Hei
Aloitan tälläisen keskustelun, ajattelin että yksin jääneet saisivat tästä kenties tukea. Tiedä sitten onko tämä oikea palsta, kai tästäkin taas jotkut viisat vittuilee oikein Kirjoituseta ja kapplajaoista, kuten tuntuu olevan tällä keskustelupastalla olevan tapana.
Eli itse olen jo ainakin toistaiseksi selättänyt sekä taudin ja myös sen että elämäni nainen jätti välittömästi kun kuuli että olen sairas.
Eli itselläni tapahtui siten että neljä vuotta sitten löydettiin pahanlaatuisina kasvaimia kainalosta ja rintakehästä.
Ikinä en unohda sitä kun kerroin elämäni rakkaudelle itkien ..edes hänen kätensä eivät nousseet kun halasin.
Onnesta..näyttipä kuka oikeasti oli, eli ei yhtään minusta välitttänyt.
Mutta..nyt olen vahvistunut ja hyvässä parisuhteessa, yksinkin voi näinkin pahan asian kanssa selvitä.
Siis..onko muita kohtalotovereita ketkä ovat jääneet yksin pahimmalla mahdollisella hetkellä.
Aloitan tälläisen keskustelun, ajattelin että yksin jääneet saisivat tästä kenties tukea. Tiedä sitten onko tämä oikea palsta, kai tästäkin taas jotkut viisat vittuilee oikein Kirjoituseta ja kapplajaoista, kuten tuntuu olevan tällä keskustelupastalla olevan tapana.
Eli itse olen jo ainakin toistaiseksi selättänyt sekä taudin ja myös sen että elämäni nainen jätti välittömästi kun kuuli että olen sairas.
Eli itselläni tapahtui siten että neljä vuotta sitten löydettiin pahanlaatuisina kasvaimia kainalosta ja rintakehästä.
Ikinä en unohda sitä kun kerroin elämäni rakkaudelle itkien ..edes hänen kätensä eivät nousseet kun halasin.
Onnesta..näyttipä kuka oikeasti oli, eli ei yhtään minusta välitttänyt.
Mutta..nyt olen vahvistunut ja hyvässä parisuhteessa, yksinkin voi näinkin pahan asian kanssa selvitä.
Siis..onko muita kohtalotovereita ketkä ovat jääneet yksin pahimmalla mahdollisella hetkellä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kumppanini sairastui syöpään ja vaikka meillä meni huonosti, en olisi ikimaailmassa jättänyt häntä sairastamaan yksin.
Samaa mieltä, ei tulisi mieleenkään jättää sairasta. Itselleni kävi niin, että yritin yli kymmenen vuotta eroa avomiehestäni. Vihdoin hän suostui eroamaan. Meni muutama vuosi, kun hänellä todettiin pitkälle edennyt syöpä. Olen ajatellut, että jos sairaus olisi puhjennut silloin kun oltiin jo sovittu erosta, en olisi voinut panna eroa täytäntöön. Tuntuisi niin vastuuttomalta ja jotenkin olen uskon, että pahat tekonsa löytää edestään.
Exäsi pelkäsi ehkä menetystä. Hän ajatteli, miten paljon sattuu,jos menettää sinut. Tai sitten hän tunsi itsensä liian voimattomaksi seisoakseen rinnallasi ja kokeakseen hoidot, toivonkipinän, joka ehkä sammuu, ehkä hän pelkäsi nähdä, millainen loppusi on. Tai sitten hän oli vain itsekäs eikä jaksanut sitä, että moni asia pyörii ympärilläsi sairastuttuasi ja hän tarpeineen jää syrjään.
Kun exäni tilanne paheni ja lapset eivät enää voineet olla joka toista viikonloppua hänen luonaan vaan pysyvästi minun luonani, miesystäväni nosti kytkintä. Toki hän oli ollut levoton jo aikaisemmin ja miettinyt, olenko hänelle "se oikea" mutta tämä oli se viimeinen niitti meidän suhteelle.
Lisäksi vielä se riemu että nainen aloitti jo diaknoosin tultua yhteydenpidon entisen mieskaverinsa kanssa..sain jäkikäteen tietää..hoitoja edeltävänä päivänä muutti kamansa pois.
Vieläkin vituttaa, mutta skorpioni ei ikinä unohda..
voimia sinulle, oikein oksettaa tuollaiset ihmiset. Älä kuitenkaan menetä uskoasi, meitä hyviäkin naisia on vielä :)
Kamalaa! itkuhan tässä pääsi :( en voisi ikinä kuvitellakkaan jättäväni miestäni minkään asian vuoksi. Olisihan se rankkaa tukea sairasta puolisoaan ja yrittää pitää itsensä kasassa menettämisen tuskasta huolimatta, mutta arvostaisin ja rakastaisin täydellä sydämelläni niitä hetkiä joita saisin vielä mieheni kanssa kokea.
Älä uhraa enää ajatustakaan moiselle naiselle. niinkuin edellekirjoittaja sanoi hyviäkin naisia on :) Olet sairauden selättänyt joten olet vahva! Toivon sinulle onnellista parisuhdetta, hyvää ja pitkää elämää :)
Kyllä tuo taitaa olla aika harvinaista.
Tosin et kerro minkä mittaisesta suhteesta on kyse.
Lyhytaikasen tuntemisen jälkeen tuo on ymmärrettävää mutta vakiintuneessa suhteessa tuo on sikamainen temppu.
En ryhdy kuvaamaan vaimoni ja minun syöpieni aiheuttamia kuvioita mutta on luonnollista, että ensimmäisen syövän ilmettyä 31:n aviovuoden jälkeen asenteemme olivat täysin päinvastaiset verrattuna kertomaasi.
On helppo sanoa, ettei kannata itkeä maahan kaatunutta maitoa.
Valtavasti voimia ap:lle ja muillekin jotka samassa tilnteessa.
Minulle kävi niin että koko 11 vuotisen avioliitomme ajan sairastelin. En kuitenkaan ollut kokoaikaa huonona vaan elin täyspäiväisesti ja meillä oli ihanaa. Viime vuosina jouduin useampaan leikkaukseen. Silloin mies meni vieraisiin.Ei jaksanutkaan seistä rinnallani. Kävi sairaalassa itkemässä kuinka pelkää menettävänsä minut mutta ne itkut olivat vain teatteria. Toinen nainen kainalossa meidän yhteisessä sängyssä. Hyi hitto että ällöttää vieläkin.
Minä olen mennyt eteenpäin. Uusi rakkauskin on tullut elämääni mutta nyt taas on sairaus tehnyt tehtävänsä ja olen pitkällä saikulla, odottelen taas leikkausta. Vaikka en uskokaan että uusi ystäväni hakisi muita niin jossakin taustalla on pelko siitä.Enkä oikein uskalla antautaa täysillä tähän enkä myöskää uskalla kertoa miltä minusta tuntuu.
Ymmärrän että sulkeutumisellani saattaakin olla täysin päinvastainen vaikutus mitä toivon mutta nyt on vain näin.
Mikä olisi oikea tapa toimia?