Ammattipsykologin korvaajana ajattelin kirjoittaa tänne oman tarinani ja kenties saada jonkinlaista opastusta, neuvoa tai tukea omaan tilanteeseeni.
Kaikki alkoi jo monen monituista vuotta sitten. En lapsuuteni jälkeen koskaan ole ollut erityisen sosiaalinen tai ulospäin suuntatunut. Siksi olikin erityisen helppoa aloittaa seurustelu kun hän oli se joka teki aloitteen. Suhde oli ensimmäinen kunnollinen itselleni. Suhteen päättymisen jälkeen ollaan pysytty ystävinä ja parina vuotena touhuttiin vähän makuuhuoneenkin puolella. Se oli tavallaan sellainen jojo-suhde. Pari vuotta sitten hän sitten meni kihloihin, mutta se ei meitä liiemmin hidastanut. Ystävyys on edelleen voimassa ja helliä hetkiäkin on vahdettu, mutta syvemmät tunteet ovat jääneet yksipuoleisiksi. Papin aamenen jälkeen tein kuitenkin periaatepäätöksen ja päätin kunnioittaa avioliiton pyhyyttä.
Ei ole kuitenkaan helppoa nähdä häntä onnellisena toisen miehen seurassa kun jokainen pidempi katse, pidempi halaus tai puheet siitä kuinka tärkeä olen, tuo esiin vanhat tunteet. Viime viikonlopun halloween bileet saivat taas todella miettimään, miksi edelleen haaveilen hänestä. Tajusin ettei menneisyyteeni mahdu kovinkaan paljon onnellisuuden tunteita ja nekin harvat hetket olen kokenut vain hänen kanssaan (ei pelkästään sängyn puolella). Meillä on ilmeisesti aina ollut se paljon puhuttu "yhteys". Toistemme seurassa ollaan aina viihdytty.
Jokainen voi tähän mennessä jo todeta, etten ole mitenkään yltiö seurallinen tai naistenmies. Olenkin jo pitkään miettinyt olenko tuomittu aina vain haaveilemaan hänen peräänsä vai onko haaveiluni ohi vasta sitten kun pääsen uudestaan seurusteluun kiinni? Vai tarvitsenko vain jonkin lähteen onnellisuuden tunteille, kuten harrastuksen tai muun intohimon kohteen?
Kaikki alkoi jo monen monituista vuotta sitten. En lapsuuteni jälkeen koskaan ole ollut erityisen sosiaalinen tai ulospäin suuntatunut. Siksi olikin erityisen helppoa aloittaa seurustelu kun hän oli se joka teki aloitteen. Suhde oli ensimmäinen kunnollinen itselleni. Suhteen päättymisen jälkeen ollaan pysytty ystävinä ja parina vuotena touhuttiin vähän makuuhuoneenkin puolella. Se oli tavallaan sellainen jojo-suhde. Pari vuotta sitten hän sitten meni kihloihin, mutta se ei meitä liiemmin hidastanut. Ystävyys on edelleen voimassa ja helliä hetkiäkin on vahdettu, mutta syvemmät tunteet ovat jääneet yksipuoleisiksi. Papin aamenen jälkeen tein kuitenkin periaatepäätöksen ja päätin kunnioittaa avioliiton pyhyyttä.
Ei ole kuitenkaan helppoa nähdä häntä onnellisena toisen miehen seurassa kun jokainen pidempi katse, pidempi halaus tai puheet siitä kuinka tärkeä olen, tuo esiin vanhat tunteet. Viime viikonlopun halloween bileet saivat taas todella miettimään, miksi edelleen haaveilen hänestä. Tajusin ettei menneisyyteeni mahdu kovinkaan paljon onnellisuuden tunteita ja nekin harvat hetket olen kokenut vain hänen kanssaan (ei pelkästään sängyn puolella). Meillä on ilmeisesti aina ollut se paljon puhuttu "yhteys". Toistemme seurassa ollaan aina viihdytty.
Jokainen voi tähän mennessä jo todeta, etten ole mitenkään yltiö seurallinen tai naistenmies. Olenkin jo pitkään miettinyt olenko tuomittu aina vain haaveilemaan hänen peräänsä vai onko haaveiluni ohi vasta sitten kun pääsen uudestaan seurusteluun kiinni? Vai tarvitsenko vain jonkin lähteen onnellisuuden tunteille, kuten harrastuksen tai muun intohimon kohteen?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.