Hei ujot naiset

eikös kirjastoissa ole hiljaisuus ;D

Kirjaston naiset eivät ole ujoja vaan he ovat ylimielisiä nirppanokka akateemikkoja.

Ei tällaista palstaa erehdy lukemaan EDES ujo nainen joten kuuroille korville huutelet mahtavia neuvojas.

Ihan hyvä neuvo. Itse olen ujo, nainen, ja viihdyn kirjastossakin. Enkä pidä itseäni nirppanokkana. Yleensä siellä tosin on hiljaisuus, mutta tänäänkin lapset melskasivat. En kyllä tiedä, miten kirjastodialogi etenisi, näinkö:

- Hei, mitä etsit?

- No, vähän cd-levjä tässä, entäs sä?

saa jatkaa kuvitteellista tapaamista!

Meikäläisellä se etenisi näin.

Teen rohkeasti aloitteen: "Hei, mitäpä etsit?"

Nainen: "Minä löysinkin jo mitä olin etsimässä, etten tarvitse apua."

Minä: "Ihan mielenkiinnosta vain..."

Nainen: "Joo, en ole kiinnostunut."

Minä: "No, eipä sitten mitään. Ei ollut tarkoitus häiritä. Heippa."

Tuota kutsutaan realismiksi!

Osa hymyttömistä ujon oloisista naisista voi olla masentuneita tai omata sosiaalisten tilanteiden pelon eli perheen ja todella hyvien, useita vuosia tuntemien läheisten tuttujen seurassa plus yksin peilin edessä hymyillään mutta muiden seurassa sosiofobia tai jännitys ottaa vallan, välillä tahtomattakin. Suomessa on maailmanlaajuisesti korkeat masennusluvut, ja korkeat itsemurhatilastot kielivät siitä että masennus on monessa tapauksessa vakavaa. Itse olen hyvä esimerkki tytöstä joka hymyili jatkuvasti jonnekin 12-vuotiaaksi asti ja oli aina iloisella päällä, oltiin sitten kotona tai kaupungilla, mutta jota sosiaalinen pelko muutti kenties pysyvästi. Olen päässyt pelon kanssa parempaan suuntaan ja nykyisin hymyily onnistuu jo suurten väkijoukkojenkin keskellä, mutta harvemmin ja silloin mun täytyy tuntea itseni sisälläni erityisen hyvällä päällä olevaksi tai iloita jostain asiasta täysin rinnoin. Nyt elän taas negatiivisten sattumusten sarjaa ja siihen yhdistyy stressipaineiden alla jatkuva väsymys, joten enpä usko ulospäin kauheasti hymyileväni. Pahintahan asiassa on, että jos sosiaalisten tilanteiden pelko sai aikanaan jatkua vuosikausia, kuten itselläni se oli pahimmillaan ikävuosina 13.-20. ja sen jälkeen päässyt uusien sosiaalisten kontaktien kautta vähän lieventymään, niin ei enää edes itse tiedosta milloin näyttää ulospäin surulliselta tai masentuneelta, koska keho on mukautunut pelkotilaan ja ennen kaikkea lihasjännitykseen ja ilmekin tulee automaattisena, tiedostamattomana torjuntareaktiona kadulla väkijoukon keskellä kulkiessa. Sitä voi itse virheellisesti ajatella olevansa ihan normaalilla ilmeellä liikenteessä, eikä hymyä aina ole helppo stressantuneena tai varsinkaan masentuneena pakottaakaan kasvoille ja usein se silloin näyttää hyvin väkinäiseltä.

Jos palstan miehet ihmettelevät miksi puhuin vain masentuneista naisista, niin syynä se koska aloitus koski juuri hymyttömiä naisia. Tiedän kyllä että Suomessa masennusta on jonkin verran enemmän miehillä kuin naisilla ja miehet myös tekevät enemmän itsemurhia (itse yritin kerran 15-vuotiaana myös kiusaamisen ollessa pahimmillaan), ei se silti vähennä kummankaan sukupuolen kiusattujen ihmisten tuskaa eikä tee kummastakaan sukupuolesta sen enemmän kaltoin kohdeltua kuin toisesta (mitä miehet täällä usein yrittävät väittää, kun eivät lukujen sijaan ota huomioon yksilöiden henkistä tuskaa yksilöinä, jonka suhteen yksikin masentunut ihminen on aina liikaa, kärsineen sukupuolesta viis), joka on niin suurta ettei sitä voi ymmärtää ellei itse ole sitä kokenut. On harhaluulo että naisenkaan olisi helppoa olla tai että naisen olisi yhteiskunnassa sallittua olla luonteeltaan herkkä, oli sukupuoli kumpi tahansa, herkät nuijitaan henkisesti. Ja kyllä, herkät naiset myös miesten osalta (pahimmat kiusaajani olivat miespuoleisia).

Juuri siksi pelkään paljon vastakkaiselta sukupuolelta tulevaa palautetta tai sitä mitä mieltä se minusta on, vaikka tiedänkin että on olemassa toisenlaisiakin miehiä ja joskus harvoin sellaisiinkin törmää jotka voivat tätä pelkoa/lihasjäykkyyttä ymmärtää (esim. hierojalla käydessäni en vieläkään kykene rentouttamaan kroppaani ja hieronta on usein lähes mahdotonta). Kuitenkin ihan liian usein sosiaalisten tilanteiden jännitys sekoitetaan kehitysvammaan ja hymyttömyys jälkeenjääneisyyteen kun sosiofobiasta ei paljoa avoimesti puhuta, vaikka olenkin 12-vuotiaaksi asti ennen traumojani ollut ihan normaali, rento ja hymyilevä ja normaalin katsekontaktin ottava ihminen.