Toivoisin saavani vastauksia tähän erityisesti sellaisilta ihmisiltä jotka ovat pitkään kestäneessä parisuhteessa(tai jotka tuntevat sellaisia ketkä ovat) ja jotka voivat sanoa edelleenkin olevansa onnellisia. Onhan teitä?
Olen 32 vuotias nainen jos se jotain kiinnostaa, ja olen viime aikoina pähkäillyt, millainen on "oikeanlainen" suhde, se suhde joka kestää.
Olen ollut elämässäni rakastunut, sanoisin että takuuvarmasti kolme kertaa.
Olen tietysti myös tapaillut miehiä, enemmän ja vähemmän kestäviä ajanjaksoja ja koko elämäni kohtaamisiin mahtuu hyvin erilaisia miehiä.
Päällimmäisenä on jäänyt tietysti mieleen ne jotka vievät täysin jalat alta. Ne joista et voi saada tarpeeksesi. Fyysinen vetovoima nyt on varmasti ensimmäinen jota ihmiset toista kohtaan tuntevat että kiinnostus syntyy.
Se tunne on aivan ihana, kun omissa silmissä kukaan ei voisi olla kauniimpi/komeampi, etkä jaksa odottaa että näet hänet jälleen. Sitten kun ollaan yhdessä, tekisi mieli syödä toinen suihin.
Tämän tyyppiset tunteet ovat johtaneet kohdallani myös pidempään parisuhteeseen kaksi kertaa.
Suhteita on kuitenkin varjostanut (?) aina se alkuaikojen kiihkeämielisyys. Suhde ei ole tavallaan koskaan tasaantunut sellaiseksi ihanaksi arjeksi jossa voi yhdessä olla ja elää, vaan aina on ollut jonkinlaisia aallonharjoja ja suhde ikäänkuin on elänyt niistä.
Rakkaus on kuitenkin ollut nyt jälkeenpäin katsottunakin ihan oikeaa rakkautta, ei pelkästään himoa.
Olen aina ajatellut, että "se oikea" vie jalat alta ja ajattelet häntä päivin ja öin, etkä voi odottaa pidempään että pääset jälleen toisen iholle.
Näin alkoi edellinen suhteeni joka kesti neljä vuotta. Tämä tunne kesti alusta loppuun, mutta suhde kariutui arkisten asioiden toimimattomuuteen ja siihen että kumpikin halusi toiselta jatkuvasti jotain mitä toinen ei ollut.
Nyt olen seurustellut kuukauden verran miehen kanssa jonka olen tuntenut 6 vuotta. Seurustelua ennen olemme olleet hyviä ystäviä. Lähes parhaita ystäviä ja tunnemme toisemme kuten ketkä tahansa läheiset ystävät. Aiemmin välillämme ei ollut mitään ihastumista eikä minun puoleltani ajatusta yhdessä olemisesta. Mies oli kyllä joskus aiemmin ihastunut minuun.
Tämä yhdessä oleminen on herättänyt kysymyksiä siitä, millainen on oikea suhde, tai voisiko sanoa aikuinen suhde, tai juuri se mikä kestää. Mihin se perustuu. Tunnen itseni jotenkin tyhmäksi kun kyselen tällaista, "kai aikuisen pitäisi tietää". Mutta ei nämä parisuhdeasiat tunnu olevan niitä yksinkertaisimpia...
Ongelma, jos sitä voi sellaiseksi sanoa, on se, että tätä miesystävääni kohtaan en tunne sitä järjetöntä kyltymätöntä oloa. Kyllä, vatsaa nipistelee kun suutelemme ja tekisi mieli hypätä syliin ja kiskoa toiselta vaatteet päältä. Mutta en tiedä johtuuko se nimenomaan tästä ihmisestä, vai ylipäätään kaipuusta miehen lähelle.
En tunne sitä hullua järjetöntä oloa joka yleensä on se mikä vie mukanaan.
Sen sijaan tunnen jotain mitä en ole ennen tuntenut.
Tunnen sen, että en osaa kuvitella elämää ilman tätä ihmistä.
Kaikki on niin luonnollista ja selkeää, ehkä osittain siksi että tunnemme jo toisemme kun olemme olleet ystäviä niin kauan.
Vaikken ole aiemmin ajatellut tätä miestä muutoin kuin ystävänä, tämän kuukauden aikana minusta on alkanut tuntua siltä, että voisin tehdä hänen kanssaan mitä vaan eikä se olisi järjetöntä. Voisin vaikka mennä naimisiin hänen kanssaan (tätä en olisi ikinä uskonut sanovani kenestäkään) koska on niin päivänselvää, että meidän kuuluu olla yhdessä.
Tuntuu siltä niin kun elämä olisi työntänyt meidät viimein yhteen.
Tämä kaikki kuulostaa hyvältä, mutta tämä on minulle niin uutta ja outoa, etten tiedä miten suhtautua. Kaipaan sitä tunnetta, paloa, kyltymättömyyttä.
Vaikka samaan aikaan tiedän, että eihän se ole se, mikä tulee lopun ikää kestämään.
Nyt minulla on vierelläni mies, joka tuntee minut ja minä hänet. Molemmat olemme sitä mieltä, että oli aikakin ajautua yhteen, ja se oli odotettavissa.
Oloni on turvallinen, rauhallinen, voin olla täysin oma itseni. Kaikki on niin selkeää, etten voi edes uskoa sitä todeksi.
Onko tämä nyt "se" juttu, jota olen odottanut koko elämäni?
Pitäisi kuulemma mennä niin että "sen vaan tietää" sitten kun oikea osuu kohdalle. Mistä sen muka tietää? Varsinkin kun näin erilaiset tärkeät tunteet taistelevat keskenään siitä mikä on todellista ja mikä ei.
Minulta ei ole lähtenyt jalat alta, enkä koe mitään huumaa.
Tunnen vaan ja ainoastaan sen, että mitään muuta vaihtoehtoa en näe mahdolliseksi.
Herää kysymyksiä, kuten entä jos joku päivä tuleekin vastaan joku johon syttyy se hullu tunne joka tuo myrskyn päähän ja sitten ajattelen sen olevan sitä oikeaa rakkautta, kuten olen aina ajatellut? Onko tämä nyt tuntemani rauha riittävä, vaiko vain varjo siitä mitä pitäisi olla, ja ajaa meidät loppuviimein jälleen ystäviksi? Vai johtuuko tämä "valju" mutta luja tunne juuri siitä, että tunnemme toisemme jo niin läpikotaisin...
Olen 32 vuotias nainen jos se jotain kiinnostaa, ja olen viime aikoina pähkäillyt, millainen on "oikeanlainen" suhde, se suhde joka kestää.
Olen ollut elämässäni rakastunut, sanoisin että takuuvarmasti kolme kertaa.
Olen tietysti myös tapaillut miehiä, enemmän ja vähemmän kestäviä ajanjaksoja ja koko elämäni kohtaamisiin mahtuu hyvin erilaisia miehiä.
Päällimmäisenä on jäänyt tietysti mieleen ne jotka vievät täysin jalat alta. Ne joista et voi saada tarpeeksesi. Fyysinen vetovoima nyt on varmasti ensimmäinen jota ihmiset toista kohtaan tuntevat että kiinnostus syntyy.
Se tunne on aivan ihana, kun omissa silmissä kukaan ei voisi olla kauniimpi/komeampi, etkä jaksa odottaa että näet hänet jälleen. Sitten kun ollaan yhdessä, tekisi mieli syödä toinen suihin.
Tämän tyyppiset tunteet ovat johtaneet kohdallani myös pidempään parisuhteeseen kaksi kertaa.
Suhteita on kuitenkin varjostanut (?) aina se alkuaikojen kiihkeämielisyys. Suhde ei ole tavallaan koskaan tasaantunut sellaiseksi ihanaksi arjeksi jossa voi yhdessä olla ja elää, vaan aina on ollut jonkinlaisia aallonharjoja ja suhde ikäänkuin on elänyt niistä.
Rakkaus on kuitenkin ollut nyt jälkeenpäin katsottunakin ihan oikeaa rakkautta, ei pelkästään himoa.
Olen aina ajatellut, että "se oikea" vie jalat alta ja ajattelet häntä päivin ja öin, etkä voi odottaa pidempään että pääset jälleen toisen iholle.
Näin alkoi edellinen suhteeni joka kesti neljä vuotta. Tämä tunne kesti alusta loppuun, mutta suhde kariutui arkisten asioiden toimimattomuuteen ja siihen että kumpikin halusi toiselta jatkuvasti jotain mitä toinen ei ollut.
Nyt olen seurustellut kuukauden verran miehen kanssa jonka olen tuntenut 6 vuotta. Seurustelua ennen olemme olleet hyviä ystäviä. Lähes parhaita ystäviä ja tunnemme toisemme kuten ketkä tahansa läheiset ystävät. Aiemmin välillämme ei ollut mitään ihastumista eikä minun puoleltani ajatusta yhdessä olemisesta. Mies oli kyllä joskus aiemmin ihastunut minuun.
Tämä yhdessä oleminen on herättänyt kysymyksiä siitä, millainen on oikea suhde, tai voisiko sanoa aikuinen suhde, tai juuri se mikä kestää. Mihin se perustuu. Tunnen itseni jotenkin tyhmäksi kun kyselen tällaista, "kai aikuisen pitäisi tietää". Mutta ei nämä parisuhdeasiat tunnu olevan niitä yksinkertaisimpia...
Ongelma, jos sitä voi sellaiseksi sanoa, on se, että tätä miesystävääni kohtaan en tunne sitä järjetöntä kyltymätöntä oloa. Kyllä, vatsaa nipistelee kun suutelemme ja tekisi mieli hypätä syliin ja kiskoa toiselta vaatteet päältä. Mutta en tiedä johtuuko se nimenomaan tästä ihmisestä, vai ylipäätään kaipuusta miehen lähelle.
En tunne sitä hullua järjetöntä oloa joka yleensä on se mikä vie mukanaan.
Sen sijaan tunnen jotain mitä en ole ennen tuntenut.
Tunnen sen, että en osaa kuvitella elämää ilman tätä ihmistä.
Kaikki on niin luonnollista ja selkeää, ehkä osittain siksi että tunnemme jo toisemme kun olemme olleet ystäviä niin kauan.
Vaikken ole aiemmin ajatellut tätä miestä muutoin kuin ystävänä, tämän kuukauden aikana minusta on alkanut tuntua siltä, että voisin tehdä hänen kanssaan mitä vaan eikä se olisi järjetöntä. Voisin vaikka mennä naimisiin hänen kanssaan (tätä en olisi ikinä uskonut sanovani kenestäkään) koska on niin päivänselvää, että meidän kuuluu olla yhdessä.
Tuntuu siltä niin kun elämä olisi työntänyt meidät viimein yhteen.
Tämä kaikki kuulostaa hyvältä, mutta tämä on minulle niin uutta ja outoa, etten tiedä miten suhtautua. Kaipaan sitä tunnetta, paloa, kyltymättömyyttä.
Vaikka samaan aikaan tiedän, että eihän se ole se, mikä tulee lopun ikää kestämään.
Nyt minulla on vierelläni mies, joka tuntee minut ja minä hänet. Molemmat olemme sitä mieltä, että oli aikakin ajautua yhteen, ja se oli odotettavissa.
Oloni on turvallinen, rauhallinen, voin olla täysin oma itseni. Kaikki on niin selkeää, etten voi edes uskoa sitä todeksi.
Onko tämä nyt "se" juttu, jota olen odottanut koko elämäni?
Pitäisi kuulemma mennä niin että "sen vaan tietää" sitten kun oikea osuu kohdalle. Mistä sen muka tietää? Varsinkin kun näin erilaiset tärkeät tunteet taistelevat keskenään siitä mikä on todellista ja mikä ei.
Minulta ei ole lähtenyt jalat alta, enkä koe mitään huumaa.
Tunnen vaan ja ainoastaan sen, että mitään muuta vaihtoehtoa en näe mahdolliseksi.
Herää kysymyksiä, kuten entä jos joku päivä tuleekin vastaan joku johon syttyy se hullu tunne joka tuo myrskyn päähän ja sitten ajattelen sen olevan sitä oikeaa rakkautta, kuten olen aina ajatellut? Onko tämä nyt tuntemani rauha riittävä, vaiko vain varjo siitä mitä pitäisi olla, ja ajaa meidät loppuviimein jälleen ystäviksi? Vai johtuuko tämä "valju" mutta luja tunne juuri siitä, että tunnemme toisemme jo niin läpikotaisin...
Vastaukset 3
Vanhimmat
No ikäämme nähden olemme vanha pariskunta joka väittää olevansa onnellinen :)
Tottakai asioista on tullut arkisia, mutta kaikki osa-alueet toimivat, olemme toistemme parhaita ystäviä, mutta silti hänen suutelemisensa saa varpaat kippuralle ja punan poskille, näinkin monen vuoden jälkeen. Aina ei jaksa tai tahdo olla lähellä, mutta se arkinen rakastaminen onkin mielestäni pitkässä suhteessa parasta. Voit olla 110% oma itsesi, niin hyvässä kuin pahassa se toinen on vierellä ja rakastaa :)
Ongelmansa itsekullakin. Itse oon pohtinut sitä, että miten ne räiskyvät tunteet saisi pidettyä vähän rauhallisempana, jotta ei elämän rutiinit ihan sekoa. Kun haluaisi nukkua edes ne yöt kun on yksin, syödä ja suoriutua arjen tehtävistä.
Alkuhuuma on aina alkuhuuma, mutta itsellä on kokemusta siitäkin, että räiskyvät tunteet räiskyvät lakkaamatta vuosia kestäneessä suhteessakin, jos on räiskyäkseen. Todennäköisesti vanhuuteen asti. Se tunne, että on pakko saada syödä toinen, koska muuten ei saa tarpeeksi siitä, jatkuu loputtomana. Itsellä se tuntuu kaiken lisäksi pahenevan, tai mulla kestää hetki laskea joku sydämeen ja sitten vuodet yhdessä vaan vahvistaa sitä himoa. On se tosin itselleni vaan aika rankkaa. Todennäköisesti joskus myös toiselle, koska haluan aina koskettaa niin paljon esim. kun aamulla herään ja näen sen, niin en voi vastuttaa tarvetta koskettaa, silmät myös aina vaeltelee toisessa, kun se on näköpiirissa ja nautin siitä suunnattomasti kun saan katsella toista. Tiedän, että se voi olla toiselle rankkaa olla jatkuvasti käsieni kohteena :D Koska osaan hyvät tavat ja olen kohtelias, niin mulle annettiin aikaisemmassa suhteessa aina hetkiä, jolloin sain puristella pakkomielteisesti toista tosi paljon, haistaa, puraista yms. Eikä se anna täyttymystä siihen tunteeseen, koska edelleen on pakko saada syödä se, kun se on liian ihana. Tää tunne oli mulla siis suhteessa, joka alkoi niin, että oltiin ystäviä enkä ollut niin kiinnostunut siitä miehestä. Sitten joku päivä, kun olin ihan paskana jostain se halasi mua ja se tuntui tosi hyvältä. Todennäköisesti vain kaipasin miehen kosketusta, mutta lopulta rakastuin siihen ja se pakkomielteinen olo tuli, vaikka tulikin parin kuukauden viiveellä. Mies oli itse rauhallisuus ja hyvin luonnollinen eikä edes romanttinen, joten ei ainakaan tehnyt mitään sitä aiheuttaakseen, vaan se tunne heräsi omasta rakkaudestani häneen.
Mun mielestä omat kysymykset jo antaa vastauksen. Jos pohdit sitä, että onko se oikea, niin se on sun vastaus. Pohtisitko sitä, jos se tuntuisi oikealta. Toisaalta voi myös pohtia esim. että "kelpaanko itse"-tyyppisiä asioita, jotka ilmentää vaikeuksia itsen kanssa.
Toisaalta oot jo noin vanha (näissä asioissa), niin tiedät varmaan, että et mitään parempaakaan löytäisi kovin suurella todennäköisyydellä. Se ei tietenkään ole mikään oikea syy, mutta realistista.
En olisi huolissani siitä, että jos oot sen tyyppinen, että koet sitä himoa ja se ei ole vielä kuukaudessa tullut. Kyllä se kolmen kuukauden jälkeen jo varmasti on. Jos ei ole sitten tullut, niin tuskin olet rakastunut sillä tavalla, mikä on sulle tyypillistä. Jonkun muun mittapuulla ehkä rakastunut, mutta et omallasi.
Eikä se varmaan ihan kauheaa olisi niinkään elää, tiedän sellaisiakin ihmisiä. Aina elämässä tulee pieniä hetkiä, jolloin on paremman tuntuista esim. ne normaalit lomamatkat, naimisiinmenot ja lasten tekemiset. Kyllähän niistä tullut uusi virtaa haihtuu aika nopeasti, jos se suhde on laimea. Mutta tiedän ihmisiä, joilla on ollut sellaista. Vaikuttivat ihan tyytyväisiltä, nukkuivat tosin myöhemmin omissa huoneissa ja elivät omia elämiään yhdessä. Kun toinen kuoli se nainen kyllä monesti voivottelee sen tyyppisiä asioita, että "pitää tehdä rohkeita päätöksiä eikä sellaisia mitkä kaduttaa." Kertooko se jotain, en tiedä. Ihan onnellisilta ne ulospäin näytti kuitenkin.
Kiintymyksen ja tarvitsemisen erottaa rakkaudesta helposti sillä, että jos rakastaa toista, niin pystyy ajattelemaan myös epäitsekkäästi ja ajatuksissa valmistautumaan siihenkin, että pitäisi syystä tai toisesta elää ilman sitä. Ei tietenkään haluaisi, mutta siitä ajatuksesta, että kokisi pystyvänsä siihen pää pystyssä, vaikkakin se olisi vaikeaa, erottaa rakkauden suhteesta, jossa suurin motivaattori on hyötysuhde ja se, että toisesta saa sen rauhoittavan läsnäolon, kun ei muuta oikein saakaan, niin siksi siitä pidetään kynsin ja hampain kiinni koska siitä saadaan vain se. Syvä rakkaus antaa enemmän eikä rakkaudesta tarvitse pitää kiinni.
Eli hemmetin raskasta ne syvät tunteetkin on, mutta tietty helpompi yrittää rauhoittaa niitä kuin saada kipinää sinne, missä sitä ei ole. Ja vaikka rankkoja ne vahvat tunteet, niin en mä silti haluaisi elää ilman sitä, että toista on vaan pakko saada yhtäkkiä ihan sama missä olisi ja tulee hulluja keksintöjä siitä, missä sellainen tunteiden purkaus voisi tapahtua tai kiire kotiin. Tuntuu elämiseltä. Sitä paitsi ihan turhaan murehdit, kyllä sulla ne räiskyvät tunteet varmaan herää, kuukausi on tosi lyhyt aika. Kahden kuukauden päästä voi olla jo toisin :)
Täältä minun kokemukseni ja mielipiteeni..rakkauteen tai "paremman saamiseen" ei ole mitään ikärajaa. Kaikkihan on vaan siitä kiinni, millaiseen ihmiseen satut törmäämään. Ihan samanlaiset ne himot ja räiskymiset on vanhemmallakin ihmisellä ja samalla tavalla ne voi joku sytyttää, ja aina voi iästä riippumatta kohdata jotain parempaa.
Mutta todellakin kuukausi on lyhyt aika, varsinkin ottaen huomioon lähtökohdan. Ehkä ystävyydestä tuntuu oudolta päästää tavallaan irti, ja antaa sen palavan tunteen syttyä?