden vuoden aikana niin palavasti, ettei kumpikaan ollut osannut sellaista tunnetta kuvitella olemassa olevankaan. Ajatukset menivät yksiin monella eri tasolla eikä makuuhuoneen puolellakaan ollut valittamista ;) Kahden vuoden tultua täyteen (toki jo hieman aiemmin, ehkä noin puolisen vuotta) elämä toisen kanssa ei ollutkaan enää niin auvoista. Toinen ärsytti enemmän kuin toi iloa. Ärsytyksen aiheina olivat kärjistäen sanottuna elämäntavat: toinen oli tarkka ulkomuodostaan ja syömisistään, kun taas toisella oli hieman epäterveellisemmät elämäntavat ja kertynyttä elopainoa. Ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen toinen meistä muutti toisen luo asumaan. Ei virallisesti, vaan ns. majailemaan tärkein omaisuus mukanaan. Taloudellinen tilanne ei sallinut siinä vaiheessa virallista yhteenmuuttoa.
Kahden vuoden jälkeen alkaneeseen onneen tuli särö. Päätimme yhteistuumin erota, toisen aloitteesta tosin. Joku pari olisi meidän nähdäksemme saattanut tilanteessamme päätyä pelkkään "taukoon", mutta sellaiseen emme kumpikaan uskoneet. Sinkkuilimme tahoillamme reilun puoli vuotta, kunnes toinen meistä (alunperin eroa ehdottanut osapuoli) ehdotti yhteenpalaamista ja uudelleen yrittämistä. Hän oli pohtinut asioita, ja tullut siihen tulokseen, että aikaisemmat ongelmamme olivat korjattavissa, jos vain kumpikin sitä halusi. Palasimme yhteen kesän kynnyksellä. Kesä meni onnellisesti :)
The ongelma: Kerroimme vanhemmillemme yhteenpaluustamme alkukesästä. Perhe ja vanhemmat ovat meille molemmille tärkeitä ja haluamme pitää heidät ajan tasalla omasta elämästämme. Yhteenpaluusta kuultuaan poikaystäväni isä ei hyväksynyt ratkaisuamme: "Jos se ei ensimmäisellä kerralla onnistunut, ei se onnistu nytkään." Mielipide ei ole muuttunut vielä tähänkään mennessä. Seuraava askel parisuhteessamme olisi yhteenmuutto, mutta isän ajatukset laittavat kapuloita rattaisiin. Hänen mielipidettään ei tunnu muuttavan mikään. Mikä on yhteinen tulevaisuutemme (oma koti, lapset...), jos poikaystäväni isä ei anna täyttä siunausta suhteellemme? Isä ei kuulemma nää meitä yhdessä kymmenen vuoden päästä, joten hän ei aio muuttaa suhtautumistaan. Mitä jos olemme yhdessä vielä kymmenen vuoden kuluttua? Kuinka monta vuotta menee siihen, että isän mielipide muuttuu? Mitä jos se ei muutu koskaan?! Poikaystäväni ei haluaisi katkaista välejä isäänsä, ollaan pattitilanteessa. Elämämme vaikeutuu (on jo vaikeutunut) kummasti, jos isän hyväksyntää ei tule, ts. en varmasti ole lämpimästi tervetullut edes pikavisiitille heidän kotiinsa. Sitä tilannetta, että meillä olisi lapsia, en uskalla edes ajatella....
Minua, tyttöystävää, vastaan isällä ei kuulemma mitään ole. Olen kuulemma mukava tyttö. Oma perheeni ja sukuni ei tosin ole niin hyväosainen ja ansioitunut kuin poikaystäväni perhe. Itse kuitenkin olen korkeasti koulutettu ja arvostetussa työpaikassa, jos se nyt jotakin merkitsee.
Tulipa tekstiä. Asia on toki pohjimmiltaan varmasti sen verran monimutkainen, että ihan kaikkea oleellista tässä ei varmasti pystynyt kerralla selittämään. Ajatukset ovat niin puuroa, että oli pakko päästä kirjoittamaan ajatuksiian jonnekin. Aikamoista puuroa tuli varmasti tekstistäkin.
En olisi KOSKAAN uskonut joutuvani tällaiseen tilanteeseen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hittojako välität! Et ole liittoutumassa miehesi isän kanssa vaan sen ukon pojan kanssa.
Minun vanhempani eivät missään vaiheessa hyväksyneet vaimoani vaan menivät hautaan, isäni inhonsa peittäen, äitini yrittämättäkään peittää antpatiaansa.
Äitini ei hyväksynyt edes terveitä, hyväkäytöksisä, koulussa menestyviä, lukion stipendit saaneita, suoraan korkeakouluihin menneitä ja ammatteihinsa valmistuneita lapsiamme.
Käytännössä tuo merkitsi ainoastaan henkistä ja fyysistä irtiottoa vanhemmistani.
Vaimoni vielä yritti sitä varoitteluistani huolimatta mutta uskoi hänkin muutaman itkureisun jälkeen.
Anoppini oli hieno ihminen mutta vaimoni ei ollut hänen suopeudestaan riippuva.
Tee oma, itsekäs ratkaisusi!
Vaadi sitä myös mieheltäsi!
Joko tahi. Mielestäni ei ole siedettäviä vaihtoehtoja.
Pidä entistä lujemmin miehestäsi kiinni, älä anna periksi!! Toiset vaan on tyranneja perusluonteeltaan eivätkä ajattele omaa napaansa pidemmälle.
Tai vaihtoehtoisesti, jos yhtään itse epäilet suhdettanne, jätä mies niin onpahan isäkin tyytyväinen kun saa mitä halusi!